Äitienpäivää odotellessa

Meillä ei onneksi ole pakkomiellettä minkään merkkipäivän lahjoista. Joskus kuitenkin jokin idea kiteytyy sopivasti merkkipäivän alla niin, että se on pakko toteuttaa ja pukea lahjan muotoon. Tänä vuonna uhreina ovat äitienpäivää viettävät äitini ja anoppini. Kassimaakari iski jälleen. Kirjahullun anoppi-mummin kassi on tulevan kantajansa värimakua mukaillen tummanharmaa ja kyllin suuri kirjastokassiksi (se on muuten ihan suora joka suuntaan, vaikka vinkuralta kuvassa näyttääkin). Äiti-mummon pienempi keikistelykassi on iloisen vihreä ja sinne mahtuvat vaikkapa villasukat siltä varalta, että niitä meillä käydessä tarvitsee. Kassit kruunaa esikoiseni tekstiilitussein taiteilemat nimet.

Entä mitä minä toivoisin äitienpäivälahjaksi? Miten olisi kiireetön aamu, jona mies hoitaisi molempien lasten aamupalat minun jatkaessani unia? Saisin herätä omia aikojani, syödä oman puuroni ja hörppiä kahvini pitkän kaavan mukaan lehteä lueskellen ilman, että kukaan esittäisi mitään toiveita tai vaatimuksia (kuopuksen maitokiintiön täyttämistarvetta lukuunottamatta).

Aikamoinen lahja se olisikin.

Vauvoja odotellessa

Kuopukseni odotus aloitti tuttavapiirissäni ihailtavan vauvabuumin. Näinä päivinä odottelen jännityksellä uutisia kahdestakin suunnasta. Mikä ilahduttavinta, ympyrä sulkeutuu toivottavasti onnellisissa merkeissä niihin aikoihin, kun kuopukseni täyttää vuoden, sillä ystäväni perheeseen odotetaan kovasti toivottua toista lasta.

Vauvauutisia odotellessani olen levähtänyt askartelujen ääressä. Ohessa kaksi viimeisintä onnittelukorttia, jotka odottavat enää pienen prinsessan ja prinssin syntymää. Sinistä korttia väkertäessäni harmittelin jälleen kerran, etten omista tarpeeksi erilaisia kyniä, jotta saisin tekstit korttiin parhaiten soveltuvalla värillä. Siinäpä hyvä syy ostaa vihdoinkin romukaupasta se kahdeksan euron geelikynäpaketti, jota olen kerran jos toisenkin kaipauksella katsellut. Siinä on muuten ainakin 25 kynää, joten pihiyden piikkiin on pistettävä, kun en ole vielä saanut pakettia kassan kautta kotiin.

Lajittele roskat, kiitos

Meillä on tapana yhdistää huvi ja hyöty eli automarkettien leikkipaikat ja ruokaostokset. Samalla kun isäntä hoitelee ostospuolen, minä istun jälkikasvumme vahtina leikkipaikan läheisyydessä seuraillen ihmisiä ja pohdiskellen laiskanlaisesti elämänmenoa. Vakiomarketissamme esikoinen kiipeilee ylikansallisen pikaruokaravintolan kiipeilysokkeloissa samalla, kun minulle tarjoutuu tilaisuus kytätä ihmisten pullonpalautusta. Toisessa ostosparatiisissa paras leikkipaikka on kotimaisessa pikaruokaravintolassa, jonne on mentävä sisään saakka, joten jos en tuijota lapsiani tai paikan akvaariota, joudun väistämättä todistamaan kanssaeläjien ruokailua ja siihen läheisesti liittyviä toimia.

Eilen seisoskelin jälkimmäisessä parkkiruudussa ja panin ilahtuneena merkille, että jonkinlainen lajittelu- ja kierrätyskulttuuri on yltänyt siihenkin kertakäyttökulttuurin pyhättöön. "Lajittele roskat, kiitos" -kyltin alla oli oman kolonsa pahveille (ohjeet siitä, mitkä kaikki artikkelit koloon kuuluvat, olivat sekä sanalliset että kuvalliset) sekä jäille ja nesteille sekajätteen lisäksi. Jäin tietysti kaipaamaan biojäteroskista, mutta sen puuttuminen unohtui pian, kun jäin ihmettelemään jotakin paljon käsittämättömämpää: pahvikierrätykseen oli jätetty mukeja muovikansineen ja pilleineen (puhumattakaan siitä, että osa mukeista oli joka tapauksessa päätynyt sekajätteeseen).

On varmaankin totta, etteivät pikaruokaravintolat kuulu ekohenkisten ja eettisestä kuluttamisesta kiinnostuneiden vakiokohteisiin. Näissä paikoissa helppous on perinteisesti ollut ykkösasia käsi kädessä kertakäyttökulttuurin kanssa. On kuitenkin vaikea käsittää, että edelleen on ihmisiä, jotka sisälukutaidosta (ja kuvallisista ohjeista) huolimatta ovat kyllin piittaamattomia käyttääkseen hetkisen ajastaan ja edes hieman aivokapasiteettiaan lajitellakseen omat jätteensä. Kyse ei ole korkeampaa matematiikkaa vaativasta toiminnasta eikä jokaista roskaa tarvitse eritellä. Vain ajattelemattomuus ja välinpitämättömyys voi selittää sen, että muovia edelleen tungetaan pahvijätteeseen. Ilmeisesti lajittelun perimmäinen tarkoitus ei näille ihmisille ole vieläkään valjennut.

Pullonpalautuspisteessä jaksan harmitella sitä, miten paljon hyviä muovikasseja päätyy roskikseen vain siksi, että niissä on kannettu pulloja palautukseen. Tokihan useimmista pulloista ja tölkeistä valuu kassiin jotakin (yleensä haisevaa) nestettä, mutta vielä ne pussit roskapusseiksi kelpaisivat. Oikeastaan pullonpalautusta varten markkinoilla pitäisi olla kosteuden pitäviä ja pestäviä kasseja, sillä sinänsä kestävien ja pestävien kankaisten kauppakassien ongelma on, etteivät ne pidätä suurempia määriä valuvia nesteitä. Kukapa sitä viimeviikonloppuista kaljaa autonsa takakonttiin kaipaisi. Vaan enpä usko, että kovinkaan moni vaivautuisi moista "pullonpalautuskassia"  hankkimaan, onhan toki helpompaa käyttää niitä ostosreissuilla kertyviä muovikasseja ja heittää ne sitten käytön jälkeen roskiin.

Oli muuten mainio huomata, miten kerran eräs keski-ikäinen mies valikoi pursuilevasta muovipussiroskiksesta puolenkymmentä priimakuntoista kassia - ja jatkoi matkaansa sisään markettiin. Ekoteko se on pienikin sellainen (samalla kyseinen mies säästi jokusen sentin omia rahojaankin).

Arvatkaapa, mitä ne ****** muurahaiset saivat aikaan? Nyt, kun niiden olemassaolon on hyväksynyt ja niistä osaa olla välittämättä, ne menivät porukalla vedenkeittimemme sisään - ja kärähtivät sinne rikkoen koko masiinan. Jatkossa otetaan käyttöön suolaa ja kanelia järeämmät aseet - ekologiasta viis.

Voi murkku!

Kevät tuli - ja muurahaiset. Ensimmäisenä keväänä uudessa kodissa ne ällöttivät, nyt kolmantena niihin suhtautuu jo neutraalimmin. Mieheni tosin muistutti, että muurahaisia vilisee sitä enemmän, mitä enemmän keittiössä on niille syötävää - muurahaisten määrä on kääntäen verrannollinen siisteyteen. Sen minäkin muistan aina silloin, kun kostea tiskirätti kuhisee (aha, sekin jäi huuhtomatta kunnolla) tai roskiskaapissa käy taisto siitä, onko sekajäte sittenkin kiinnostavampi kohde kuin biojäte.

Vielä vuosi sitten esikoinen inhosi muurahaisia ja harrasti epämiehekästä kirkumista etenkin kylpyhuoneessa. Ilmeisesti hän koki olonsa suojattomammaksi aataminasussaan? Tänä vuonna tilanne on kääntynyt päinvastoin, primitiivinen metsästysvietti on herännyt ja keittiön muurahaisarmeijan kimppuun käydään erityisesti kynsileikkurin voimin. Eräänä päivänä poika valitteli, ettei muurahaisia näy missään ja kun isänsä ehdotti käymään kylpyhuoneessa tarkistuskierroksella, esikoinen totesi lakonisesti: "Mutta kun kylpyhuoneen mulkut on minun ystäviä."

Vaihteeksi vaippoja

Kuopus kasvaessa ja kehittyessä harson virittely päälle käy yhä haasteellisemmaksi. Päätin helpottaa kaikkien osapuolien elämää ompelemalla muutaman sisätäyttövaipan minimaalisella kiinteällä imulla tai kokonaan ilman. Kankaat löytyivät taas kerran kaapin kätköistä. Huvittavinta on, että kahden vaipan sisäpinnaksi päätyi Citymarketista hakemani ilmainen Pampers-fleecepeitto, ehtaa Ökotex-laatua. Peitosta riitti vielä sisus yhteen pienempään lahjavaippaan ja ylikin jäi. Harmi, etten saanut Pampers-applikaatiota osumaan millään omiin tekeleisiini!



Kaava on muuten hieman muokattu (lähinnä pari-kolme senttiä kavennettu) Kestovaippainfon Mummut M, joka sopii malliltaan vallan erinomaisesti sironpuoleiselle kuopuksellemme (tämänhetkiset noin-mitat 70cm ja 8kg).

Kesäksi bikinikuntoon?

On taas se aika vuodesta, kun lehdet pullistelevat remonttiohjeita rupsahtaneille. Vastahan tässä päästiin joulukilojen karistuskampanjasta kun pitäisi jo ajatella kanssauimareiden sosiaalista hyvinvointia hoitamalla itsensä siedettävään katselukuntoon. Onneksi sentään kaalisoppa- ja lentoemäntädieetit ovat vaihtuneet astetta terveempiin, pitkäjännitteiseen elämäntapamuutokseen perustuviin ohjeisiin. Yhtä kaikki, läskinpolttotalkoot ahdistavat juuri nyt: kotiäiti anoo armoa!

Ollapa aikaa lepoon, lenkkeilyyn ja terveen ruokavalion vaalimiseen! Jatkuvasti jäytävän univajeen varjossa prioriteetit kuitenkin kirkastuvat: kun saa jälkikasvun ruokittua suurinpiirtein terveellisesti ja monipuolisesti (ja onneksi itsensä siinä sivussa) ja vielä ulkoilutettuakin mieluiten päivittäin, liikenevän ajan viettääkin mieluiten vaakatasossa, aivot nollilla. Siinä vaiheessa kiittää omaa kaukokatseisuuttaan siitä, että on tullut hankkineeksi bikinit, jotka peittävät enemmän kuin paljastavat. Tosin taidan tänäkin kesänä tyytyä joko naku-uintiin kaukana katseista tai kaiken peittävään kokouimapukuun.

Tietyllä hellyydellä katselen kuitenkin etureppuani, johon ei mikään kuntokuuri enää pure (ellei sellaiseksi lasketa Nordströmin klinikan tarjoamaa veitsidieettiä). Siinä ovat elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät taisteluarvet, sopusoinnussa astetta ylempänä roikuskelevien maidontuotantoyksiköiden kanssa. Vielä minä mitä luultavimmin ehdin rääkätä tätä kehoa vastaamaan paremmin nyky-yhteiskunnan Kevennä Terveydenhuollon Kustannuksia Hoitamalla Itsesi Kuntoon -vaatimuksiin, mutta juuri nyt sillä on tärkeämpiäkin vaatimuksia kontollaan.

Roska päivässä

Lumet sulavat humisten, maa paljastuu - ja samalla kaikki hankeen heitetty törky. Tänään korjasin bussipysäkiltä pari kierrätykseen kelpaamatonta lasipulloa ja vein ne lasten kanssa ostarin pihalla olevaan kierrätyspisteeseen. Tuli hyvä mieli, vaikkei pari lasiroskaa vähemmän vielä kesää tee, siksi paljon ihmiset heittävät rojua tienposkeen.

Mikä ihme siinä on, että karkkipaperi, pullo, hampurilaisaterian pakkaukset, tupakka-askit ja tuhannet muut roskat putoavat taskun ohi maahan? Jos tavaraa on jaksanut kantaa kaupasta ulos, jaksanee kantaa tyhjät kääreet kotiin tai lähimpään roskikseen. Minun on vaikea käsittää sitä välinpitämättömyyttä ja suoranaista piittaamattomuutta, joka roskaamiseen liittyy. Hyvin, hyvin etäisesti voisin kuvitella, että jossain vaiheessa teiniangstia roskaaminen on statement, helppo keino ikäänkuin vastustaa järjestelmää tai ainakin haistatella kaikenlaiselle kunnollisuudelle, mutta eihän sitäkään angstia loputtomiin kestä. Valtaosa roskaamisesta on siis silkkaa piittaamattomuutta ympäristöstä.

Kunnioitan Roska päivässä -liikettä ja omalla väljällä tavallani seurailenkin sitä. Esikoiseni kanssa siivoilemme kevään tullen etenkin lähipuistoa, kanniskelemme paikallisen nuorison jälkeenjättämiä todisteita puiston roskiksiin (joita muuten sivumennen sanoen on laskujeni mukaan ainakin neljä). Yhdessä ihmettelemme, miksi roskat eivät ole osuneet roskikseen, vaan ne on nakattu roskiksen juurelle.

Eniten raivostuttaa lasiroskaajat. Lasia luonto ei sulata eikä viiltävä jäte ole hyväksi kenellekään. Jos pullot ja purnukat on pakko jättää luontoon, onko niitä ihan pakko rikkoa? Minä mieluusti keräilen palautuspullot talteen ja otan niistä rahat pois samalla, kun vien pantittomat lasinkeräykseen. Kumma juttu sekin, että palautuspullot eivät ihmisille tien poskista kelpaa, mutta jos tiellä olisi kolikoita, ne kyllä kerättäisiin. Ja logiikka oli...? Kenties se, että pullonpalautuksen eteen joutuu näkemään vaivaa, samoin on roskien kuljettamisen laita. Nyky-yhteiskunnan The Thing on helppous.
On ollut riemastuttavaa huomata, miten 4-vuotias esikoisemme omatoimisesti poimii maasta roskia ja tuo ne minulle tai kiikuttaa lähimpään roskikseen. Lasinsiruihin ei hänellä ole lupa koskea, samoin huolelliset liturgiat neuloihin ja ruiskuihin liittyen on pidetty, mutta paperiroskien keräilylle on annettu siunaus. Toivottavasti näin toimimalla omasta ympäristöstä huolehtiminen on omille lapsillemme itsestäänselvyys.

Asennoitumalla uudella tavalla roskan poimimiseen saataisiin aikaan paljon. Vaikka joku olisikin niin idiootti, että roskaa, minä voin puolestani olla niin fiksu, että siivoan sen pois. Pienillä kollektiivisilla teoilla saavutettaisiin suuria asioita - ja säästettäisiin kunnan rahoja johonkin sellaiseen, jota ei pysty arkipäivän toimilla hoitamaan.

Ennenkin oli niin-ja-näin

Tasaisin väliajoin opiskelijat nousevat vaatimaan parannusta asemaansa - ja yhtä usein reilusti viime vuosituhannen puolella opiskelleet jeesustelevat, kuinka "meidän aikana ei saanut minkäänlaista ilmaista rahaa, opintolainan korkoavustuskin oli jo lottovoitto". Viimeksi tänään paikallisen yliopiston tutkijaopettaja näsäviisasteli aiheesta ja väitti, että laina motivoisi opiskelemaan nopeammin, jotta pääsee tienaamaan (maksaakseen ensihätään lainojaan pois?).

Rakas tutkijaopettaja, opiskelijoiden aseman parantamista kutsutaan edistykseksi. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti etuuksia tarjoamaan, vaan niitä on vaadittava. Opiskelijoiden vaatimukset eivät ole kohtuuttomia verrattuna yleiseen sosiaaliturvaan ja yhteiskuntajärjestykseen Suomessa. Kun jo viralliset tahot toitottavat opiskeluaikojen lyhentämisen perään, on kohtuullista mahdollistaa täysipäiväinen opiskelu - tai vaihtoehtoisesti järkevä oheistulojen hankinta. Nyt opiskelijat pidetään tehokkaasti köyhyysrajan alapuolella: siitä pitää huolen niukan opintorahan sitominen tiukkoihin tulorajoihin. Jokin tuossa logiikassa mättää.

Lisäksi, rakas tutkijaopettaja, uskallan väittää, että (akateeminen) työllisyystilanne on melkolailla erilainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Äitini nuoruudessa viime vuosisadan puolivälin tällä puolen ylioppilaslakillakin pääsi töihin. Onhan nytkin tietyillä aloilla (vaihteeksi) työntekijän markkinat, mutta työllisyystilanne vaihtelee puolessa vuosikymmenessä niin, ettei opiskelujen aluksi voi laskea varman työllistymisen varaan.

Viimeiseksi, rakas tutkijaopettaja, kiireellä ei tule kuin kusipäitä lapspuolia. Jos systeemin on tarkoitus kannustaa yksinomaan mahdollisimman nopeaan valmistumiseen, se johtaa väistämättä siihen, että yhä useampi keräilee tutkintoonsa ne mahdollisimman helpot kurssit ja rämpii nekin rimaa hipoen läpi. Ketä se palvelee, että työmarkkinat pullistelevat 22-vuotiaita maistereita, joilla ei ole itselläänkään selvää käsitystä siitä, mitä he osaavat tai mitä heidän edes pitäisi osata.

Opiskeluaika on arvokasta, vaikka se ei olisi aina 100% tehokasta. Moni kypsyy vuosien varrella kursseilla kompastellessaan hahmottamaan sen, minkälaisen ammattitaidon tahtoo ja pystyy rakentamaan. Se kenties vaatii "turhia" opintopisteitä ja jonkinlaista joutokäyntiäkin, mutta väitän, että tuloksena on valmiimpia ja pätevämpiä vastavalmistuneita. Sama muuten pätee tohtoritehtailuun, joka nykyisellään johtaa vääjäämättä tohtorin tutkinnon arvon inflaatioon. Ammattitaito ja asiantuntijuus ei synny juosten kusemalla, vaan pitkäjänteisesti vuosien työn tuloksena.

Vaalisalaisuuksia

- miksi ihmeessä? Tänään lehdessä uutisoitiin, että suomalaiset pitävät tiukasti kiinni vaalisalaisuudesta ennen äänestämistä. Edes puolisot eivät kerro toisilleen, ketä aikovat äänestää. Vaaleista, puolueista ja äänestyskäyttäytymisestä puhutaan vain yleisellä tasolla, vasta jälkikäteen voi aiheesta keskustella tarkemmin.

Minä en oikein tajua, mikä juju vaalisalaisuudessa on. Muistan sen omasta lapsuudestani: vanhempani kommentoivat todella niukasti edes sitä, mitä puoluetta kannattavat. Eivätkö juuri vaalit ole mitä suurimmassa määrin ihmisiin vaikuttamista ja vaalien alus sitä aikaa, kun kukin ehdokas ja puolueet yleensä lupaavat ja linjaavat? Jos potentiaalisista äänestyskohteista keskusteltaisiin avoimesti, se toisi kenties uusia näkökulmia. Minä ainakaan en jaksa ottaa omin päin lähellekään tarpeeksi selvää puolueiden linjoista tai yksittäisten ehdokkaiden mielipiteistä, vaan mieluusti muodostaisin käsityksiäni mielenkiintoisten keskustelujen ja argumentoinnin pohjalta.

Miten siis itse äänestän? Siinäpä pulma. Perinteisesti olen äänestänyt aina eduskunta- ja kunnallisvaaleissa vihreitä. Toistaiseksi vaalipiiristäni ei ole koskaan päässyt yhtään vihreää eduskuntaan asti ja tänä vuonna harkitsin, josko lakkaisin heittämästä ääntäni täysin hukkaan ja loikkaisin jonkun mukavanoloisen kokoomuslaisen naisen taakse. Onhan se kokoomus minulle vähän liian oikealla ja ehkäpä juuri tänä vuonna vihreä ensimmäistä kertaa yltäisikin Arkadianmäelle saakka, kiitos Vasemmistoliiton kanssa solmitun teknisen vaaliliiton. Vaaliliitossa piilee kuitenkin susi lampaan vaatteissa: jos vihreiden kärkinimi ei kerää tarpeeksi kannatusta, ääneni menee vasemmistoliittolaiselle. Se taas on ristiriidassa sen kanssa, että vaihtoehtona vihreän äänestämiselle pohdin nimenomaan kokoomuslaista naista.

Sunnuntainahan se on päätettävä, äänestyskopissa viimeistään. Jos Suvi-Anne Siimes luotsaisi edelleen Vasemmistoliittoa, päätös olisi helppo ja vihreä. Vaan on se Jyrki Katainen aika lutuinen mies, ja vielä maakuntalaisia... ja äänestinhän sentään Niinistöä vuosi sitten presidentinvaaleissa ;-).

Anna hyvän kiertää

Minua riivaa jonkin sortin hyvän tekemisen pakko. Siihen kietoutuu itsekkäitä syitä alkaen kroonisesta ompelukuumeesta: toiselle ompeleminen on jollain tapaa epäitsekkäämpää, mutta vähintään yhtä nautinnollista kuin itselle tekeminen. Sitä paitsi antaminen tuottaa itsessään mielihyvää samoin kuin omien vahvuuksien käyttäminen toisten auttamiseen.

Osaa suomalaisista tuntuu vaivaavan vastavuoroisuuden taakka: palvelus pitäisi aina korvata suoraan palveluksena - tai vielä pahempaa, rahana. Apua ei osata ottaa vastaan ilman vastavuoroisuutta, ettei vaan jäädä kenellekään mitään velkaa. Liekö syynä (turha) ylpeys omasta pärjäämisestä, että korvaukseton apu koetaan negatiivisessa mielessä hyväntekeväisyydeksi. On tietysti niitä, joille vastaanottaminen ei ole mikään ongelma joko siksi, että he itse ovat valmiita tarvittaessa antamaan tai siksi, että he kokevat ansaitsevansa kaiken mahdollisen hyvän luonnostaan.

Minä nautin omasta pienestä "hyväntekeväisyydestäni", mutta vain silloin, kun tiedän vastaanottajan olevan aidosti kiitollinen ja valmis auttamaan jotakuta toista. Kun minä ilahdutan jotakuta, joka auttaa seuraavaa ja hän puolestaan seuraavaa, hyvä lopulta kiertää takaisin, itselle sopivimmassa muodossa - ja se on helppo ottaa vastaan, ilman suoran vastavuoroisuuden taakkaa tai ajatusta siitä, että on jotekin alentavaa olla vastaanottajana tai autettavana. Hyvää mieltä varjostavat vain ne, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan hyväksikäyttävät hyvän kierrättäjiä: ottavat, mutta eivät koskaan anna. Kieltäytyäkö auttamasta heitä vai ajatella, että ei sekään antaminen ole oikeasti minulta pois. Lopulta tässäkin asiassa pätee se, että asenteet voivat muuttua vain, jos minä itse ensin muutan asennettani.

Annetaan hyvän kiertää, reunaehdoitta.

Erilainen erojuhla?

Paikallisten äitien postituslistalla on ollut puhetta erojuhlista, jotka taitavat olla tulossa omalla tavallaan muotiin avioeron jälkeen. Aiheen alkuperäinen esilleottaja kuvasi pakinanomaisesti siveetöntä biletystä polttarien ja hääjuhlan käänteisenä irvikuvana. Kaikkia käsittääkseni hauskaksi tarkoitettu tyyli ei huvittanut tai viestien sisältöä ei osattu tulkita sopivan suodattimen läpi. Jälleen kerran jäin itse kuitenkin miettimään, miten erojuhla-teemasta voisi kehitellä positiivisen version, sillä moni itse eronnut oli kuitenkin sitä mieltä, että akuutin kriisin jälkeen jonkinlainen uuden elämän aloitusriitti ei olisi ollenkaan huono ajatus.

En haluaisi oikeastaan ajatellakaan tilannetta, että itse olisin erojuhlien tarpeessa. Jollekulle itseni tyyppiselle (monien mielestä tylsälle ja ankealle nynnylle?) voisi sopia Sinkkujuhlat, joissa polttari- ja hääjuhlatraditioista muokattaisiin käänteisversiot hyvässä hengessä. Miten olisi "sinkkusaunat", jossa ystävät pesisivät eronneesta naisesta tämän entisen elämän kivut ja säryt samoin kuin morsiussaunassa pestään tulevasta vaimosta vanhojen suhteitten painolastit? Tai leikki 12 kuukaudesta, jossa ystävien tehtäväksi lankeaa uussinkun vieminen naistentansseihin, baariin, kiertelemään autokauppoihin, lenkille, kuntosalille, festareille jne. Juhla, jossa katsottaisiin eteen, ei taakse päin ja ammennettaisiin sinkkuelämän hyvistä puolista ja mahdollisuuksista. Varmasti jokaisen eron akuutissa kriisivaiheessa on surtu, säälitty ja oltu katkeria niin, että eronnut ansaitsee juhlansa siinä vaiheessa, kun kokee keränneensä itsensä kasaan uuteen elämänvaiheeseen.

Voi olla, että ajatukseni mukavista ja eteenpäinsuuntautuneista pirskeistä hyvien ystävien kanssa on utopistinen ja naivi. Saattaahan olla, että eronnut kaipaakin selviytyäkseen vielä olkapäätä ja myötäeläjää päättyneen parisuhteen kipupisteille, katkeruuksille ja kaunoille. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että ainakin joillekin maljan kohottaminen uudelle alulle voisi olla mahdollista toiveikkaissa ja lämminhenkisissä merkeissä.

Monen väitöskirjan kiitoskappaleessa (Acknowledgements) puolisoa kiitetään otsikon mukaisin sanoin. Entinen työtoverini kritisoi ilmaisua sanoen, että ainakin hän haluaa elää parisuhteessaankin itsenäisenä yksikkönä niin, ettei tarvitse puolisoaan ollakseen kokonainen. Puolensa ja perustelunsa kummallakin ajatustavalla, mutta jos oma väitöskirjani tulisi koskaan näkemään päivänvalon (mitä se tuskin tekee), voisin täysin sydämin kiittää miestäni käyttäen tuota sinänsä kulunutta fraasia "You make me complete".

On ainutlaatuisen hieno tunne, kun voi antautua parisuhteeseensa niin avoimesti ja täydellisesti, ettei tunne tarvetta varmistaa omaa selustaansa "pahan päivän varalta". Toinen toisensa täydentämisen kokonaiseksi ei tarvitse mitätöidä kummankaan itsenäisyyttä tai yksilöllisyyttä. Kun kumpikin antautuu täydentämään toinen toistaan, kummankaan ei tarvitse pohtia, onko jompikumpi suhteen määräävä osapuoli, suurempi yksikkö, joka nielee pikkuhiljaa toisen sisäänsä mitätöiden tämän ainutlaatuisuuden.

Ajatuksessa piilee toki se uhkakuva, että ykseys rikkoontuu ja samalla menettää (kenties lopullisesti) osan itsestään. Pelkkä ohikiitävä ajatus siitä on musertava ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää ex-työtoverini ajatustavan. Kuitenkin ottamalla riskin voi saada niin paljon enemmän, että en jää asiaa järjellä pidempään pohtimaan, vaan annan tunteen viedä. Sinisilmäistä haihattelua tai ei, itse koen, että mieheni ja minä olemme yhdessä paljon enemmän kuin erillisten yksilöiden summa.

Ekoelämää ja eettistä kuluttamista

Eilisen sanomalehtiartikkelin (ja hiukan uusimman Tietokone-lehdessä olleen Petteri Järvisen kolumnin) innoittamana jäin pohtimaan ekologis-eettistä elämäntapaa omasta näkökulmasta ja yleisemminkin. Artikkelissa mainittiin tutkimuksesta, jonka mukaan eettinen kuluttaminen käy kalliiksi ja juuri rahan vuoksi moni valinta kallistuu epäekologisempaan ja -eettisempään suuntaan. Näin toki onkin reilun kaupan ja luomun kohdalla, mutta moni kestävä valinta on sitä myös taloudellisesti.

On taloudellisempaa ja ekologisempaa ostaa vain tarpeeseen. Kun taannoin kuulin, että sisustusinnon sokaisemien suomalaisten vanhoja, kierrätyskelpoisia sohvia ajetaan jätepenkkaan tuhansittain, teki todella pahaa. Mielihyvää tuntien katselen samalla omia huonekalujamme, joihin viime vuosituhannen lopulla panostimme ison summan, mutta niin vain kalusteet kestävät sekä käyttöä että katsetta moitteettomasti edelleen. Monta kohtaa talostamme on remontoitu kierrätysmateriaaleista ja esimerkiksi vessaremontissa säästimme alkuperäiset, ruskeat posliinit (pytty ja lavuaari) sekä lattian, sillä ne olivat edelleen täysin ehjät. Vessan värimaailma rakennettiin posliinien ehdoilla - ja tulos oli mielestäni talon hengen mukainen. Siinä säästyi sekä rahaa että luontoa eikä toista samanlaista vessaa ihan heti tule vastaan.

Autottomuus on melko vieras asia monelle suomalaiselle. Yksityisautoilu on mukavuustekijä, mutta meille eräänlainen kimppa-autoilu on paitsi taloudellinen, myös ekologinen valinta. Kun pohdin oman auton tarpeellisuutta toisen lapsen synnyttyä ja tuumin, että kesällä täysin autottomana voi elämä olla hiukan hankalaa, viisas mieheni totesi, ettei kaiken elämässä tarvitsekaan olla aina helppoa.

Kierrätys, kirpputorit ja vanhan korjaaminen ovat paitsi kestävää kehitystä, myös mukava harrastus. Joskus tosin mietin viili- ja leviterasioiden metallikansia kierrätykseen laittaessani, onko jätteiden lajittelullamme lopulta mitään merkitystä, kun eräskin suurvallan esimies ei ole valmis sitoutumaan Kioton ilmastosopimukseen. Samalla, kun minä irrottelen esikoiselle ostamistani sukista pahvipidikettä poltettaviin roskiin, Yhdysvaltojen autoteollisuus työntää tonneittain saastaa tehtaanpiipuista.

Asenne muutos alkaa kuitenkin meistä jokaisesta itsestä ja äitinä voin toimia mallina omille lapsilleni. Allekirjoitan täysin sen, että kaiken alku on pienissä puroissa ja senteissä. Tekemistä on itse kullakin, oman perheemme ekosyntilistan kärjessä komeilee tehomaatalouden lihatuotteet kaikessa sovussa kaikkea muuta kuin luomujen tai reilujen elintarvikkeiden kanssa. Eikäpä kannata unohtaa sitä kuivausrumpuakaan, silkkaa mukavuustekijää...

Kestovaipat vievät aikaa lapsilta?

Maakunnan johtavassa sanomalehdessä on tänään artikkeli eettisestä kuluttamisesta ja sen esteistä. Yhdessä artikkelin kuvateksteistä pienen pojan äiti sanoo heidän käyttävän kertakäyttövaippoja, "vaikka toiset äidit tuomitsevat vaippavuorien kasvattamisen". Heillä käytetään kertakäyttövaippoja, koska "Kertakäyttövaipat ovat käytännöllisiä ja aikaa jää enemmän lapselle, kun ei tarvitse koko ajan pyykätä."

Minulle on jokseenkin samantekevää, miten kukin vaipattaa lapsensa vai vaipattaako lainkaan. Sen sijaan ärsyynnyn välittömästi, jos minut leimataan yksioikoisesti kertakäyttövaipattajia tuomitsevaksi vain siksi, että meidän perheessämme kestovaipat ovat yksinkertaisesti kaikille mieluisin vaihtoehto. Vielä enemmän riepoo, kun kestovaippavastaisuutta perustellaan pyykinpesun vaivalloisuudella ja sillä, että pyykinpesuun käytetty aika on pois lapsilta. Omasta näkökulmastani katsottuna väheksyttävämpää syytä saa hakea. On ihan OK, jos kestovaipat eivät kertakaikkiaan kiinnosta tai kertakäyttövaipat jostain muusta syystä ovat omalle perheelle sopivampi ratkaisu. Vetoaminen siihen, että kestovaippojen pesu vie aikaa lapsilta, on niin arvolatautunut ja tietyllä tavalla tuomitseva, että väitteen naivius on sen rinnalla pieni murhe.

Tiedoksi, vaippapyykkikin pestään koneella, ei käsin. Minulta koneen täyttämiseen kuluu noin minuutti lasten mentyä nukkumaan. Toinen minuutti kuluu, kun käyn siirtämässä vaipat koneesta kuivausrumpuun ("mutta sehän on epäekologista!" - narulle ripustaminen veisi varmaankin vartin) ja kymmenminuuttinen, kun taittelen harsot valmiiksi. Jos tämä on traumatisoivasti lapsilta pois, miksi ihmeessä lapsiperheet eivät käytä kertakäyttöastioita, vaan lataavat ja purkavat astianpesukonetta, vaikka sekin aika on lapsilta pois?

Eihän kukaan ole jatkuvasti lasten saatavilla saati heidän sirkustirehtöörinsä. On luonnollista, että perheessä tehdään kotitöitä, monesti yhdessä lasten kanssa. Uskallan väittää, että meillä juuri kestovaipatuksen takia vauvan kanssa vietetään enemmän aktiivista aikaa kuin jos käyttäisimme kertakäyttövaippoja. Olemme valinneet omasta halustamme sen, että vaippa vaihdetaan heti sen kastuttua - eli välillä puolen tunnin välein. Ja joka kerta vauvan kanssa seurustellaan ja häntä pyöritellään käsissä.

Että se siitä ajasta, joka on kestovaippojen takia lapselta pois...

Hippakukkaro

Sisareni toivoi minulta taannoin rannekukkaroa, johon sopisi pankkikortti ja henkkarit sekä jokunen kolikko. Kukkaron olisi tarkoitus korvata kaikenlaiset laukut kovemmassa iltamenossa eli silloin, kun jorausmono vipattaisi oikein kunnolla. Alla olevassa kuvassa rannekukkaron toinen evoluutioversio (ensimmäisestä tuli liian pieni ja se päätyi esikoiseni ranteeseen).

Ranneke on tehty tummanharmaasta, mukavasti kiiltelevästä tekokuitukankaasta, joka joustaa miellyttävästi. Korkeus on jokseenkin pankkikortin leveyden luokkaa, yläosassa on koko leveydeltä vetoketju. Ranneke on jaettu kolmeen osaan: lokerot kolikoille, korteille sekä kotiavaimelle, jolle on omassa lokerossaan avainlenkki. Kiinnitys on tarranauhalla, varasvarmistuksena sisäpuolella leveä kuminauhalenkki, johon käsi pujotetaan ennen rannekkeen sulkemista tarralla. Tästä versiosta lienee hyvä aloittaa jatkokehittely.

(Pari)suhteellista

Lueskelin taas kerran jostakin lehdestä siitä, miten riidellä rakentavasti lasten nähden. Artikkelissa annettiin varsin järkeenkäypiä neuvoja ja todettiin, että riidat on parempi ratkoa avoimesti loppuun saakka lasten kuullen. Näin lapset näkevät myös sovinnon eikä riiteleminen ole pelottavaa.

Vanhemmiltaanhan lapset imevät oppinsa, niin myös riitelemisen. Meillä vain ei riidellä. En rehellisesti sanoen muista, milloin viimeksi olisimme ottaneet yhteen. Koskaan emme ole toisillemme huutaneet emmekä toisiamme haukkuneet tai vähätelleet, fyysisestä mittelystä puhumattakaan. Astiatkin ovat pysyneet ehjinä. Jopa toisen syyttely on ollut aika vähissä, minä tunnustan kyllä sortuneeni nalkuttamiseen ja miehen helmasynti on jurnottaa kertomatta, mikä kaihertaa.

Jäin pohtimaan asiaa tarkemmin, kun ystäväni kertoi riidelleensä miehensä kanssa sen kunniaksi, että heillä oli ensimmäinen lapsista vapaa päivä puoleen vuoteen. Päivään oli puolin ja toisin latautunut niin paljon odotuksia ja tavoitteita, kumpaisellakin omanlaisiaan, ettei yhteentörmäystä voinut välttää. Olemmeko me mieheni kanssa niin sopuisia, ettei meillä ole kerrassaan mitään riideltävää? Vai varooko mieheni pahoittamasta mieltäni ja nielee harmistuksenaiheet? Minä en tällä hetkellä keksi mitään moittimisen aihetta puolisossani, hän kun on kerrassaan ihana ja nykyaikainen perheenisä, hurmaava puoliso sekä ihailtavan älykäs ja taitava. Ei myöskään parane väheksyä hänen ulkoista viehätysvoimaansa, joka tuntuu vain kasvavan vuosien myötä.

Tuttavapiirissäni monta pariskuntaa on päätynyt eroon pitkän parisuhteen päätteeksi. Oma parisuhde on ohittanut kymmenvuotisrajapyykin ja kestänyt kaikenlaista vakavasta sairaudesta selviämisestä paniikkihäiriöön ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen (sekä 4,5 vuotta ehkäisypillereitä, joissa ei näin jälkikäteen ajatellen ollut mitään muuta hyvää kuin liiankin tehokas ehkäisyvaikutus). Olisi mukavaa tuudittautua turvallisuudentunteeseen, että nykyinen harmonia on rikkumaton ajasta ikuisuuteen. Mutta onko se vain tyyntä myrskyn edellä? Entäpä jos mieheni vaikenee häntä harmittavista asioista ja kymmenen vuoden kuluttua yhtäkkiä ilmoittaa, että hänen mittansa on täysi? Pelottava ajatus.

Kysyin mieheltäni hänen mielipidettään riitelemättömyyteemme. Hienoisesti hymyillen hän myönsi, että syynä voi olla sekä riidanaiheiden puute että se, ettei hän halua sohaista muurahaispesää - aivan kuten aavistelinkin. Lupasin yrittää kestää paremmin kritiikkiä, jottei kauna pääsisi kasaantumaan. Hänen tehtäväkseen jää sanoa ääneen, mikä on pielessä, sillä toistaiseksi en ole ajatustenlukija enkä voi elää elämääni varpaillaan, tunnustellen sitä, mikä minussa saattaisi toista ärsyttää.

Puhuminen on kultaa, vaikeneminen hopeaa.

Lorupussin innoittamana

Pohdin lorupussiasioita ja lueskelin pikaselauksella eräänkin runon, värssyn ja lorun. Illalla jostain pulpahti riimejä, jotka oli pakko kirjoittaa ylös. Lopputulos oli omasta mielestäni varsin herttainen.

Voiko suurempaa olla,
voiko ihanuutta,
kuin nuuhkia vauvaa
ihan uutta?
Nuo pienoiset varpaat,
supussa suu,
kun otsalle hiuksensa
kihartuu.
Silmänsä sulkee
ja unien maahan
hän huolista vapaana
matkata saahan.

Läsnäolosta

Olen potenut ajoittain huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa olla lasteni arjessa 100% läsnä. Haahuilen omissa ajatuksissani vastaillen hajamielisesti jotakin, joka etäisesti voisi sopia aiheeseen. Esikoisen jatkuva puheripuli on välillä niin uuvuttavaa, että tekisi mieli laittaa korvatulpat...

Lehdissä tunnutaan esittelevän vähän väliä lapsilleen omistautuneita kotiäitejä. Onneksi MeNaisissa (6/07) kirjailija Katja "Idols-Askon vaimo" Kallio tunnustautui äitinä kaikkea muuta kuin läsnäolevaksi. Kaipa se on taiteilijalle sallitumpaa kuin tavalliselle asvaltintallaajalle, mutta kyllä silti helpotti. Ja ihan varmasti heidänkin lapsistaan täyspäisiä kasvaa, vaikka äiti onkin välillä miehensä sanojen mukaan "kuin kissa kusella" - yhtä keskittynyt ja sisäänpäin kääntynyt.

Elämäähän se vain on, epätäydellisyys.

Voihan finni

Ensimmäinen finnini on ikuistettu neljännen luokan luokkakuvaan. Siinä se on, melkein keskellä poskea, ikää minulla kymmenen vuotta, finnillä vähemmän. Elettiin 80-lukua, jolloin kymmenvuotias tiesi murrosiästä sen, mitä oli Koululaisen tai Suosikin lääkäripalstalta lukenut. Biologian tunneillakin ihmiskehon muutokset käsiteltiin vasta viidennellä luokalla. Ei ollut internetiä, jossa googlailla eikä kavereiden kanssa puhuttu kuukautisista. Ensimmäiset kuukautiset ja rintsikat olivat valtiosalaisuus vailla vertaa.

Ajat muuttuivat, finnit jäivät. Joskus lukioiässä ajattelin, että tässä ollaan voiton puolella: kyllähän akne viimeistään kahdenkympin toisella puolella hellittää. Eihän aikuisilla ole finnejä, ajattelin, paitsi ehkä isoveljelläni (ja häntä ei laskettu aikuiseksi). Sitten tulivat joka paikan kuivattavat e-pillerit, jotka kyllä veivät finnit, mutta aika paljon muutakin. Finnit (ja se muukin, muuten) palasi e-pillerien lopetuksen jälkeen ja luovutin, ainakin melkein. Jospa vaihdevuodet ainakin auttaisivat...?

Luin viikonloppuna Hyvä Terveys -lehdestä artikkelin aknesta ja siinä todettiin, että aikuisiän finnitauti talttuu viimeistään kolmenkympin korvilla. Jippii, jospa tämä tästä kuitenkin! Vähän tosin heikolta näyttää, sillä molempina raskausaikoina sileänä kukoistama iho alkaa taas pukata talia siihen malliin, että tavoitteena on hyvin juustottu pitsa -look. Yhtä suurta huijausta kuvitella muun kuin kuolon korjaavan ihoni... tai kuten taannoinen virtuaalikeskustelukumppanini totesi: "Tähän ihoon ei auta kuin bensa ja tulitikut."

Muuten, edellä mainittu isoveljeni lähestyy pikkuhiljaa viidenkympin rajapyykkiä - ilman aknea. Ehkä toivoa sittenkin on, minullakin?

Hiekkalaatikolla sisäpiiri pieni pyörii

Naisvaltaisissa yhteisöjen muodostumiseen tuntuu pätevän useimmiten sama universaali kaava. Tutustumisvaiheessa kaikki yhteisön jäsenet tuntuvat pääosin ihan mukavilta ja yhteisen nimittäjän ympärille muodostuu mukava me-henki. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin muodostua pienempiä kuppikuntia hengenheimolaisten löytäessä toisensa. Tässä vaiheessa uusien tulokkaiden alkaa olla yhä vaikeampi päästä piirileikkeihin mukaan ja samalla myös ärsytyskynnys kuppikuntien kesken laskee. Etenkin virtuaalisilla hiekkalaatikoilla alkavat ovet paukkua, "siskoja" peesaillaan ja asetutaan yhä tukevammin rintamiksi. Ääritilanteissa joku kuppikunta ottaa alkuperäisestä yhteisöstä sotaisan irtioton ja jatkaa omaa tanhuamistaan toisaalla, hyvin todennäköisesti alkuperäistä leikkipaikkaa pilkaten ja panetellen. Huvittavinta tässä on se, että yleensä ne, jotka ovat lähteneet Minä en tule tänne enää koskaan -mentaliteetilla, tuntevat ylemmyydentunnossaan tarvetta käydä kokeilemassa, josko jätetyllä hiekkalaatikolla vielä riittäisi hämmennettävää.

Kuullostaako tutulle? Minä olen ollut osallisena parillakin virtuaalihiekkalaatikolla, joissa molemmissa toteutui jossain määrin samansuuntainen kehityskulku. Ensimmäisellä kerralla kuuluin kuppikuntaan ja lähtijöihin, enkä ole siitä näin jälkikäteen erityisen ylpeä. Tuolloin keskustelupalstasta oli tullut kovin henkilökohtainen kanava ja se aiheutti suuria tunnekuohuja. Toisella kertaa pysyttelin järkevästi ulkopuolisena sivustaseuraajana, sillä enää ei ollut tarvetta kuulua joukkoon. Kuitenkin yhteisön tullessa murrosvaiheeseensa tuo ennustettava, lähes vääjäämätön kehityskulku ärsytti, olihan siellä ollut pitkään oikein mukavaa turista. Kärhämöintivaiheen jälkeen mikään ei voi palata ennalleen, uuden yhteisön neitseellinen seesteisyys on iäksi mennyttä.

Onkohan se juuri naisille tyypillinen tarve liittoutua, tuntea yhteenkuuluvuutta ja pönkittää sitä ottamalla omalle kuppikunnalleen sopiva yhteinen parjauskohde? Sisäpiirit kuppikuntaisuuksineen ovat parhaimmillaan hyvää naisten välistä ystävyyttä ja uskallan tunnustaa, että sopiva määrä selän takana puhumistakin on varsin terapeuttista. Valehtelua en siedä enkä toisen tahallista vahingoittamista pahan puhumisella, mutta omasta puolestani puran mieluummin patoutumia hyvien ystävieni kanssa kuin menen laukomaan tunnekuohuissani kenties mielipahaa tuottavia "totuuksia" kenellekään suoraan. Itse asiassa suoraan puhumista arvostetaan jossain määrin liikaakin; itse toivon, että minuun kohdistuva arvostelu ja "pahan puhuminen" hoidettaisiin mieluummin pääosin selkäni takana. Mitä en kuule, siitä en voi pahoittaa mieltäni.
Hiekkalaatikot vaihtuvat, toimintatavat pysyvät. Itse sentään voi oppia, kuten toivottavasti itse olen jo oppinut. Vain omia toimintamallejaan muuttamalla kukin voi vaikuttaa leikkipaikan henkeen ja tulevaisuuteen.

Ja taas apurahasta

... eikä taatusti viimeisen kerran. Alkuillasta kävin taas oikein hedelmällistä keskustelua erittäin terävän mieheni kanssa saunanlauteilla. Hän totesi, että oikeastaan on loogista, ettei verotonta tuloa oteta huomioon ansiosidonnaisia etuuksia laskettaessa, sillä etuudet katetaan verotuloin. Toisaalta on suorastaan anteliasta kaupungin puolelta, että apuraha otetaan tulolaskentaan bruttotulona eikä laskennallisesti sellaisena verotettavana summana, josta käteen jäävä osa on apurahan suuruinen. Nettotuloahan se apuraha on ja nostaa perheen maksukykyä saman verran kuin isompi verotettava tulo, josta käteen jäisi apurahan verran. Siis valtio ja kunta toimivat kumpikin tahollaan varsin loogisesti, kunta jopa apurahan saajan eduksi. Vikana on koko systeemi eli se, että kenenkään on ylipäänsä tehtävä töitä apurahalla.

Ja sitten sain tietää voimassa olevasta laista, jonka mukaan opintoihin myönnettyä apurahaa ei katsota tuloksi. Tästä vain ei sattumoisin ole mitään mainintaa oman kotikaupunkini päivähoitosivuilla eikä ph:n tuloselvityslomakkeessa. Lain olemassaolo pitäisi siis itse tietää ja pitää siten huolta oikeuksistaan, mikäli sattuu olemaan väitöskirjatutkija (= jatko-opiskelija).

Kiitos vaan, kotikaupunki. Toivottavasti käytit perheeltäni niistämäsi sadat eurot johonkin muuhun kuin kunnanisien en-sano-minkä-jatkeisiin, joita kyllä rahoitetaan innokkaasti samalla, kun kouluverkostoa supistetaan, neuvolapalveluista karsitaan ja hammaslääkäriin saa jonottaa pidempään kuin laki sallii ja lääkäri määrää. Jos olisin varma, että joku todella tarvitseva senkin rahan sai, ei harmittaisi yhtään. Kotikuntani tuntien näin on tuskin asian laita.
Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista 3.8.1992/734, 10 a §: Päivähoitomaksun määräämisen perusteena olevat tulotTulona ei oteta huomioon --- opintojen johdosta suoritettavia apurahoja ja muita vastaavia avustuksia ---.

Mitä isompi lapsi, sitä suuremmat murheet?

Siinäpä anoppini ja kälyni lohdutuksen sanat neljä vuotta sitten, kun kamppailin suuritarpeisen esikoisen vauva-aikana uupumuksen, ilottomuuden ja riittämättömyyden tunteen vellovassa suossa. Ei lohduttanut, ei. Sinänsä oikein mukava anoppini viljelee edelleen samaa sananpartta; toivottavasti hän ei kolmen lapsen äitinä koe omaa äitiyttään pelkästään tuollaisena murheen alhona ja kasvavien huolien ylitsepääsemättömänä vuorena.

Huolet kai muuttuvat, alkuvuosien väsymys vaihtuu huoleen sosiaalisista taidoista kaveripiirissä, kouluhommien hoitamisesta ja myöhemmin sydänsuruista, päihteistä, syömishäiriöpeikosta, yöliesuista ja ensimmäisistä autolla ajeluista tuliterän ajokortin haltijana. Elämäähän se on, ihmisen kasvamisen, kehittymisen ja itsenäistymisen sisäänrakennettu ohjelma, jokaisella yksilöllä omanlaisensa. Kai siinä sentään on jotakin ainutlaatuisen hienoakin nähtävissä ja koettavissa, myös äidin silmin?

Minä koin, että lapsien myötä elämäni sai peruuttamattoman selkeän tarkoituksen ja päämäärän. Lapset eivät riitä elämän koko sisällöksi, mutta on etuoikeus saada seurata jälkeläistensä kehitystä pienestä vaistonvaraisesta rääpäleestä kohti itsenäisesti toimivaa yksilöä. Ei ole mitään hienompaa kuin oman lapsen aito ilo, onni ja nauru. On toki raskasta, mutta myös ihanaa ja palkitsevaa olla täydellisen tarvittu ja välttämätön toiselle ihmiselle. Lasten myötä oppii välillä kipeästikin itsestään uusia asioita ja voi kasvaa lastensa rinnalla.

Ja siitä huolimatta juuri tänään voi tuntua niin raskaalle, että haluaisi vähäksi aikaa luovuttaa, kävellä ulos eikä hetkeen palata. Siinä hetkessä ei kaipaa muistutusta siitä, miten paljon huonommin asiat voisivat olla (tai tulevat olemaan, kun murheet joka tapauksessa kasvavat lasten myötä), vaan myötäelävää olkapäätä, johon nojata. Siihen nojatessa alkaa taas muistaa, miten onnekas onkaan saatuaan lapsia.

Liike ja oppiminen

Lapsen maailma on Lastensuojelun keskusliiton julkaisema erinomainen lehti. Siitä puuttuu kokonaan julkkiskoteihin kurkistelut, vaunuvertailut ja muu hömppä, jota monet muut vauva- ja perhelehdet pursuilevat. Lapsen maailman rinnalla toiseksi jää myös lajissaan erittäin mainio Meidän perhe. 

Uusimmassa lehdessä (2/2007) on kiinnostava artikkeli erilaisista oppijoista, erityisesti kinesteetikoista eli niistä, jotka tarvitsevat liikettä oppimisprosessiin. Luokan häiriköksi leimautuva, levottomasti liikehtivä lapsi saattaakin olla kinesteetikko, jolle liike on oppimisen apuväline. Toisaalta liikehtivällä lapsella voi olla huono tasapainoaisti, joten hän ei edes kykene olemaan liikkumatta - ja toisaalta asennon ylläpitäminen syö energiaa oppimiselta. Mielenkiintoinen näkökulma kerrassaan etenkin, kun on osoitettu, että ns. ristikkäisliikkeet aktivoivat oppimisprosessin kannalta edullisia aivoalueita ja auttavat sekä kinesteetikkoja että huonosta tasapainosta kärsiviä (ts. ristikkäisliikkeiden tekeminen parantaa tasapainoaistia).

Kaikki ristikkäisliikkeet eivät ole oleellisia oppimisen tehostamisen kannalta, mutta ainakin lappeellaan olevan kahdeksikon (äärettömän merkki?) piirtäminen, konttaaminen sekä vastakkaisen jalan koskettaminen vastakkaisella kädellä mainitaan helppoina esimerkkeinä. Oleellista on liikkeeseen keskittyminen: mitä hitaammin liikkeen tekee ja sen tiedostaa, sitä tehokkaampaa oppimisen kannalta.

Pakostakin mielessä käy, tulisiko omaakin jälkikasvua ohjata kaikenlaisen kehittävän liikkeen pariin - kunnes järki palaa päähän. Ehkäpä on kuitenkin viisainta antaa lapsen puuhata luonnollisesti omaan tahtiinsa ja puuttua tilanteeseen vasta, jos on havaittavissa jonkinasteisia ongelmia oppimistilanteissa. Oikeastaan karmii selkäpiitä ajatella, että normaalisti kehittyvää lasta pidettäisiin trimmauskohteena, joka viritettäisiin "kehittävillä asioilla" huippuunsa. Kaikki kiertyy kysymykseen, onko huippuosaaja sittenkään se kaikkein onnellisin eli kenen etu lopulta olisi pyrkiä maksimaaliseen suorittamiseen.

Samaa sukua yllämainitulle on se, miten ns. lahjakkaan lapsen suuntautuminen puuhiin, joissa hän viihtyy, mutta joissa hänen lahjakkuutensa ei pääse täyteen oikeuteensa, koetaan "hukkaan heitettynä mahdollisuutena". Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että yksilö itse on onnellinen, vaikka hänen kapasiteetistaan olisi käytössä vain murto-osa?

Mitä tänään syötäisiin?

Taannoin perhekerhossa oli aiheena Nopeaa arkiruokaa. Vallan mukava aihe kotiäideille, joista harva tuntee suurta kutsumusta gourmet-ruokien luomiseen varsinkaan arkena, kun siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa tai energiaa. Monet kotiäidit ovat kiittäneet ruokateollisuutta valmispinaattiletuista, jotka maistuvat useimmille lapsille. Minä puolestani tunnustin suoraan, että meillä perunamuusi on välillä peräisin pussista ja pinaattikeitto pakastimesta - ja meillä sentään esikoinen on lähes kaikkiruokainen, joten en ole jumissa pelkässä makaronissa ja jauhelihassa. Perhekerhon toinen vetäjä tunsi kuitenkin ilmeistä tarvetta kiillottaa sädekehäänsä sanomalla, että hän ei ole koskaan käyttänyt ruuanlaitossa eineksiä, koska hän oppi lapsuudenkodissaan käyttämään aitoja raaka-aineita. Niin, se kerhon aihehan oli nopea arkiruoka, hohhoijaa.

Minulla on kuitenkin einesten ja puolivalmiiden ruokien lisäksi hihassa muutama helposti ja nopeasti valmistuva kunnon ruoka, tosin niissäkin hyödynnetään useimmiten esimerkiksi pakastevihanneksia niiden nopeuden ja kätevyyden takia. Alla tämänhetkinen pikaruokasuosikkini:

- broilerin rintaleikkeitä marinadissa (esim. Atrian ohut leike)
- noin 500 g wokkivihanneksia (pakaste)
- suolapähkinöitä
- kotimaisia omenoita kuorineen lohkottuna (valmiiksi lohkoina pakastettu annospusseihin)
- tilkka ruokaöljyä

Ruskista broilerleikkeet miedolla lämmöllä pannulla. Kuumenna tilkka öljyä korkealaitaisessa paistokasarissa ja lisää wokkivihannekset, suolapähkinät ja omenalohkot. Broilerit kypsyvät sopivasti samassa ajassa, kun kasvislisäke lämpenee - ja ruoka on valmista. Tämä ruoka ei kaipaa jatkeeksi riisiä eikä erillistä kastiketta.

Miehelle aamu(lehti) on pyhä?

Mieheni on nykysukupolven edustaja, jolle on yhtä luonnollista hoitaa ruokaostokset ja tehdä kotihommia sekä hoitaa lapsia kuin istua liimattuna tietokoneen tai television ääressä. Mutta yksi on pyhä, nimittäin aamukahvi ja -lehti.

Siinä missä minä hoitelen vauvan päiväkuntoon (= syötän, vaihdan vaipan sekä päivävaatteet), petaan petit ja availen sälekaihtimet, mies pistää puuronsa mikroon, kahvin tippumaan ja käy lehden. Hän käy aamupalansa ja lehtensä ääreen samalla, kun minä puen päälleni, huolehdin vauvalle vitamiinit ja tyhjennän omaa mikropuuroa odotellessani astianpesukoneen. Esikoinen onneksi osaa omatoimisesti vaatia isältäänkin palvelua aamupalan muodossa, mutta yleensä minä olen se, joka ehtii raivaamaan pöytää ennen kuin lehti on luettu ja kahvi juotu.

Joskus käy mielessä, että kunpa minäkin voisin aloittaa aamuni yhteen asiaan keskittyen, nimittäin itseeni. Toisaalta suon miehelle erityisen mielellään tämän ylellisyyden, sillä tiedän hänen nauttivan edes jokseenkin rauhallisesta lehdenluvusta vielä itseänikin enemmän. Minä olen aamuja lukuunottamatta auttamattoman laiska hoitamaan kotia, joten on vähintäänkin kohtuullista, että mies, joka jo nyt huolehtii monista kotiasioista työssäkäynnin lisäksi, saa hyvän alun päivälleen. Olkoon hänen aamuhetkensä pyhä, sillä arkea hänellä on kanssani aivan riittämiin.

[... ja sopivasti juuri tänä aamuna mies tuli lehdenhakureissultaan suoraan makuuhuoneeseen hakemaan esikoisen aamupalalle. Kun minä ehdin vauvan kanssa keittiöön asti, esikoinen oli aamupalassaan hyvällä alulla, mikä on sangen merkillepantavaa, sillä aamupala ei kuulu hänen suosikkitoimiinsa.]

Liian pieni palkka eli kun mikään ei riitä?

Moniko ihminen on tyytyväinen palkkaansa? Jos itse kukin saisi määritellä oman palkkansa, kuinka pitkään siihen oltaisiin tyytyväisiä? Siihen asti, kun huomattaisiin, että työkaverilla onkin vielä parempi palkka? Tai siihen asti, kun haluttaisiinkin oikeastaan vaihtoauto-Opelin sijasta tuliterä Volvo ja taloon vielä sata neliötä lisää - ja sen talon sinne kalliille etelärantatontille?

Pari iltaa sitten katselin sattumalta pätkän FST:n ohjelmaa, jossa käsiteltiin työtätekevien köyhyyttä. Yhtenä esimerkkinä oli osa-aikatyötä tekevä kaupan työntekijä, jolla jäi omien sanojensa mukaan keskimäärin 1200 € kuussa käteen palkasta - ja ettei sillä tahdo tulla toimeen. Siinä vaiheessa minulla loksahti leuka polviin: tervetuloa tutustumaan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneisiin yliopistotutkijoihin, jotka tienaavat täysipäiväisestä työstä 1200 €/kk verotonta apurahaa, ilman sosiaalietuuksia. Eläke ei kartu - ellet maksa omasta apurahastasi itsellesi vapaaehtoista eläkevakuutusta. Apurahaa ei lueta ansioksi määriteltäessä ansiosidonnaisia sosiaalietuuksia kuten työttömyys-, sairaus- ja äitiyspäiväraha. Sen sijaan apuraha on tuloa määriteltäessä vaikkapa lasten päivähoitomaksuja. Ylityökorvaukset ja lomarahat ovat tuntematon käsite eikä edes työtapaturmavakuutus ole itsestäänselvyys, vaan senkin saattaa joutua kustantamaan itse. Koska apurahatutkijalla ei ole työsopimusta, ei ole myöskään irtisanomisaikaa. Apurahatyöstä puuttuu siis käytännössä kaikki normaaliin palkkatyöhön liittyvä turva.

Tässä siis pitäisi tuntea itsensä kovinkin köyhäksi, kun niiltäkin kuukausilta, joina palkkaa ansaitsi, käteen jäi kaupan työntekijän valittelema summa rahaa. Vaan kun en parhaalla tahdollanikaan pysty sanomaan, etteikö raha olisi aina riittänyt. Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot - on suhteellista, mitä lasketaan "minimitoimeentuloon". Minusta on ihan normaalia, että ruokaostoksilla vertaillaan hintoja ja hyödynnetään tarjoukset. Monessa asiassa käytetyn ostaminen on paitsi taloudellista, myös ekologista. On itsestäänselvyys, että rikkoutunut pyritään ensisijaisesti korjaamaan eikä korvaamaan uudella. Pienistä puroista todellakin kertyy aika suuri virta ja sen virran suunnan voi pitkälti itse päättää.

No jaa, ehkäpä kaikkien ei sentään tarvitse innostua yhtä totaalisesti rahan ja luonnon säästämisestä, mutta jos menot uhkaavat ylittää tulot, voisi palkan pienuuden valittamisen sijaan tarkastella ensin kulutustottumuksiaan.

Sen sijaan allekirjoitan sen, että monella alalla palkka ei vastaa työn vaativuutta tai työssä edellytettävää koulutusta. Nyky-yhteiskunnassa raha on valitettavasti ylin arvostuksen mittari ja eittämättä pistää miettimään, miten vähän esimerkiksi tutkimustyötä arvostetaan, jos riittäväksi korvaukseksi katsotaan vaikkapa aikaisemmin mainitsemani apuraha. Ääriesimerkki työn aliarvostuksesta on tietysti kotiäiti, jonka työn arvo (= kotihoidontuki) on pienempi kuin työttömän peruspäiväraha.

Terveisin ex-tutkija, nykyinen kotiäiti (tosin vielä muutaman kuukauden ansiosidonnaisella äitiyspäivärahalla).

Vanhasta uutta

Edelliseen teemaan liittyen kuva esiliinasta, jonka ompelin pari päivää sitten mieheni vanhasta kauluspaidasta. Viehättävästi kauhtunut, hennosti raidallinen antiikinvihreä suorastaan ilmoitti haluavansa päästä vielä pukemaan jotakuta lasta. Kun paitaan oli kulunut pieniä reikiä niin, ettei sitä voinut sellaisenaan kierrätykseenkään laittaa, mikään ei enää estänyt minua toimimasta. Erityisen tyytyväinen olen kaulan ympäri kulkevaan nauhaan, joka kiinnitetään toisesta päästään essun reunaan napilla. Nappeja on useita, joten essun saa säädettyä monen kokoiselle käyttäjälle. Ja ne napit, ne ovat peräisin anopiltani, joka vuosia sitten lahjoitti minulle aikojen saatossa itselleen kertyneet sekalaiset napit, koska ei itse uskonut tekevänsä niillä enää mitään. Niistä napeista on ollut moneksi, niin nytkin.



Ompeleet ovat, kuten kuvasta näkyy, valkoisia. Olisi kenties ollut siistimpää ommella sopivalla vihreällä, mutta sellaista ei sattunut lankalaatikosta löytymään. Voihan tuota valkoista ajatella muodikkaana (?) kontrastitikkauksena.

Globe Hopen hengessä

Globe Hopen liikeidea iskee suoraan ytimeen: vanhasta ja tarpeettomasta luodaan ammattimaisesti design-käyttötavaraa ostovimmaisille kuluttajille. Tämän kaltainen, kaukana entisaikojen nuhjuisista ja haiskahtavista kirpputoreista oleva materiaalin uusiokäyttö on tervetullut suuntaus nykyiseen kertakäyttöyhteiskuntaan. Globe Hope todistaa, että kestävän kulutuksen ja ekologisuuden ei tarvitse olla epäilyttävää marginaalihörhöilyä, vaan suorastaan haluttava trendi.

En kuvittele olevani erityisen luova enkä etenkään ammattitaitoinen ompelija, mutta minua riivaa sisäinen palo hyötykäyttää alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan loppuunkulutettu materiaali. Luultavasti kaikki alkoi mieheni haaroista puhkikuluneista housuista, joiden lahkeista ompelin esikoisellemme toimivat, mukavat ja siistit ulkoiluhousut. Sittemmin en ole osannut heittää oikein mitään roskiin pelastamatta ensin potentiaalisesti uusiokäytettävät osat. Joskus materiaali itsessään puhuttelee, kuten esimerkiksi se viehättävästi kauhtunut vauvanlakana, josta ompelin ystäväni tyttärille esiliinat. Tai mieheni farkkupaita, josta syntyi paitsi aurinkohattu itselleni, myös pohja veljeni mökille tekemääni sisustustyynyyn. Jos voin yhdistää kierrätysvimmaani hyväntekeväisyyden, olen entistä tyytyväisempi - tällä varjolla olen ommellut erinäisiä kestovaippoja, -siteitä ja -liivinsuojia niin ystäville lahjaksi kuin lahjoitettavaksi esimerkiksi synnytyssairaaloihin itärajan taakse.

Muutama päivä sitten kävimme pitkästä aikaa automarketissa isoilla ruokaostoksilla; tavallisesti suosimme mukavuus- ja kätevyyssyistä lähiömarkettia. Kuljetamme mukanamme repun lisäksi neljää kangaskassia, mutta tällä kertaa niiden kapasiteetti loppui jo ennen kuin lähdimme täydentämään myslivarastoamme. Kahden muovipussin ostaminen harmitti. Joku fiksumpi olisi ostanut kangaskassit (á 1€) kaupasta, mutta minä päätin ommella ne itse.

Kangasvarastostani löytyikin tarkoitukseen erinomaisesti soveltuva kangas: paikallisen yliopistosairaalan leikkausliina (se, miten se oli päätynyt minun haltuuni, ansaitsee joskus oman otsikkonsa). Mikäpä kestäisikään paremmin kuin jo sadat pesut läpikäynyt laitostekstiili. Syntyneet kolme kassia herättävät materiaalinsa ansiosta ylimääräisiä väristyksiä selkäpiihin. Miten lie kaikissa niissä leikkauksissa käynyt, joissa kyseinen liina on toimittanut suojan virkaa?



Miten monta päivää muuten tarvitaan, että kotiäiti saa valmiiksi kolme simppeliä kauppakassia? Monta, kiitos nykyisen ammatinvalintani. Koska aika oli kortilla, jätin turhat kikkailut väliin ja tyydyin karun käytännölliseen perusratkaisuun. Tuntipalkka ei tosiaankaan päätä huimannut. Tai ehkäpä sittenkin, ainakin verrattuna niihin pakistanilaisiin tai bangladeshilaisiin lapsiin, jotka luultavasti ovat ommelleet ne kaupan kassoilla myytävät kangaskassit...

Oma Aika

Sen arvon huomaa vasta sitten, kun sitä ei ole. Nuorena hupakkona (= parikymppisenä ennen lapsia) ihmettelin syvästi, miten pienten lasten äidit viitsivätkin inistä Oman Ajan puutetta. Paheksuntaa tihkuen hurskastelin, miten lasten kanssa vietetty aika on sitä äidin Omaa Aikaa, kun kerran lapsia on haluttu. Sittemmin Siperia on opettanut nöyräksi.

Oma Aika, mitä arjen harvinaista luksusta! Se on sitä, kun saa keskeyttämättä lukea sanomalehden alusta loppuun kenenkään häiritsemättä toiveillaan, tarpeillaan tai vaatimuksillaan. Tai kun voi aloittaa askarteluprojektin ja saattaa sen samalla istunnolla päätökseen. Pitkä, häiriötön puhelu ystävälle on harvinainen poikkeus, yleensä joku ehtii peräämään oikeuksiaan kesken kaiken (onneksi on handsfree - monta asiaa hoituu sujuvasti puhelun ohessa). Surffailukin käy hätätilassa Omasta Ajasta, tunnin vesijuoksu kerran viikossa sen sijaan hipoo jo ylellisyyttä. Jostakin on aina kuitenkin tingittävä, kaikkea ei vain ehdi tekemään. Niinpä minulta jää useimmiten lehti lukematta ja mieluisatkin sähköpostit roikkuvat luettuina, mutta vastaamattomina liian kauan.

Olen loputtomassa kiitollisuudenvelassa eläkkeellä oleville vanhemmilleni, joille henkinen ja fyysinen hyvinvointini on edelleen sydämen asia. Kerta toisensa jälkeen olemme tervetulleita mummolaan rentoutumaan kukin tavallamme. Sillä minä lataan akkuni, Omalla Ajalla.

Ystävänpäiväaskarteluja

En erityisemmin perusta ystävänpäivästä. Minusta se on amerikkalainen perinne, jonka Posti on lanseerannut aikanaan Suomeen kupatakseen velvollisuudentuntoisia (vrt. velvollisuus lähettää joulukortit kumminkaiman naapurillekin). Nyttemmin tosin suurimpia voittajia taitavat olla teleoperaattorit.

Minä lakkasin noteeraamasta ystävänpäivää samoihin aikoihin, kun vähensin joulukorttien lähettämisen minimiin eli niille, joiden todella luulen ilahtuvan iänikuisista lasten tonttukuvista. Tänä vuonna sain kuitenkin ystävänpäivästä hyvän tekosyyn istahtaa korttiaskartelujen ääreen. Olen koukussa käsintehtyihin kortteihin.

Olen elämäni aikana tehnyt satoja kortteja ja usein saman aikakauden korteissa on jokin yhdistävä tekijä. Viimeisen vajaan vuoden ajan minulla on ollut pakkomielle käyttää lahjapapereista tai aikakauslehdistä leikattuja kuvia ja yhdistää ne kankaaseen tai sopivaan "somistuspaperiin". Leikkelen kuvia talteen milloin mistäkin ja selailen niitä aika-ajoin inspiraatiota hakien.

Alla tämän vuoden ystävänpäiväkortit, jotka noudattavat viime aikojen linjaa. Mustasävyinen on sisarelleni - värimaailma on valittu sopivaksi hänen olohuoneensa sävyihin, se kun alkaa olla jo perinne. Viehätyin kuvasta, jossa selvästikin kaksi ystävystä ovat aikeissa istahtaa kahville jossakin hieman irti tavallisista arkikuvioista. Ruskea aaltopahvi, yksi kestosuosikkini, pehmentää minusta mukavasti muuten aika jyrkkiä kontrasteja.

Pinkki kortti on saksalaiselle homoystävälleni ja jäi mielestäni hieman pliisuksi, vaikka kuvassa huonosti erottuva hopeinen ystävänpäivätoivotus luonnossa paremmalta näyttääkin. En kuitenkaan ehtinyt enää jäädä etsiskelemään "puuttuvaa osasta". Tämän kuvan epätarkka sydänkuva on odottanut muutaman vuoden sopivaa käyttötarkoitusta ja nyt se tuli: ystäväni on juuri sopiva vastaanottaja yltiöpinkille pläjäykselle. Se on selvästi jotakin velkaa amerikkalaisille, vaikka muotokieleltään varsin karu onkin.

TOP10 parhaat keksinnöt: villasukat

Tulikohan minusta kolmenkympin kantturoissa vanha vai syyttäisinkö 70-luvun lopun omakotitalomme viileitä lattioita alati palelevista jaloista. Joka tapauksessa nuorempana inhoamistani villasukista on tullut varpaideni parhaat ystävät. Hankin jopa vuosi sitten talvisaappaat, joihin villasukka mahtuu mukisematta - nyt en enää menisi jälkikasvuni perässä umpihankeen juuri ja juuri nilkan peittävillä goretexeilla, joiden pitäisi mainosten mukaan olla lämpimät vaikka paljaassa jalassa. Katin kontit, sanon minä; villasukat rokkaa!

Ensimmäiset villasukkani neuloin varmastikin alle 10-vuotiaana äitini opastuksella. Siitä asti olen ihmetellyt, miksi kantapään tekeminen on niin monelle ylitsepääsemätöntä salatiedettä. Kun kantapään on kerran ajatuksella tehnyt, logiikka on vesiselvä ja kantalapun kavennusten "suuntakin" selviää viimeistään kokeilemalla ja katsomalla tulosta. Äitini opetti minulle myös terän sädekavennuksen, joka voittaa linjakkuudessaan koulun käsityötunneilla opetetut versiot. Tämän jälkeen neulominen vei mennessään ja tyttärestä taisi tulla äitinsä opettaja käsitöissä ;-) .

Armosta ja armollisuudesta

En ole perinteisessä mielessä uskonnollinen, joten jätän armon uskonnollisen pohtimisen asiantuntevammille tahoille. Sen sijaan (entisenä) perfektionistina olen joutunut kipeimmän kautta opettelemaan olemaan armollinen itselleni. Taannoin sisareni antoi minulle jostakin naistenlehdestä taltioimansa leikkeen, joka puhutteli minua aivan erityisesti (ehkäpä nimenomaan siksi, että juuri sisareni oli ajatellut minua tekstin lukiessaan). Leike on edelleen lompakossani, mikä on jokseenkin poikkeuksellista, enhän pidä mukanani edes kuvia lapsistani ja miehestäni, niin äärimmäisen rakkaita kuin he ovatkin (sarkastisesti voisin kai todeta kantavani heitä lompakkoni sijaan sydämessäni).

Armo on sitä, että- saat väsyä ja levätä
- saat olla heikko
- saat kuunnella itseäsi
- saat olla lihava tai laiha
- saat epäonnistua
- kelpaat sellaisenaan
- elämä kantaa

Kirjoittamisesta

Tämä blogi taisi saada lopulta alkunsa kirjoittamisen pakosta. Sinänsä tavanomainen menneisyyteni on enemmän tai vähemmän kirjojen ja kirjoittamisen värittämä. Vaikka blogini mahdollista lukijaa kirjoittamiseni historia tuskin kiinnostaa, voin kai sentään hiukan huvittuneena kehuskella, että novellejani ja muutamia runojani on julkaistu - ja niistä on jopa maksettu julkaisupalkkio. Yläasteikäisenä olin kaunokirjallisesti tuotteliaimmillani ja vielä lukion alkuaikoina haaveilin toimittajan ammatista.

Ei minusta toimittajaa tullut erinäisistä syistä, ja kirjoittaminen keskittyi kymmeneksi vuodeksi ensin tenttivastauksiin, harjoitustyöselostuksiin ja henkilökohtaisiin sähköposteihin, sittemmin sähköpostin ohella työohjeiden ja viimeisimpänä tieteellisen tekstin laatimiseen. Jostain se kirjoittamisen pakko kuitenkin taas puski siinä määrin, että ensin oli tartuttava kynään ja viimein myös istahdettava tietokoneen ääreen.

Ensin ajattelin, että ryhdyn kirjoittamaan kolumneja pöytälaatikkoon ja joskus kenties tarjoaisin niitä johonkin paikalliseen ilmaisjakelulehteen. Kirjoitinkin pari muka-nokkelaa kyhäelmää, mutta en ole tainnut uskaltautua niitä lukemaan läpi akuutin kirjoitusvimman jälkeen. Enhän oikeastaan edes tiedä, miten kolumni tulisi kirjoittaa - tai mikä kolumni loppujen lopuksi on. Taitaa olla niin, että minun pitäisi opiskella kirjoittamisen teoriaa, jotta kokisin olevani kyllin vankalla pohjalla kirjoittaakseni muuten kuin epävirallista tekstiä. Oikeastaan pelkästään tästä aiheesta voisi kirjoittaa kolumnin: mistä kumman syystä joidenkin ihmisten on pakko hankkia teoreettinen pohja tietyille toiminnoilleen. Jätän sen asian spekuloinnin tuonnemmaksi, listalla kun on valmiiksi paremmin pureskeltuja teemoja puettavaksi kirjalliseen muotoon.

Tästä se alkaa

Eilen viimein päätin luoda itselleni blogin. Toistaiseksi on tyydyttävä valmiiseen sivupohjaan ajanpuutteen vuoksi: olen unohtanut ne vähäisetkin html-opit, joita joskus omia kotisivuja ylläpitäessäni tankkasin. No, tarkoituksena onkin lähinnä dokumentoida päänsisäisiä pohdintoja aiheesta ja aiheen vierestä, sekä erinäisiä käsityö- ja askarteluprojekteja. Siinä lienevät ulkonäköseikat toissijaisia (sisäinen kauneus jne.)?