Tuhansien villasukkien maa

Nyt sitä saa, kauppojen hyllyiltä.

Sain omat tekijänkappaleeni postitse eilen aamupäivällä. Olisi luullut, että puolentoista vuoden työ ja odotus olisi purkautunut helpotuksena tai riemuna, mutta painotuore kirjapino ei aiheuttanut sen kummempia tunnekuohahduksia. Ehkä se johtuu siitä, että tätä on nyt leivottu niin pitkään ja niin perusteellisesti, että fyysisessä kirjassa ei ollut enää mitään uutuudenviehätystä.

Kirja on kaunis, siitä ei pääse mihinkään. Ammattivalokuvaaja Kati Länsikylä ja Petrichor Yarnsin Johanna Ylistö onnistuivat siinä tavoitteessa, jonka heille asetin: neuleohjeen kannalta informatiiviset kuvat voivat olla myös visuaalisesti kauniita. Kirjaan on kuvattu paljon paitsi itse neulomiani, myös testineulojieni sukkia.

Ajattelin esitellä kirjan mallit yhden kerrallaan ja kertoa niiden taustoista ja niistä perusteista, miksi suunnittelin juuri kyseisen mallin. Sillä harvassa ovat ne mallit, joille ei ole jotakin syntysyytä. Olen nimennyt kirjan ja mallit suomalaisen pop-rocklyriikan innoittamana, ja kirjan muissakin tekstiosissa vilahtavat viittaukset poplyriikoihin eivät ole sattumaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä mieltä neulojat ovat kirjastani: onko se vain yksi kolmestatoista tusinassa, vai onko sillä jotakin keskivertosukkakirjaa enemmän annettavana. Minä toivon, että kirjani kestää monellakin tasolla aikaa ja sen mallit inspiroivat omiin sovelluksiin ja jatkokehitelmiin.

P.S. Kirjan malleihin voi tutustua Ravelryssä, klik.

Kirjaa odotellessa

Odottavan aika on pitkä, ainakin siinä vaiheessa, kun neulekirjaa on hierottu kasaan pian puolitoista vuotta. Vihdoin ja viimein julkaisupäivä lähenee: tämänhetkinen arvio julkaisuajankohdalle on touko-keskäkuun vaihde. Kirja on jo ennakkomarkkinoinnissa ja näköjään kirjastoissakin varattavissa, vaikka viimeiset korjaukset ja tarkistukset on vielä tekemättä ja kirja siis vasta taittovedosvaiheessa.

Tuhansien villasukkien maa -sukkakirjan kansi on kuitenkin julkista riistaa, onhan kirja tosiaan ollut  ennakkomarkkinoinnissakin jo useamman viikon.

Kirjan tekoprosessi on ollut monella tapaa tuskastuttava, mutta ainakin kuvat ovat kerrassaan upeita. Kirjan on kuvannut forssalainen ammattivalokuvaaja Kati Länsikylä yhdessä kuvausjärjestelijänä ja mallinan toimineen Hippusia-blogin ja Petrichor Yarnsin Johanna Ylistön kanssa. En itse päässyt kuvauksiin, mutta ihana, ihana Johanna piti huolen siitä, että kuvissa on juuri sitä tyyliä, jota kirjaani halusin. Kun kuvauksissa on ollut mukana neuloja, joka tietää, minkälaiset kuvat palvelevat parhaiten neuleohjetta, kuvat eivät ole pelkästään kauniita katsella, vaan myös informatiivisia. Joitakin pieniä puutteita kuviinkin jäi, ja kirjan tyyli on lopulta tekijöidensä sekä kustantajan välinen kompromissi, mutta täydellisyyttä kai on tässä elämässä ylipäänsä turha tavoitella.

Niille, jotka pohtivat kirjan ennakotilaamista sanon, että odotelkaa rauhassa ja tutustukaa kirjaan ennen ostopäätöstä, ettei sitten tule pettymystä. Kaikissa malleissa on vähintäänkin vähän kirjoneuletta. Osa malleista tosin on muutettavissa helposti myös yksiväriseksi versioksi, mutta kyllä tuo kirjoneule on nykyään minun suuri rakkauteni, ja se näkyy malleissa. Ohjeet on kirjoitettu pitkälle pyöröpuikolle, mutta yhtä hyvin sukat voi neuloa sukkapuikoillakin. Malleja on sekä varresta että varpaista aloitettaviin sukkiin, ja tarjolla on useita eri kantapäärakenteita. Monia malleista on helppo yhdistellä ja kantapään mallia vaihtaa, jos ohjeeseen kirjoitettu versio ei houkuttele. Mikä tärkeintä, kaikista malleista on useita kokoja (yhdestä tosin vain kaksi, mutta toisaalta jostakin mallista jopa viisi).

Koska kirjaprosessi eteni jo syksyllä omalta osaltani siihen vaiheeseen, että mallit oli suunniteltu ja niitä enää testineulottiin, alkoi olla aikaa viritellä uusia sukkaohjeita. Jossain vaiheessa tulin luvanneeksi suunnitella Kierot Puikot 2019 -neuleretriittiin sukkaohjeen. Päätin, että tällä kertaa se olisi jotakin rentouttavan simppeliä pienellä twistillä. Syntyi Yhteen kiedotut, jonka ohje on nyt retriitin jo mentyä ostettavissa Ravelrysta sekä suomeksi että englanniksi. Retriittiläiset saivat toki ohjeen maksutta.

Kaikki alkoi oikeastaan jo marraskuussa, kun tarvitsin jotakin sopivaa neulottavaa koulutusreissulle pääkaupunkiseudulle. Päätin toteuttaa piirtelemäni pienen palmikkokaavion sukkiin, jotka neuloin iKKen limenvihreästä BFL Sockista värisävyssä Plan 9 from outer space.

Näihin sukkiin neuloin vielä Arctic Dawnin kantapään, se kun nyt on niin helppo ja mutkaton neuloa missä vain ja milloin vain, ja se istuu minikiilojen ansiosta ihan hävyttömän hyvin myös rintavampaan jalkaan. Työkaverini tykästyi sukkiin siinä määrin, että annoin ne hänelle. Täytyy muuten todeta, että tällaiselle roiskevärjäysrajoitteiselle tämä kyseinen lanka ja värjäys oli todella mieluinen yllätys - aivan huippukivaa neulottavaa, ja kun roiskeet asettuivat tasaisesti, myös palmikkomalli erottuu, mutta simppelissä mallissa myös itse lanka pääsee oikeuksiinsa.

Lopulliseen retriittisukkamalliin piti keksiä jotakin vähän erilaista kantapään seutuun.

Päätin suunnitella kantapäälisäykset niin, että sukkiin syntyy illuusio kantalapusta ennen kantapääkäännöstä. Lisäyksien muodostama joustinneulekolmio mukailee varrensuun joustinta, kuinkas muuten. Virallisissa mallisukissa on käytetty iKKen Merino Sock 365:a pinkissä värisävyssä Petal. Näissä on aivan sama juttu kuin vihreiden sukkien langassa: roiskeet ovat kiva lisä, eivät häiritse mallineuletta ja toisaalta näyttävät kivan elävältä sileässä neuleessa.

Ei kahta paria ilman kolmatta - pitihän se ohjeen suurinkin koko eli 72 s testineuloa. Arvelin mallin soveltuvan myös miehiseen käyttöön, joten rykäisin sukat tummanharmaasta Novita Venlasta reiluun kokoluokkaan 44-45 kuopustani ajatellen.

Minusta näistä tuli oikein mainiot, mutta miesväeltä tuli tyly tuomio: Kuopus kommentoi sukkien olevan vihreät (ok, kyseinen Venlan harmaa ON vihreään taittava harmaa, etenkin keinovalossa) ja siksi hänelle käyttökelvottomat, sillä tekosynkkä esiteini ei nykyään pukeudu kuin mustaan, valkoiseen tai puhtaanharmaaseen. Mies puolestaan totesi palmikkokuvion "olevan kieltämättä vähän naisellinen". Hah! Teki mieleni ilmaista suorin sanoin, etten jatkossa herroille sukkia neulo, mutta valehan se uhkaus olisi ollut. Sillä jos joku rakkaimmistani minulta jotakin neulottua pyytää, ilolla sen hänelle neulon, sillä niin harvoin pyyntöjä tulee. Ehkä jemmaan nämäkin sukat lipastonlaatikon perimmäiseen nurkkaan ja kaivan ne esille siinä vaiheessa, kun joko kuopus tai mies ilmoittaa sukkiensa kuluneen puhki (esikoiselle nämä ovat auttamatta liian suuret, hänellä kun on siro kokoluokan 42 jalka).

P.S. Kirjateemaan palatakseni, vietän 3.5.2019 perjantai-iltapäivän ja alkuillan Järvenpäässä Lentävässä Lapasessa neuloskelemassa ja kahvittelemassa. Tulkaahan moikkaamaan ja jututtamaan - kirjasta ei siinä vaiheessa ole kuin ennakkotunnelmia tarjolla, varsinaiset julkkarit pidetään kenties Lapasessa tai jossain muualla, jahka kirja ilmiintyy fyysiseen muotoonsa.

Sukka-Finlandia 2019

Se tulee taas, nimittäin meidän suomalaisten oma sukanneulontakisamme.

Tänä vuonna keräyskohteena on Vanhustyön keskusliitto; lisää lahjoituskohteesta voit lukea täältä. 

Minulla oli kunnia suunnitella kisaan lämmittelyohje, jonka saa muiden kisaohjeiden tapaan Sukka-Finlandian nettisivulta, kunhan ensin käy maksamassa osallistumismaksun Lentävän Lapasen verkkokaupassa. Pian maksusuorituksen jälkeen saa tunnukset kisasivulle. Keskustelu on tänä vuonna keskitetty Sukka-Finlandian omaan Ravelry-ryhmään. Jihuu tälle - Ravelrya voi käyttää myös suomeksi, joten kielenkään ei pitäisi olla mikään este kisa-alueelle rantautumiselle.

Lämmittely on jo alkanut Elämän virta -sukkamallin myötä.

Ohjeeseen on sarjoitettu kolme kokoa 48, 54 ja 60 silmukalle. Mallisukat on neulottu Titityyn sponsoroimasta Tukuwool Sockista keskimmäisen koon silmukkamäärillä ja kaavioilla. Sukat neulotaan varresta varpaisiin, ja niissä on minikiilallinen tiimalasikantapää.

Varren takaosa on sileää ja kärjessä on sädekavennukset. Oikean ja vasemman jalan sukat neulotaan toistensa peilikuviksi, ja toki ohjeessa on joka kokoon molemmat kaaviot. Helppoa, mukavaa ja nopeaa neulottavaa siis. Lämmittelymallin neulomisella ei ole kiire, vaikka haluaisi kisata tosissaan loppiaisena varsinaisesti alkavassa kisassa, sillä tosikisaajankin tarvitsee neuloa nämä kisan loppuun mennessä. Ja ainahan voi ostaa kahdeksan mainiota sukkaohjetta ihan vain kannatuksen vuoksi.

P.S. Elämän virta on yksinoikeudella Sukka-Finlandia 2019:n käytössä kisan loppuun saakka eli maaliskuun 2019 loppupuolelle. Sen jälkeen ohjeen kohtalo on vielä avoin; saattaa olla että tämä malli ei tule missään vaiheessa maksutta jakoon, kuten aikaisemmat mallini, vaan käännän ohjeen myös englanniksi ja laitan pientä korvausta vastaan myyntiin Ravelryyn.

Vähiin käy

... varastolangat, nimittäin. Marraskuun viimeisenä päivänä punnitsin omistamani langat, joita oli sillä hetkellä melko tarkalleen 950 g. Alle kilon! Vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että tavoitteeni totaalinollauksesta ja puhtaalta pöydältä aloittamisesta tulee toteutumaan - ei vielä tämän vuoden puolella, mutta toivottavasti pian alkuvuodesta.

Olen siis edelleen neulonut, maanisesti. Nyt on kirjan mallisukat neulottu ja kuvauksetkin takanapäin, joten sen puolesta olen voinut neuloskella vihdoinkin vapaammin mitä huvittaa. Muuten ihan hyvä, mutta kaasu hirtti kiinni ja puikoilta tipahtelee kaikenlaisia sukkavirityksiä, joista voisi jaksaessaan kirjoitella niitä kirjanjälkeisen elämän ohjeita. Kaksi ohjetta onkin jo testineulonnassa ja suunnitelmissa on julkaista mallit ensi vuoden alkupuolella, tällä kertaa kokeeksi maksullisena Ravelryssa. Niiden lisäksi suunnittelupöydällä on neljä-viisi mallia eri vaiheissa, kunhan vain malttaisin taas istua tietokoneen ääreen puuhastelemaan kaavioiden ja tekstien kimpussa. Vaan paljon enemmän maittaa edelleen neulominen ja uusien ideoiden kokeilu.

On minulla sentään esitellä yhdet (yhdet ainoat!) sukat, joista en ohjetta tee:

Yhdelle bussireissulle piti saada jotakin riittävän yksinkertaista neulottavaa, joten päätin vihdoinkin tarttua Amsterdamista Stephen & Penelopesta ostamiini Undercover Otter Squirm Sockeihin. Harmaasta Uncle Festeristä ja pinkistä Cameronista tuli yhdessä valkoisen Novita Bambino -jämän kanssa tällaiset hyvin yksinkertaiset sukat, joita koristaa vain jonkinlainen kukkakirjoneuleraita varressa. Houkutus olisi kova pitää sukat itsellä ihan vain siksi, että jäisi jonkinlainen muisto toissakesäisestä Amsterdamin visiitistä, mutta tosiasiassa minulla on jo nyt liikaa villasukkia.

Tuo Squirm Sock on muuten jännän joustava lanka, pystyin neulomaan sitä 2 mm puikoilla normaalien 1,75-millisten sijaan, ja silti sukista tuli mukavan napakat. Aloitin muistaakseni 70 silmukalla, kirjoneulekuvion jälkeen kavensin 66 silmukkaan ja kantapään jälkeisten kavennusten myötä vielä 64 silmukkaan, joka passasi mukavasti sädekavennuskärkeen.

Toivon totisesti, että pääsisin vähitellen jonkinlaiseen julkaisurytmiin paitsi ohjeiden, myös blogitekstien kanssa. Tavoitteena on saada kirjan materiaalit pois käsistä vuoden loppuun mennessä, joten ehkä mieli sitten rauhoittuu. Viimeksi tänään huomasin yhden mallin osalta olleeni lepsu kaavioiden suunnittelussa, joten vielä riittää puuhaa myös ohjeiden viimeistelyssä, ennen kuin on aika päästää materiaali eteenpäin. Toki kirjan tiimoilta on varmasti hommia vielä keväälläkin taittovaiheessa, mutta omalta osaltani ne hommat lienevät lähinnä mielipiteiden esittämistä ja mahdollisten virheiden korjailua sen sijaan, että pitäisi vielä miettiä kokonaisia tekstikokonaisuuksia. En voi kieltää, ettenkö jo odottaisi sitä vaihetta, etten enää voi tehdä kirja-asialle mitään muuta kuin toivoa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että se palvelee riittävän hyvin suomalaisia neulojia.

Ajatuksia neulesuunnittelusta

Vuonna 2016 pohdin tässä ja tässä postauksessa omaa suunnittelijuuttani ja luovuutta. Viime vuoden loppupuolella Moreenin kustannuspäällikkö lähestyi minua sähköpostitse kysyen, olinko koskaan ajatellut julkaista neuleohjekirjaa ja jos olin, Moreeni olisi kiinnostunut kustantamaan moisen opuksen - ja niin jouduin jälleen samojen teemojen äärelle kuin mainitsemissani blogipostauksissa. Olin aina vannonut, etten taatusti tee neulekirjaa, monestakaan syystä. Ensinnäkin, kaikkihan niitä suoltavat. Toisekseen, eihän minulla ole mitään uutta annettavaa neulekirjaa ajatellen. Tai hetkinen, olisiko sittenkin?

Kaikkea on kokeiltava, paitsi kansantansseja ja isoäitiään, ja kun kerran kotoa tultiin hakemaan ja kustannussopimuksen ehdotkin saatiin niin kielioikeuksien kuin kuvausjärjestelyvastuiden osalta mieleiseeni kuosiin, allekirjoitin sopimuksen ajatellen, että ehkä minulla kuitenkin on jotakin annettavaa suomalaiselle sukkaohjegenrelle. Lopulta asioita, joilla perustelin itselleni kirjaprojektin mielekkyyden, kertyi useampia, ja ne toimivat tavallaan kirjan kantavana teemana, jos niihin osaa kiinnittää huomiota.

1. En ehkä luo mitään tajunnanräjäyttävää uutta ja ihmeellistä, mutta olen hyvä viilaamaan yksityiskohtia. Mallini saattavat olla yksinkertaisia, tylsiä ja jo moneen kertaan nähtyjä, mutta lähes kaikille rakenne- ja kuvioratkaisuille on peruste: mitään ei ole heitetty sekaan sattumanvaraisesti ja vähän sinne päin, eikä varsinkaan sen takia, että mallissa olisi ratkaisun vuoksi jotakin erikoista.

2. Pyrin nykyään sarjoittamaan sukkamalleihini useamman koon. Kirjan malleista yhdessä mallissa on vain kaksi kokoa, muista on vähintään kolme. Erityisesti kirjoneulemallien sarjoittaminen lisää työtä eksponentiaalisesti, sillä mikä tahansa kuvio ei taivu moneen kokoon, jos vaatimuksena on kuvion saumaton jatkuminen ja ns. halpojen ratkaisujen (esimerkiksi kaksivärisen pystyraidoituksen lisääminen sivuihin tai taakse) välttäminen.. Ja kun kirjahommiin on kerran ryhdytty, halpoja ratkaisuja en omissa malleissani hyväksy. Kun kuvioiden tulee olla mahdollisimman saumattomasti jatkuvia ja kaikenlaisten kohdistusten asianmukaisesti paikoillaan joka koossa, kuvaan astuvat niin erilaiset pienet tekniikkaniksit kuin monia ärsyttävät pienet silmukansiirto-operaatiot milloin missäkin kohtaa sukkaa. Se taas lisää haastetta ohjeenkirjoitukseen, mutta kun sen jaksaa tehdä, moni yksityiskohdista tarkka neuloja kiittää, kun suunnittelija on hänen puolestaan miettinyt ja ohjeistanut myös ne pienet yksityiskohdat.

3. Arvostan itse neulemalleissa muunneltavuutta. Sukissa erityisesti kantapään malli on monesti ratkaiseva tekijä sukan istuvuuden kannalta. Meillä ihmisillä nyt vain on hyvinkin erilaisia jalkojen anatomioita, joten mikään yksittäinen kantapäämalli ei istu kaikille täydellisesti. Toistaalta jokaiseen kantapäähän on kyllä löydettävissä hyvin istuva rakenne. Niinpä suunnitteluni on menossa siihen suuntaan, että pyrin tekemään omista malleistani yhä muunneltavampia, vielä mieluummin "mix and match" -periaatteella toimivia, eli siten, että eri malleihin on suunniteltu erilaisia ratkaisuja, joita voi soveltaa johonkin toiseen malliin niin halutessaan. Kaikkiin malleihin tämä periaate ei päde, mutta toivottavasti yhä useampaan kuitenkin.

4. Tavoitteenani on tehdä niin tarkat, virheettömät ja loogiset ohjeet, että neuloja voi halutessaan siirtyä autopilotille ja yksinkertaisesti tehdä niin kuin ohjeessa sanotaan itse sen kummemmin asiaa ajattelematta, ja saada juuri sellaiset sukat kuin ohjeen kuvassa on. Tämä tosin vaatii perustietoja neulomisen tekniikoista ja halua opetella itsenäisesti uutta, sillä mitään tekniikkakirjaa minä en tule tekemään.

5. Arvostan ja kunnioitan kaikkia ohjeillani neulovia niin, että haluan tarjota heille mahdollisimman laadukkaan ja miellyttävän neulekokemuksen ilman turhauttavia "mitähän tässä ihan oikeasti pitäisi tehdä" -kohtauksia. En ehkä aina siihen tavoitteeseen pääse, mutta sitkeästi ja nöyränä sitä tavoittelen. Nautin itse melko yksinkertaisten ja toistuvien kuvioiden neulomisesta, joiden mukana neulomiseen syntyy säännöllinen rytmi. Rytmiin voi joko upota keskittyen vain siihen tai sen mukana voi kellua niin, että ajatukset kulkevat jossakin muualla.

Mallien suunnittelu näillä periaatteilla ja omaan boheemiin suunnittelutapaani peilaten on ollut aikamoinen työmaa, ja olen jossain määrin joutunut laskemaan rimaa: aina ei voi tulla täydellistä eikä jokainen malli voi olla omastakaan mielestä upea ja mahtava. Mutta se hyvä puoli pakotetussa suunnittelussa on, että se yllättäen ruokkii luovuutta. Yhä edelleen olen kuitenkin se sama amatöörisuunnitelija, joka ei piirrä etukäteen luonnoksia, ei pidä fyysistä tai sähköistä luonnoskirjaa laskelmineen tai omista mitään muuta ammattimaisuuteen viittaavaa välinettä tai ohjelmaa kuin hiljattain hankkimani Stitch Mastery -kaavionteko-ohjelma, jolla toivon saavani kaaviot kustantajan toivomaan (vektori)tiedostomuotoon. Suunnittelen edelleen hyvin vapaamuotoisesti taulukkolaskentaohjelmasta printtaamalleni pieniruutuiselle paperille lyijykynällä suttaamalla ja paperin kulmiin laskelmia tehden. Neulon ja puran, neulon, neulon ja neulon. Välillä kehitysversioita syntyy useita, välillä ensimmäinen toimii riittävästi. Tuskinpa minä tästä tämän ammattimaisemmaksi kirjankaan myötä muutun, mutta jatkossa mietin tarkemmin, laittaisinko osan kirjanjälkeisistä ohjeista jakoon pientä korvausta vastaan sen sijaan, että jakaisin kaiken aina ja ikuisesti maksutta.

P.S. Yritin neuloa Tour-de-Sockin kakkos- ja kolmosetapin malleja, molempia Lanitium ex Machinan Basic Sockista värissä Alabaster. Ensin ohjeen mukaan, sitten muokkaillen, ja lopulta puolentusinaa yritystä purettuani heitin hanskat tiskiin. Lanka ansaitsi paremman kohtalon ja minä mukavamman neulekokemuksen. Niinpä nappasin pitsikuvion Patti Watersin Cynarea-sukkamallista ja istutin yhden ainokaisen pitsipaneelin muuten sileisiin sukkiin.

Siinäpä tiivistyy minun oma neulefilosofiani: sukansuun joustin on synkronoitu suhteessa pitsikuvioon (niin on muuten alkuperäisesäs mallissakin, aavistuksen toisin tosin), sukat ovat toistensa peilikvat, pitsikuvio kaventuu loogisesti pois ennen kärkikavennuksia ja muilta osin sukka on ihanan helppoa sileää neuletta, jonka ansiosta Alabaster-värjäyksen hyvin hienovarainen kauneus pääsee oikeuksiinsa. Tuossa pikavilkaisulla kaurapuurobeigessä värisävyssä häivähtävät luonnonvalossa aavistukset niin vihreää kuin vaaleanpunaistakin, ainakin minun silmissäni. Tähän nopeasti kehiteltyyn Cynarea-versioon olisi toki nauhakavennuskärki sopinut paremmin kuin sädekavennus, mutta tällä kertaa halusin viihdyttää itseäni nimenomaan sädekavennuksilla. Näiden sukkien myötä tuli taas pitkästä aika halu suunnitella myös yksivärisiä sukkamalleja - saa nähdä, koska seuraava sellainen näkee päivänvalonsa.

Arvonta on päättynyt

Roosa Nauha -ohjekuvaston arvonta on päättynyt. Random.org toimi tälläkin kertaa puolueettomana onnettarena:

Unelma onnesta -postauksen yhdeksäs kommentoija oli Ravelryn nimimerkki sipuri, jolle ilmoittelen voitosta luonnollisesti Ravelryn kautta. Kiitos kaikille kauniista ja kannustavista kommenteista; toivottavasti ilman voittoa jääneet innostuvat hankkimaan oman kappaleensa kuvastosta, vaikkei onni arvonnassa ollutkaan tällä kertaa myötä.

P.S. Terveisiä sukkaputkesta. Ei täältä taida olla ulos tulemista, ja kaikki tuntuu nykyään olevan pelkkää salaisuusneulontaa. Blogihiljaisuus jatkunee siis jatkossakin.

Kun ei pysty neulomaan

... tulevat sanat.

Jospa olisinkin sorsa.

Rantasulassa sukeltaisin

pyrstösulat pystyssä

ei huolta huomisesta.

Tai sitruunaperhonen.

Sinne tänne lepattaisin

kevättuulesta huumaantuneena.

Vaan ehkä kaikilla murheensa.

Sulaako lampi, pesälle paikka,

löytyykö puoliso, miten avuttomia poikaset.

Ja se pahuksen vastatuuli.

Juuri kun kevään ensimmäinen leskenlehti oli löytynyt.

Luovuudesta ja luovuudesta

En koskaan ajatellut olevani luova. Olen ollut nopea oppimaan ja hyvä muistamaan, ja olen pystynyt hyödyntämään oppimiani asioita varsin tehokkaasti. Minulla on ollut kiinnostuksen lisäksi luontaista lahjakkuutta kielten ja matemaattis-luonnontieteellisten aineden oppimiseen. Tein kouluaikana valtavasti töitä osatakseni ihan kaiken, mitä minulle opetettiin - ja aika hyvin osasinkin niin pitkään, kun kyse oli yhtälönratkaisusta, lauserakenteista tai muusta jo opittujen asioiden laittamisesta paperille. Siinä vaiheessa, kun matematiikan tunnilla olisi vaadittu luovaa ongelmanratkaisua, jotakin uutta, iso pyörä suti lahjakkaasti tyhjää.

Minulle luovuus on tarkoittanut kokonaan uuden luomista, ei valmiiden palikoiden asettelua uuteen järjestykseen. Neulesuunnittelun saralla olen nähnyt sieluni silmin oikeasti luovien suunnittelijoiden tekevän lennokkaita luonnoksia uusista malleistaan ja sen jälkeen tarkentavan luonnoksiaan. Niinpä en ole koskaan pitänyt itseäni erityisen luovana, minähän vain yhdistelen muiden jo keksimiä osasia uudella tavalla yhteen, niin kuin esimerkiksi näissä sukissa:

Ensin oli Opalin teollisesti liukuvärjätyn turkoosin kerän reilu puolikas, jonka arvelin sopivan yhteen valkoisen Regian kanssa. Halusin tehdä sukat 72 silmukalla, ja sillä ajatuksella etsin väreihin sopivan kirjoneulemallikuvion Suuresta Kinnaskirjasta. Koska päätin olla reipas, tein kerrankin myös sukansuun joustimen, kantapään ja kärjen kirjoneuleena; samalla varmistin, ettei turkoosi lanka pääsisi vahingossa loppumaan kesken.

Loin silmukat kahdella värillä, eikä siihenkään mitään suurta luovuutta vaadittu. Kantalapun jälkeen oli luontevaa jatkaa kiilakavennuksia pohjassa. Sukista tuli mukavan talviset ja kaikin puolin tasapainoiset, ellei oteta lukuun vähän turhan pitkäksi livahtanutta kantalappua. Tällaisia ja tämäntapaisia sukkia voisin tehtailla pilvin pimein ottamalla aina uuden mallineulekuvion jostakin valmiista lähteestä. Niin teenkin, mutten näe tarpeelliseksi kirjoittaa niistä ohjeita, koska "kuka tahansa neuloja osaa halutessaan päätellä, miten sukat on tehty".

Viime vuosina olen kuitenkin alkanut havahtua siihen todellisuuteen, ettei ehkä sittenkään kuka tahansa osaa tällaista minulle hyvin luontaista palikoiden yhdistelemistä. Ehkä kyse on osittain matematiikasta: neulemallien kehittely on lopultakin enimmäkseen numeroita ja laskemista, sopivan palikan etsimistä ja löytämistä (ja joskus myös puoliväkisin survomista) sopivanmuotoiseen koloseen. Olen alkanut kutsua tätä ominaisuutta termillä insinööriluovuus.

Aina välillä mietin, että minusta olisi tullut hyvä insinööri - samaan viittasivat vuonna 2010 ammatinvalintapsykologilla tekemäni testitkin. Vielähän tuota ehtisi vaihtaa alaa, kolmannen kerran. Olisihan se aikamoinen urakaari, akateemisesta tutkimuksesta sosiaali- ja terveysalan kautta insinööriksi.

P.S. Sukista tuli aivan yhden tietyn ystäväni näköiset, ja toivottavasti myös hänelle sopivat (kantapäästä huolimatta). Hän ne saa siirtyessään piakkoin samalle ikävuosikymmenelle kanssani.

Mikä on oikein ja mikä kohtuullista?

Käsityöyhteisössä ja välillä laajemminkin käydään keskustelua käsitöiden myymisestä. Siitä, maksavatko käsityöharrastajat myymistään tuotteista asianmukaiset verot, vievätkö he mahdollisesti verottomilla polkuhinnoillaan leivän ammattilaisten suusta ja polkevatko he tekijänoikeuksia plagioimalla ideoita tai käyttämällä suoraan jonkun toisen tekemiä ohjeita myyntiartikkeliensa valmistamisessa. Viimeksi eilen luin Kototeko-blogin Kässäharrastaja - ethän syö ammattilaisen leipää! -blogikirjoituksen, jonka myötä ryhdyin miettimään, mitä minun pitäisi tehdä ylijäämäneuleillani.

Minä neulon paljon. Todella paljon. En kuitenkaan neulo ammatikseni, vaan intohimosta lajiin. Joskus neulon tarpeeseen, useimmiten neulon juuri sitä, mitä sattuu huvittamaan, lähinnä sukkia ja lapasia. Vääjäämättä niitä kertyy ylimäärin lipastonlaatikkoon odottamaan lopullista kohtaloaan. Joskus se tuntuu yhtä ongelmalliselta kuin ydinjätteen loppusijoitus.

Kuva 1. Se usein mainitsemani lipasto, joka on ensimmäinen äitini itselleen hankkima huonekalu. Sittemmin se palveli minun koulupöytänäni alakoululaisena, minkä jälkeen isäni kunnosti sen kokonaan ja se kulkeutui vanhempieni mukana päätyäkseen viimein minulle. Laatikoiden muoviset vetimet vaihdoimme jokunen vuosi sitten vähän (mutta vain vähän) tyylikkäämpiin. Tämä lipasto on niitä harvoja huonekaluja, joista en tunnesyistä aio luopua kuin korkeintaan antaakseni sen aikanaan jommalle kummalle lapsistani.

Ainahan voi lahjoittaa. Ja voi pojat, minähän olen lahjoittanut. Olen lahjoittanut niin moneen hyväntekeväisyyskeräykseen, etten jaksa kaikkia muistaa, eikä niiden muistelu tai luettelointi tarpeen olisikaan. Olen antanut tuotoksiani ystäville, tuttaville ja joskus kylänmiehillekin. Viime vuonna keksin viedä korillisen ylijäämäsukkia ja -lapasia työpaikan kahvihuoneeseen, jossa jokainen halukas sai ottaa korista mieleisensä ja lahjoittaa parhaaksi katsomansa summan haluamaansa hyväntekeväisyyskohteeseen. En pyytänyt todisteita lahjoituksista, joten saattoi joku ottaa sukat tahi lapaset ihan ilman vastinettakin, mutta pääasia, että minä pääsin eroon ylimääräisistä neulomuksista ja vastaavasti joku muu sai kenties tarvitsemansa. Joku otti useammat ja antoi eteenpäin joululahjaksi. Mikäpä siinä - mutta veinköhän nyt leivän ammattilaisen suusta eli olisiko tuo "joku" ostanut vastaavia neuleita ammattilaiselta käypään ammattilaishintaan, ellei olisi saanut ilmaiseksi/halvalla minun tekemiäni? En oikein usko.

Lahjoittaminenkin alkaa joskus vähän kyllästyttää. Olen vuosien varrella alkanut suosia yhä yksilöllisempiä ja laadukkaampia lankoja, jotka ovat toki kalliimpia ja joskus valmiiden neuleiden huolto vaatii vähän enemmän viitseliäisyyttäkin. Kai se on puhdasta itsekkyyttä, kun en haluaisi lahjoittaa käsinvärjätyistä ihanuuslangoista tehtyjä neuleita hyväntekeväisyyteen kuin korkeintaan satunnaisesti. Rakkaimmilleni ja neuloville ystävilleni sen sijaan lahjoitan niitä aina yhtä mielelläni, sillä tiedän heidän osaavan arvostaa sekä työpanosta että käytettyjä materiaaleja. Heille en kuitenkaan pysty ihan kaikkea syytämään, sillä rajansa on heidänkin kulutuksellaan ja säilytyskapasiteetillaan.

Kuva 2. Lipaston sukkalaatikko, jossa ovat loppusijoitustaan odottavat ylijäämäsukat. Niitä on tällä hetkellä laatikossa 15 paria; työpöydälläni lojuu lisäksi kaksi paria odottamassa sitä hetkeä, että saisin itsestäni irti kasata kummastakin parista ohjeen. Kyllähän tuohon laatikkoon vielä toiset 15 paria ainakin mahtuu, joten mikäs hätä tässä. Sitä paitsi ainakin kaksille sukille on jo saaja mietittynä, enää pitää toimittaa ne perille.

Entäs se myyminen sitten? Ensimmäinen kompastuskivi on hinta, sillä käsinneulotuille asusteille on mahdoton asettaa mitään järkevää hintaa. Liian matala hinta vie käsityön arvostuksen ja leivän ammattilaisten suusta. Liian matalaa hintaa yhtään korkeampi hinta - joka sekään ei ole lähellekään ns. käypää hintaa - karkottaa ostajat. Pimeänä verotta myyminen on vähintään synti ellei suorastaan rikos, ja verottajaa varten tehtävä kirjanpito rasittaa jo pelkästään ajatuksen tasolla. Sitä paitsi olen tälläkin hetkellä työtön työnhakija, ja TE-palvelut varmasti hanakasti tuuppaisi minut yrittäjälokeroon "työllistämään itseni", jos antaisin siihen pienenkin mahdollisuuden. Niin hullu en sentään minäkään ole, että kuvittelisin neulomisharrastuksen elättävän minut ja siinä sivussa vielä perhettänikin.

Jos en voi tai halua myydä enkä jaksa aina ja iankaikkisesti lahjoittaa, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: joko jemmaan jatkuvasti valmistuvia neuleitani niin, että pian voin lisäeristää talomme niillä (aika kalliisti, sanoisin) tai vaihtoehtoisesti lopetan huvineulomisen ja neulon vain silloin, kun on tarve, eli en käytännössä juuri koskaan. Jostain syystä en innostu kummastakaan skenaariosta.

Kuva 3. Lipaston lapaslaatikko, jossa majailee tällä hetkellä myös yksi orpo käyttämättä jäänyt huivi. Lapasia on vain 10 paria, lisäksi työpöydällä lojuu sekä lapaset että kämmekkäät samasta syystä kuin edellisessä kuvatekstissä mainitut sukat: ohje niistä (tai ainakin lapasista) tulee sitten ajallaan. Tähän laatikkoon mahtuu vielä hilloamaan varmasti ainakin 30 lapasparia lisää.

Jos kuitenkin myisin, koska kyse on ylijäämäneuleista, ei suunnitellusti tai tilauksesta myytäväksi tehdyistä? Jos en pidä rahoja itselläni, vaan lahjoitan tuoton lyhentämättömänä parhaaksi katsomaani kohteeseen, oli se sitten urheiluseuran tai koulun varainkeruu tai jokin hyväntekeväisyysorganisaatio, voinko silloin skipata verottajaa koskevan kohdan ja murehtia vain leivän viemisestä ammattilaisen suusta? Voisin toimia samaan tapaan kuin vuosi sitten, eli raha ei kiertäisi ollenkaan minun kauttani, vaan menisi suoraan kolmannelle osapuolelle, esimerkiksi kuopukseni leirikoulutilille. Mutta kai tässä byrokraattisessa oikeusvaltiossa nimeltä Suomi on jokin este tällaisellekin toiminnalle, jos ei laillista estettä niin vähintäänkin moraalinen: jonkun on aina pakko pahoittaa mielensä, se on selvä.

Minähän vien muutenkin leipää ammattilaisten suusta tarjoamalla neuleohjeitani maksutta. Onko se suunnittelutyön arvostuksen polkemista? Jättääkö joku ammattilaisen suunnitteleman ohjeen ostamatta, koska saa minun ohjeeni maksutta? Entäs jos ajateltaisiinkin niin, että sille ostajalle jää minun ohjeestani säästyneet roposet käytettäväksi johonkin toiseen, maksulliseen ohjeeseen? Että kukaan ei häviäisikään, vaan kaikki voittaisivat?

Kaikkein helpointahan olisi lopettaa ohjeiden julkaiseminen ja neulominen, sillähän nämä ikuisuusongelmat ratkeaisivat. En taida kuitenkaan pystyä kumpaankaan, joten luultavasti taiteilen ylijäämäneuleiden lahjoittamisen ohella jossain pienimuotoisen "hyväntekeväisyysmyymisen" ja maksuttomana julkaistavien neuleohjeiden hetteiköllä. Joka tapauksessa itselläni ei ole mitään intressiä hyötyä harrastuksestani taloudellisesti, eikä edes yrittää kattaa sen kuluja, sillä harrastuksethan nyt tuppaavat joka tapauksessa maksamaan enemmän tai vähemmän. Lopultakin minulle tärkeintä on se, miten suunnattoman paljon nautin neulomisesta.

Minä, suunnittelija(ko?)

Viimeisen puolen vuoden aikana aktivoitunut suunnittelumoottorini on pistänyt minut miettimään neulesuunnittelua ja siihen liittyviä ilmiöitä laajemminkin. Niinpä päätin voivani yrittää jäsennellä niitä kirjoitettuun muotoon. Tämä blogipostaus ei siis sisällä mitään uutta auringon alla, ja pelkistä käsitöistäni kiinnostuneiden kannattaakin lopettaa lukeminen tähän. Tosielämän tutuille sisältö on jo entuudestaan tuttua huttua, joten hekin voivat käyttää aikansa johonkin hyödyllisempään. Niin, jäikö niitä lukijoita tämän jälkeen vielä jäljelle...? No mutta, itsellenihän minä tätä enimmäkseen kirjoitan, jotta voin vuosien päästä naureskella omille pohdinnoilleni. Siinä sivussa voi naureskella joku muukin.

Mutta asiaan. Viime vuosina neulesuunnittelu on ollut kovassa kurssissa, ja erilaisia neulekirjoja on julkaistu ilahduttavan paljon myös suomeksi. Maailmalla ja kotimaassakin on muutamia ikonin asemaan nousseita suunnittelijoita, joilla on omat ihailijakuntansa. Starojen varjossa tuhannet muut suunnittelevat ja julkaisevat ohjeita, jotkut ammattimaisemmin ja suurin osa puhtaasti amatööripohjalta. Minä olen laskenut itseni aina viimeisimmäksi mainittuun kategoriaan - tähän asti. Olen nauranut railakkaasti, kun minusta on käytetty sellaisia termejä kuin Neulesuunnittelija, Sukkaguru tai Sukkajumalatar. Yhtä lailla minua on hymyilyttänyt palaute, jonka mukaan voisin aivan hyvin pyytää rahaa ohjeistani, kyllä niille ostajakuntaa löytyisi. Olenpa jopa kuullut ääneen lausuttavan sanat "Sinä voisit kyllä ihan hyvin julkaista oman villasukkaohjekirjan". Sellaisille puheille olen viitannut (kirjoneule)kintaalla, joutavaa hupatusta.

Tänä vuonna ajattelussani on ollut havaittavissa jonkinlaista muutosta. Olen selaillut etenkin painettuja sukkakirjoja ja löytänyt yhdestä jos toisestakin mallista toivomisen varaa. Sitä kritiikkiä vasten olen pohtinut omia syitäni suunnitella ja kirjoittaa ohjeita. Ja tästäpä päästäänkin sujuvasti ns. suunnittelijanurani historiikkiin. Kaikkihan alkoi syksyllä 2009, kun uskaltauduin julkaisemaan ihan ensimmäisen neuleohjeeni, Verso-sukat, verkkoneulelehti Ullassa. Olin toki sitä ennenkin neulonut kaikenlaista ihan omasta päästäni, mutten ollut koskaan kirjoittanut mitään ohjeen muotoon - ei nimittäin ollut tullut mieleenkään, että ketään kiinnostaisi minun turaamiseni.

Olin tuossa vaiheessa tutustunut jo verkossa jaettaviin maksuttomiin neuleohjeisiin ja tuskastunut siihen, miten kaikkien pitsisukkamallien kuvio loppui töksähtämällä sileään kärkeen. Piti kehitellä malli, jossa mallineule jatkuu koko kärjen matkalta ja vieläpä loppuu loogisesti. Mallineuleen nappasin jostain vanhasta saksalaisesta mallineulelehdestä, neuloin yhdet koesukat, tein tarpeelliseksi katsomani korjaukset ja neuloin kuvan sukat, joihin kirjoitin ohjeen.

Sitten tuli joitakin pipokokeiluja ja Elonpolkuja-sukat, joissa ei mielestäni ollut mitään uutta, kunhan istutin kirjasta nappaamani ja vähän muokkaamani palmikkomallin perussukkaan. Seuraava todellinen haaste oli korjata tuohon aikaan uskomattomaan suosioon nousseen Cookie A:n Kai Mei -sukissa ärsyttämäni ominaisuus: taas kerran mallineule yksinkertaisesti lopahti sileään kärkeen. Minä halusin suunnitella jonkinlaisen kiertävän pitsimallin, jossa pitsi kaventuisi jalkaterän sivussa loogisesti pois ennen kärkikavennuksia. Niin syntyi muutamien kokeilujen jälkeen Kiertoradalla.

Kovinkaan paljoa en viitsinyt panostaa itse pitsineuleen malliin, tärkeintä oli se pitsiraidan kaventaminen pois ennen kärkeä. Näiden sukkien jälkeen tuli taas sytomyssyilyn innoittamia pipomalleja, joissa ainoa idea taisi olla erilaisten mallineuleiden istuttaminen päähineeseen, sekä päälaelta aloitettujen pipomallien testailu. Jonnekin väliin mahtui myös ensimmäinen verkkoneulelehti Ullan kansikuvaäänestyksen voittoni. Niistä ei sen enempää. Samalla metodilla neuloskelin myös sittemmin melko laajan suosion saavuttaneita Merenkulkija-sukkia.

Minulle ne olivat vain yhdet perussukat, joihin olin tällännyt mallineulekirjasta bongaamani ja omaan käyttööni sopivaksi muokkaamani mallineuleen. En olisi koskaan kirjoittanut ohjetta noihin sukkiin, ellei lankakaupassa pidetyssä neuletapaamisessa kanssaneulojat olisi minua siihen patistelleet. Kummallisia ovat kohtalon tiet: enpä olisi koskaan uskonut, minkälaiseen lentoon Merenkulkija pyrähätäisikään. Tästä jotain oppineena olen myöhemmin kirjoitellut ohjeita sellaisiinkin oman pään tuotoksiin, joilla ei ole itselleni mitään uutuusarvoa tai niihin ei liity mitään itseni haastamista.

Niin, se itsensä haastaminen ja itselle mieluisten ratkaisujen löytyminen, kun valmiina ohjeina ei sellaisia löydy. Tai kun tulen kokeilleeksi jotakin mallia, jossa on kiinnostava rakenneratkaisu, mutta joka ei sellaisenaan toimi. Niin sai alkunsa Fredrika, jonka kantapään anatomian innoittajana toimi Helix Cable Socks -ilmaismalli.

Kantapään ympärille piti tietysti kehitellä jotain riittävän nopeasti neulottavaa, että itse rakennetta pääsi testaamaan ja kehittelemään istuvammaksi. Fredrika oli Verso- ja Kiertoradalla-mallien ohella jotain, josta osasin itsekin olla jollain tasolla ylpeä. Fredrikan jälkeen julkaisin taas kaikenlaista sekalaista, sytomyssyilyn ja mallineulekokeilujen tuottamaa perushuttua, kunnes oli aika haastaa itsensä suunnittelemaan helposti hartioille asettuva pitsihuivi. Syntyi Myrskylintu.

Myrskylinnusta minulla ei ole juuri mitään erityistä sanottavaa, toinen yritelmä taisi tuottaa jokseenkin halutun lopputuloksen, jonka kirjoitin ohjeeksi. Taas yksi "en ole koskaan suunnitellut" -listalla ollut asia tuli näin kuitatuksi. Samalta listalta kuittasin pois sellaiset ensimmäiset kerrat kuten sukat fingering-vahvuisesta langasta (Quintessence) ja kärjestä aloitettavat sukat (Arkadian Ulla). Viimeksi mainituissa oli toinenkin haaste, nimittäin kääntää Fredrika-sukkien kantapää varpaista päin neulottavaksi.

Arkadian Ulla oli samalla myös ensimmäinen MKAL (mysteeriyhteisneulonta), jossa julkaisin ohjeen pienemmissä osissa neulojien tietämättä, minkälainen lopputulos oli luvassa.

Väliin mahtui taas kaikenlaista, kunnes tuli Kujeillen-kämmekkäät. Minulle sekin malli oli vain peruskämmekäs, johon istutin itse suunnittelemani, melko yksinkertaisen palmikkomallin.

Koskaan, en ikikuuna kullanvalkeana olisi voinut kuvitella, minkälaiseen suosioon tämä yksinkertainen kämmekäsmalli singahtaisi. Kujeillen päätyi Ravelryn Hot right now -listan kärkeen, mikä on suoranainen ihme, kun kyseessä on ilmaismalli, suunnittelija ihan Nobody enkä markkinoinut mallia mitenkään. Niin, onhan tuo palmikkokuvio aika viehättävä, mutten vieläkään käsitä, miten jokin näin yksinkertainen perusjuttu voi lyödä niin tehokkaasti läpi.

Itseni haastaminen ja "en ole koskaan ennen suunnitellut" -listan perkaaminen alkoivat pikkuhiljaa nousta yhä kantavammaksi teemaksi suunnittelussani. Tuli ensimmäiset kirjoneulesukkani, Kyrönniemet.

Kyrönniemi oli myös ensimmäinen malli, jonka suunnittelin neulekisaan. Se oli rento, pienen suomalaisen joukon sisäpiirijuttu, mutta yhtä kaikki kisa.

Kaarisillan myötä haastoin itseni suunnittelemaan raitahuivin lyhennetyillä kerroksilla.

Tavallisuudesta poiketen tähän huiviin minulla oli jo visio, jonka halusin toteuttaa. Tietysti toteutin sen kirpputorilta haalimistani peruslangoista, en mistään ihanuusluksuksesta. Lyhennettyjen kerrosten makuun päästyäni huiville syntyi kaveriksi myös pipo (Kaarisillan päässä) ja siinä sivussa toinenkin raitahuivi (Raitahullaannus).

Jokin kynnys ylitettiin, kun nyt jo edesmennyt helsinkiläinen lankakauppa Villavyyhti pyysi minua suunnittelijakseen Suureen suomalaiseen neulekerhoon. Olin suorastaan äimistynyt: ihanko oikeasti minua pyydetään varta vasten suunnittelijaksi johonkin noin hienoon juttuun! Sen toimeksiannon lopputulemana oli Keväthuuma.

Sinänsä sukkien rakenne mukaili Arkadian Ullaa, mutta kehittelin malliin jo kärkilevennysten aikana alkavan palmikkokuvion. Tästä mallista, aivan kuten Fredrikasta, olin jopa lapsellisen ylpeä. Pidän edelleen tuosta palmikkomallista, ja vielä joskus käytän sitä jossakin muualla.

Eteenpäin piti päästä. Koska olin jo suunnitellut varresta aloitettavat kirjoneulesukat, piti minun tietysti saada suunniteltua varpaistakin aloitettava malli, mieluummin fingering-sukkalangalle. Tuumasta toimeen, ja niin näki Keisarin morsian päivänvalon.

Tässä vaiheessa aloin olla omien mallieni suhteen jo melko kriittinen ja kunnianhimoinenkin, halusin kaikkien yksityiskohtien olevan tarkkaan harkittuja. Aika monta kertaa neuloin ja purin tämänkin mallisukkaparin, ennen kuin sain kaiken natsaamaan. Keisarin morsian toi minulle taas verkkoneulelehti Ullan kansikuvaäänestyksen voiton, vieläpä Ullan 10-vuotisjuhlanumeroon. Samalla juhlistin oman "suunnittelijaurani" viisivuotista taivalta. Viidessä vuodessa olin tullut sport-vahvuisesta langasta ja varresta varpaisiin neulottavista sukista fingering-sukkalangasta ja varpaista varteen neulottaviin kirjoneulesukkiin. Ei hassummin. Onneksi ei tarvinnut sittenkään jäädä polkemaan paikalleen, haasteita riitti edelleen. Etenkin kun kansainvälisen Tour-de-Sock -sukkakisan järjestäjä kysyi, haluaisinko minä suunnitella kesän 2015 Tourille varpaista aloitettavan mallin sport-vahvuiselle sukkalangalle. Halusinhan minä, jälleen kerran täysin puulla päähän lyötynä silkasta yllättyneisyydestä. Minä, ihan oikeiden suunnittelijoiden joukossa, kansainvälisillä vesillä, aika hurjaa ja käsittämätöntä!

Virrat-sukkiin halusin taas jotain uutta, niinpä kehitin niihin sädekavennuskärjen varpaista aloitettavan muodon. Halusin mallista melko yksinkertaisen, mutta riittävän kiinnostavan neuloa. Itselleni tärkeät yksityiskohdat hioin mieleisikseni, kaikenlaisten pystylinjojen piti olla kohdistettuina eikä epäjatkuvuuskohtia saanut tulla. Mutta kyllä tämän mallin tärkein anti sittenkin oli se Tour-huuma ja ajatus siitä, että minua oli ihan oikeasti pyytämällä pyydetty suunnittelijaksi Tourille. Hämmentävä kokemus kerrassaan, eikä vähiten siksi, että suunnittelin ja kirjoitin ohjeen syksyllä 2014, joten jouduin pitämään koko asian salassa yli puoli vuotta.

Onneksi oli Kierot Puikot 2015, jonne suunnitella ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan intarsiaohjeeni osallistujen iloksi ja riesaksi.

Myös Villiviini kuuluu niihin omiin malleihin, joihin olen aidosti tyytyväinen. Katselin YouTubesta pyöröintarsiaohjevideoita, joita oli ainakin silloin luvattoman vähän. Lopulta yrityksen ja erehdyksen kautta kehitin oman systeemini intarsian tekemiseen. Eikä tietenkään riittänyt, että olisin tällännyt sukkaan pätkän pitsiä, sehän piti saada loppumaan kauniisti ennen kärkikavennuksia. Jep, taas yksi yliviivaus "en ole koskaan suunnitellut" -listaan.

Villiviinin jälkeen tuli pitkä kuiva kausi. Pääasiassa työttömästä tuli pääsääntöisesti pätkätyöllistetty. Ehkä kyllästyinkin suunnitteluun, siihen jatkuvaan säätämiseen ja ohjeiden kirjoittamisen työläyteen. Mitä minä suunnittelemaan, maailma on neuleohjeita pullollaan. Salaa odotin, että minua pyydettäisiin toistamiseen suunnittelijaksi Tourille. Pyyntöä ei koskaan tullut, joten hautasin Touria varten alustavasti hahmottelemani sukkasuunnitelman pöytälaatikkoon vain kaivaakseni sen uudelleen esille tämän vuoden kevättalvella.

Oli minulla tämänkin mallin julkaisuun omat syyni. Kaikenlaisia kirjoneulesukkamalleja on netti pullollaan, mutta harvassa ovat ne, joissa on useampi kuin yksi koko. Minä halusin julkaista ohjeen, joka olisi helposti muokattavissa hyvinkin moneen kokoon, ja ohjeeseen kirjoitin valmiiksi kolme kokoa. Taas kerran piti sipistellä yksityiskohdilla, joten tein yksivärisessä osassa olevan sivupalmikon samanlaiseksi kuin varressa olevan punapohjaisen kirjoneuleraidan kuvio on. Kokonaisuus oli omasta mielestäni onnistunut, ei vähiten upeiden lankojen ja niiden värien vuoksi, mutta kyllä mallin saama suosio yllätti taas kerran.

Kuvakaappauksen Ravelryn hot right now -listasta otin, kun Echoes from Karelia oli listalla neljäntenä. Tuosta se kipusi vielä yhden sijan ylöspäin. Aika muikea fiilis!

Karjala-sukkien jälkeen tuli julkaistua Valtiatar, jossa ei ollut mitään sen kummempaa haastetta tai uutuusarvoa, se oli vain yksi kuvioversio Keisarin morsian -mallin päälle liimattuna. Kaunis sellainen, ja puolustanee paikkaansa yhtenä monien joukossa, mutta kyllä minä hetkisen melkein häpesin, miten matalan aidan yli tällä kertaa loikkasin ohjeen suunnittelun ja kirjoittamisen kanssa. Eihän siinä ole edes kuin yksi ainoa kokovaihtoehto!

Kun Pandoran lipas oli kerran avattu, sieltä onkin sitten pursunnut kaikenlaista. Niin kuin esimerkiksi elämäni ensimmäinen lapasmalli, Keisarinna. Se piti suunnitella ihan vain siksi, että kaikki valmiit kirjoneulelapasmallit tuntuvat olevan niille, joilla on pitkät soittajansormet. Kai maailmassa on muitakin kaltaisiani töpösormia, jotka arvostaisivat valmiiksi suunniteltua, napakasti istuvaa mallia. Sitä paitsi en ollut koskaan aikaisemmin suunnitellut mihinkään aikaisempaan malliini taittoreunaa. Nyt on sekin tehty. Niin kuin on tehty malli, jossa on latvialaisia kierreraitoja ja kuvio, jossa ei ole toistuvaa mallikertaa: Garden Dreams Mittens.

Mikä oli koko tämän pitkän ja puuduttavan historiikin opetus? Ehkä sittenkin olen Melkein Oikea Suunnittelija, vaikken mitään elämänkoulua ja -kokemusta kummempaa koulutusta ole aiheeseen saanutkaan. Kyllä näistä malleista olisi yhden neulekirjan kasannut, jos siihen olisi ryhtynyt. Vaan ei asu minussa minkäänlaista kaupallista kunnianhimoa; minua ajaa suunnittelijana eteenpäin aivan toisenlainen kunnianhimo. Sen kunnianhimon pakottamana luvassa on tulevaisuudessakin lisää maksuttomia neulemalleja, joista ainakin osassa on jotakin minulle itselleni uutta tai haastavaa, tai jonka myötä ratkaisen jonkin itseäni harmittaneen puutteen tai epäkohdan muiden suunnittelemissa malleissa. Yritän myös päästä irti liiasta itsekritiikistä sen suhteen, että jokaisen uuden ohjeen on sisällettävä jotakin uutuusarvoa. Välillä voinee julkaista myös pelkkiä entisten mallien variaatioita (ks. kappale Valtiatar-sukista), sillä niinhän tekevät myös Ihan Oikeat Suunnittelijat, jotka tienaavat jos ei aivan leipäänsä niin ainkin leikkeleitä leivän päälle suunnittelutyöllään.

Kirjoneulesukka-aiheinen kunniamerkki sille, joka luki koko tekstin alusta loppuun asti haukottelematta kertaakaan. Ja sitten se loppukaneetti, jonka halusin kirjoitta ihan ensimmäiseksi: Jokainen meistä voi olla oman elämänsä puikkomaisteri. MOT.

Turvaa lonkeroista

On se jo niin nähty: olen helppo saalis hyväntekeväisyyskäsitöihin haastaville. Tällä kertaa innostuin, kun neulojatoveri kyseli innokkaita Turvalonkeroiden virkkaajia. Vaikea oli olla innostumatta, kun keräys kohdistui omaan lähisairaalaan ja vapaaehtoinen kuriirikin oli jo valmiina. Hetken aikaa olin ymmälläni lankavarastoni äärellä, Turvalonkeroihin kun sopii parhaiten sileät kasvikuitulangat ja minulla puuvilla- ja bambulankajämiä oli jäljellä enää 47 g. Vaan mielikuvitusta venyttämällä ja osan langoista kaksinkertaisena virkkaamalla sain aikaan pienen vihreän lonkeroisen:

Tämän ensimmäiseni virkkasin pitkälti ohjeen mukaan 3 mm koukulla (silmät ohuemmista langoista 2 mm koukulla) ja sain lankoja kulumaan 20 g. Aika monta vihreää puuvilla- tai puuvilla-bambusekoitenöttöstä sainkin kulutettua loppuun ihan viimeiseen metriin ja hyvä niin.

Lonkerovirkkuu jatkui savolaisessa neuleretriitissä, jonka tunnelmapaloja voi käydä ihastelemassa esimerkiksi tuolla ja tuolla. Ensimmäisen linkin takaa löytyy myös retriittiläisten yhteinen mustekalaparvi, joista minun tekemiäni on tässä esitellyn lisäksi toinen vihreä sekä pitkälonkeroisempi tummanpunainen. Ne virkkasin lahjoituslangoista, enkä tullut ottaneeksi tekeleistäni omia kuvia ollenkaan.

Retriitistä puheenollen: olihan taas kertakaikkisen hauska viikonloppu! Tänä vuonna mukana oli paljon uusia neulojatuttavuuksia, mikä oli yksinomaan hieno juttu. Retriittitunnelma vei taas kerran mukanaan siinä määrin, että neulominen jäi vähemmälle (parin turvalonkerovirkkuun lisäksi neuloin viikonlopun aikana vain muutaman kerroksen kirjoneulesukkaa sekä muutaman vaakapeittotilkun lahjoituslangoista), mutta kukapa nyt neuleretriittiin neulomaan (tahi nukkumaan) menisikään...

Koska tänä vuonna nimi-/tunnistelaput olivat kaulaan ripustettavaa mallia, ompelin kaapin kätköistä kaivelluista tarvikkeista itselleni omaan värimaailmaani sopivan avainkaulanauhan, jonka pituutta voi säätää. Tästä taitaakin tulla Wirallinen retriittinauha, sillä töissä roikotan avaimiani mieluummin vähemmän roiskeita imevästä materiaalista tehdyssä mainosnauhassa.

Saatoin minä retriitissä myös lähes tuplata lankavarastoni:

Ihan rahan kanssa ostin viisi vyyhtiä Kraft Hand-Dyedin BFL Sockia, kolme harmaata (Black Mamba, Scorzonera ja Phantom) sekä kaksi tummanruskeaa (Trial&Error-versioita väristä Robusta, joka on näitä minun uniikkivyyhtejäni hieman enemmän keltaiseen taittava tummanruskea). Pinkin Handun perussukkalangan ja ruskea-vihreä-oranssiraidallisen Stepin vaihdoin neulomuksiin, vihreäkirjavat sukkalangat nappasin lahjoituspöydästä.

Hyvä on nyt neuloja neuloa sydämensä kyllyydestä kauniista laatulangoista.

Taas se pöllöili

Viime lauantaina tuli tilanne, että piti nopeasti keksiä jotain uutta neulottavaa varastolangoista. Niinpä nappasin projektipussukkaan harmaan merinosilkkisen Katri-jämän ja kerän luonnonvalkoista TeeTee Helmiä, tutun Night Owl Mittens -ohjeen sekä 1,75- js 2,25-milliset pyöröpuikot. Neuloin kirjaimellisesti kilpaa kuoleman kanssa isäni viimeisen vuoteen vierellä ja hävisin: isä kuoli, kun ensimmäinen lapanen oli peukaloa vaille valmis. Ehdin näyttää pöllökuvion isälle, mutta en tiedä, näkikö hän sitä enää. Minä neuloin lapasparin loppuun hissun kissun viikon varrella.

Semmoisethan niistä tuli, melkein samanlaiset kuin ensimmäisistä, jotka neuloin esikoiselleni ja jotka varastettiin koulussa tunnin aikana takin hihasta (tai mikäli lapaset olivat tipahtaneet hihasta lattialle, ne olivat kelvanneet siitä jonkun ohikulkijan matkaan). Valkoista lankaa kului 37 g ja harmaata 23 g, joten molempia jäi vielä reilut jämät jäljelle. Pahoittelen taas heikkoa kuvanlaatua, siitä on näköjään tulossa pimeän vuodenajan vakionormi, kun en jaksa täsmätä kuvaamista viikonloppuihin, jolloin olisin kotona vähiten hämärään vuorokaudenaikaan. Lapasiakaan en jaksanut kastella ja kuositella, päätin puikkotuoreen kirjoneulejäljen kelpaavan ainakin pikakuvausta varten.

Vaikka näihin lapasiin liittyykin merkittävä henkilökohtainen muisto, lähtevät nämä silti todennäköisesti Joulupuu-keräykseen. Luulenpa, että tulen muistamaan isän viimeisen viikonlopun ilman yhteisistä tunneista muistuttavia lapasiakin, ja toisaalta haluan muistaa hänet mieluummin sellaisena kuin hän oli vielä ollessaan voimissaan kuin sairauden runtelemana, hauraana ja matkaansa jo väsyneenä. Rakkauteni käsitöihin on isäni perintöä, ja sen tuottamaa iloa haluan jakaa mahdollisimman laajalle.

Liikaa kaikkea

Olen jatkanut nurkkien raivaamista. Liekö tämä jonkinlaista neljänkympin kriisiä vai pelkkää länsimaisen hyväosaisen massiivista tavaraähkyä, mutta tarve päästä eroon kaikesta ylimääräisestä on vain voimistunut. Olemme mieheni kanssa heittäneet roskiin, laittaneet kierrätykseen, lahjoittaneet ja jopa myyneet tavaraa kiihtyvää tahtia, mutta aina sitä roinaa pursuaa lisää jostain nurkasta.

Minä olen työstänyt kaiken muun ohella edelleen kodinhoitohuoneessa sijaitsevaa käsityösoppeani, joka 2,5 vuotta sitten näytti jokseenkin tältä:

Pöydänalusten ja -päällysen lisäksi täynnä tavaraa olivat paitsi kaapit, myös kaapinpäällykset. Vielä tämän vuoden alussa pöydän alla oli viisi laatikollista neulelankoja ja vähintään yhtä monta laatikollista kankaita sekä vähän muutakin käsityösälää. Kuluneen vuoden mittaan olen siis ommellut ja neulonut maanisesti, lahjoittanut kankaita ja ompelutarvikkeita varsin avokätisesti, onpa jotain mennyt suoraan roskiinkin kierrätyksen lisäksi. Nyt käsityönurkkaukseni näyttää enimmäkseen tältä:

Kuvanottohetkellä pöydän alla oli vielä kaksi lankalaatikkoa, mutta sittemmin olen saanut sijoitettua niiden sisällön kangaskaappiini. Poissa ovat siis kaikki rojut pöytien alta, siellä on enää tuoleja, roskis sekä mieheni "sisätyökalupakki", jolle ei toistaiseksi ole löytynyt parempaakaan paikkaa. Tavarat ovat järjestyksessä, kaapinpäällyset tyhjät ja pöytäpinnat kuurattu vuosikertaliasta. Aika paljon mukavampi tulla puuhastelemaan tällaiseen työpisteeseen.

Jotta sain langat mahtumaan kangaskaappiin, piti minun ommella vielä muutama kassi.

Alla olevassa kuvassa värit ovat vääristyneet, tuo puutarhatonttukangas on enemmän yläkuvan vihreän sävyinen kuin alakuvan kellanvihreä.

Vielä niitä kassikankaita jäi muutamaan isoon ja moniin, moniin pieniin pussukoihin, mutta välitavoite on nyt saavutettu, kun kaikki langat ja kankaat ovat yhdessä ainoassa kaapissa - ja sinne niiden on jatkossakin mahduttava. Seuraavaksi pitäisi varmaankin ruveta tyhjentämään valmiiden kassien ja pussien täyttämää hyllyä käsityösopen yläkaapissa...

Minä ja minun minimalismini

Minimalismi, turhasta tavarasta luopuminen ja elämän yksinkertaistaminen tuntuvat olevan nyt oikea muoti-ilmiö, niinpä tuntuu vähän hassulta kirjoittaa siitä juuri nyt, kun omassa elämässä "vähemmän on enemmän" -trendi on ollut vallalla jo iät ja ajat. Olen aina nauttinut säännöllisistä raivausoperaatioista, joiden yhteydessä paitsi järjestellään tavaroita, myös hankkiudutaan eroon turhasta. Viimeisten parin vuoden aikana elämän yksinkertaistaminen on laajentunut materiasta myös henkisemmälle puolelle: olen kokenut tarvetta karsia elämästäni esimerkiksi sellaisia ihmiskontakteja, joiden koen huonontavan elämänlaatuani. Koska ei-materiaalinen yksinkertaistaminen on välillä aika raskastakin, on vastapainoksi vapauttavaa harrastaa vanhaa tuttua tavaran raivaamista.

Viime vuoden lopulla liityin Ravelryssa ryhmään, jossa löyhänä tavoitteena on kannustaa ryhmäläisiä muuttamaan aktiivisesti omaa lankavarastoaan määrän ja laadun suhteen itselle mieluisampaan suuntaan. Minä päätin vihdoinkin luoda omista langoistani itselleni taulukkolaskentaohjelmaan kirjanpidon samalla, kun järjestelin langat uudelleen laatikoihinsa. Vuoden lopulla myös luovuin osasta langoista ja hahmottelin jonkinlaisia tavoitteita sille, mikä olisi minun mielestäni unelmien lankavarasto.

Vuodenvaihteessa lankavarastoni kokonaismassa oli noin 12,8 kg ja se mahtui 160 x 200 cm kokoiselle parisängylle, kuten kuvasta näkyy. Oma tunne oli, että lankaa oli ainakin tuplasti sen, mikä olisi hyväksi omalle mielenterveydelleni. Langat pakkasin viiteen muovilaatikkoon jonkinlaiseen etäisesti loogiseen järjestykseen.

Väljin laatikoista oli alunperin korvamerkitty huopuville langoille. Nyt siinä on 800 g alpakkaa, pari vyyhtiä vironvilloja, yksi kiekko (tosin kaksinkertaiseksi kerittynä) virolaista hahtuvaa, pari vyyhtiä ohutta pirkkalankaa sekä muutama kerä sekalaisia huopuvia lankoja. Alpakalle on ollut projekti mietittynä lankojen hankinnasta asti, hahtuvasta tulee tietysti huovutettuja tumppuja, mutta muut langat odottavat vielä ahaa-elämystä; voi olla että joistakin tämän laatikon langoista päätän luopua vuoden mittaan.

Luksuslankalaatikko pakkautui sen sijaan erittäin piukkaan: ihanaakin ihanampia käsinvärjättyjä huivi- ja sukkalankoja ja muutama muu ihanuus vieri vieressä! Monet langoista ovat päätyneet minulle erilaisten vaihtokauppojen ja lahjakuvioiden kautta, mutta osan olen hankkinut ihan itse. Tarttis tehdä jotain, selvästi. 

Toinen tupatentäysi laatikko sisältää lähinnä kasvikuitulankoja sytomyssyihin ja tiskirätteihin sekä Novitan villalankoja (Floricaa, Woolia ja Bambinoa) sekä muutaman muun sekalaisen eläinkuitulangan. Paljon lahjoitus- ja kirpparilankoja, joukossa jokunen omakin kauppaostos. Tämän laatikon otin ensimmäisenä työn alle vuoden alussa, sillä juuri tämän laatikon ahtaus ahdisti kaikkein eniten. Useamman sytomyssyn laatikossa päällä näkyvistä langoista olenkin jo ehtinyt esitellä, ja lisää on tulossa.

Yhdessä laatikossa on vain kolmea lankaa: Lauri-sukkalankaa (petroolia peräti 1,2 kg kunnon muhkeaan palmikkovillatakkiin), kirpparilta ostettua Wetterhoffin ryijylankaa sekä myös kirpparilta ostettua luonnonruskeaa lampaanvillaa. Työn alla on tämäkin laatikko, toiveissa on saada huopuvien lankojen laatikossa olevat takkialpakat petroolien Laurien tilalle.

Perussukkalangoille pyhitetty laatikko on jopa hämmentävän vajaa. Tässä laatikossa ei ole yhtään paksua (= worsted eli Seiskaveikka ja muut vastaavan paksuiset) sukkalankaa, keskipaksuakin (= sport eli Nalle ja muut vastaavan paksuiset) vain yksi vajaa kerä Opalin 6-säikeistä. Loput ovat fingering-vahvuutta, ja niitäkin on vain yhdessä kerroksessa niin, että kertavilkaisulla näkee koko valikoiman. Aika monet sukat tässä laatikossa kuitenkin on, varsinkin kun päälle tulee puolen kilon pussillinen fingering-sukkalankajämiä. Tokihan esimerkiksi petroolia Lauria jäänee villatakista useampiinkin sukkiin, ja siinä vaiheessa Laurit muuttavat tähän laatikkoon.

Niin, ne tavoitteet. Haluaisin toisen kirkasmuovisen laatikon tyhjäksi, sillä tarvitsisin kunnollisen säilytyslaatikon huiveilleni. Haluaisin neuloa kasvikuitulangat pois lähes kokonaan; muutaman tiskirättilangan voisin jättää pahan päivän varalle, sillä joskus tuntuu, että talvikuukausina on hankala löytää merseroimatonta puuvillaa. Luksuslangoista olisi viimeinkin aika tehdä ihanuuksia itselle ja muille, mitäpä niitä lankoja laatikoissa makuuttamaan. Kilotavoitteena voisi olla vaikkapa lankavaraston massan vähentäminen puoleen tai sen alle. Jonkin verran minulla pitää olla lankoja varastossa inspiraationa, mutta eiköhän muutama kilo riittäne ajamaan sen asian.

Kunhan lankavarasto on järkeistetty, voisi tehdä saman kangaslaatikoille. Niitäkin tosin olen perannut muutaman kerran vuodessa melko järjestelmällisesti, mutta ehkä olisi aika tehdä radikaalimpi saneeraus, aivan kuten askartelutarvikkeistossakin. Vaan askel kerrallaan tapahtuu tämäkin prosessi, aivan kuten norsukin syödään pala palalta.