Moniko ihminen on tyytyväinen palkkaansa? Jos itse kukin saisi määritellä oman palkkansa, kuinka pitkään siihen oltaisiin tyytyväisiä? Siihen asti, kun huomattaisiin, että työkaverilla onkin vielä parempi palkka? Tai siihen asti, kun haluttaisiinkin oikeastaan vaihtoauto-Opelin sijasta tuliterä Volvo ja taloon vielä sata neliötä lisää - ja sen talon sinne kalliille etelärantatontille?
Pari iltaa sitten katselin sattumalta pätkän FST:n ohjelmaa, jossa käsiteltiin työtätekevien köyhyyttä. Yhtenä esimerkkinä oli osa-aikatyötä tekevä kaupan työntekijä, jolla jäi omien sanojensa mukaan keskimäärin 1200 € kuussa käteen palkasta - ja ettei sillä tahdo tulla toimeen. Siinä vaiheessa minulla loksahti leuka polviin: tervetuloa tutustumaan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneisiin yliopistotutkijoihin, jotka tienaavat täysipäiväisestä työstä 1200 €/kk verotonta apurahaa, ilman sosiaalietuuksia. Eläke ei kartu - ellet maksa omasta apurahastasi itsellesi vapaaehtoista eläkevakuutusta. Apurahaa ei lueta ansioksi määriteltäessä ansiosidonnaisia sosiaalietuuksia kuten työttömyys-, sairaus- ja äitiyspäiväraha. Sen sijaan apuraha on tuloa määriteltäessä vaikkapa lasten päivähoitomaksuja. Ylityökorvaukset ja lomarahat ovat tuntematon käsite eikä edes työtapaturmavakuutus ole itsestäänselvyys, vaan senkin saattaa joutua kustantamaan itse. Koska apurahatutkijalla ei ole työsopimusta, ei ole myöskään irtisanomisaikaa. Apurahatyöstä puuttuu siis käytännössä kaikki normaaliin palkkatyöhön liittyvä turva.
Tässä siis pitäisi tuntea itsensä kovinkin köyhäksi, kun niiltäkin kuukausilta, joina palkkaa ansaitsi, käteen jäi kaupan työntekijän valittelema summa rahaa. Vaan kun en parhaalla tahdollanikaan pysty sanomaan, etteikö raha olisi aina riittänyt. Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot - on suhteellista, mitä lasketaan "minimitoimeentuloon". Minusta on ihan normaalia, että ruokaostoksilla vertaillaan hintoja ja hyödynnetään tarjoukset. Monessa asiassa käytetyn ostaminen on paitsi taloudellista, myös ekologista. On itsestäänselvyys, että rikkoutunut pyritään ensisijaisesti korjaamaan eikä korvaamaan uudella. Pienistä puroista todellakin kertyy aika suuri virta ja sen virran suunnan voi pitkälti itse päättää.
No jaa, ehkäpä kaikkien ei sentään tarvitse innostua yhtä totaalisesti rahan ja luonnon säästämisestä, mutta jos menot uhkaavat ylittää tulot, voisi palkan pienuuden valittamisen sijaan tarkastella ensin kulutustottumuksiaan.
Sen sijaan allekirjoitan sen, että monella alalla palkka ei vastaa työn vaativuutta tai työssä edellytettävää koulutusta. Nyky-yhteiskunnassa raha on valitettavasti ylin arvostuksen mittari ja eittämättä pistää miettimään, miten vähän esimerkiksi tutkimustyötä arvostetaan, jos riittäväksi korvaukseksi katsotaan vaikkapa aikaisemmin mainitsemani apuraha. Ääriesimerkki työn aliarvostuksesta on tietysti kotiäiti, jonka työn arvo (= kotihoidontuki) on pienempi kuin työttömän peruspäiväraha.
Terveisin ex-tutkija, nykyinen kotiäiti (tosin vielä muutaman kuukauden ansiosidonnaisella äitiyspäivärahalla).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti