Siinäpä anoppini ja kälyni lohdutuksen sanat neljä vuotta sitten, kun kamppailin suuritarpeisen esikoisen vauva-aikana uupumuksen, ilottomuuden ja riittämättömyyden tunteen vellovassa suossa. Ei lohduttanut, ei. Sinänsä oikein mukava anoppini viljelee edelleen samaa sananpartta; toivottavasti hän ei kolmen lapsen äitinä koe omaa äitiyttään pelkästään tuollaisena murheen alhona ja kasvavien huolien ylitsepääsemättömänä vuorena.
Huolet kai muuttuvat, alkuvuosien väsymys vaihtuu huoleen sosiaalisista taidoista kaveripiirissä, kouluhommien hoitamisesta ja myöhemmin sydänsuruista, päihteistä, syömishäiriöpeikosta, yöliesuista ja ensimmäisistä autolla ajeluista tuliterän ajokortin haltijana. Elämäähän se on, ihmisen kasvamisen, kehittymisen ja itsenäistymisen sisäänrakennettu ohjelma, jokaisella yksilöllä omanlaisensa. Kai siinä sentään on jotakin ainutlaatuisen hienoakin nähtävissä ja koettavissa, myös äidin silmin?
Minä koin, että lapsien myötä elämäni sai peruuttamattoman selkeän tarkoituksen ja päämäärän. Lapset eivät riitä elämän koko sisällöksi, mutta on etuoikeus saada seurata jälkeläistensä kehitystä pienestä vaistonvaraisesta rääpäleestä kohti itsenäisesti toimivaa yksilöä. Ei ole mitään hienompaa kuin oman lapsen aito ilo, onni ja nauru. On toki raskasta, mutta myös ihanaa ja palkitsevaa olla täydellisen tarvittu ja välttämätön toiselle ihmiselle. Lasten myötä oppii välillä kipeästikin itsestään uusia asioita ja voi kasvaa lastensa rinnalla.
Ja siitä huolimatta juuri tänään voi tuntua niin raskaalle, että haluaisi vähäksi aikaa luovuttaa, kävellä ulos eikä hetkeen palata. Siinä hetkessä ei kaipaa muistutusta siitä, miten paljon huonommin asiat voisivat olla (tai tulevat olemaan, kun murheet joka tapauksessa kasvavat lasten myötä), vaan myötäelävää olkapäätä, johon nojata. Siihen nojatessa alkaa taas muistaa, miten onnekas onkaan saatuaan lapsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti