perjantai 16. helmikuuta 2007

Liike ja oppiminen

Lapsen maailma on Lastensuojelun keskusliiton julkaisema erinomainen lehti. Siitä puuttuu kokonaan julkkiskoteihin kurkistelut, vaunuvertailut ja muu hömppä, jota monet muut vauva- ja perhelehdet pursuilevat. Lapsen maailman rinnalla toiseksi jää myös lajissaan erittäin mainio Meidän perhe. 

Uusimmassa lehdessä (2/2007) on kiinnostava artikkeli erilaisista oppijoista, erityisesti kinesteetikoista eli niistä, jotka tarvitsevat liikettä oppimisprosessiin. Luokan häiriköksi leimautuva, levottomasti liikehtivä lapsi saattaakin olla kinesteetikko, jolle liike on oppimisen apuväline. Toisaalta liikehtivällä lapsella voi olla huono tasapainoaisti, joten hän ei edes kykene olemaan liikkumatta - ja toisaalta asennon ylläpitäminen syö energiaa oppimiselta. Mielenkiintoinen näkökulma kerrassaan etenkin, kun on osoitettu, että ns. ristikkäisliikkeet aktivoivat oppimisprosessin kannalta edullisia aivoalueita ja auttavat sekä kinesteetikkoja että huonosta tasapainosta kärsiviä (ts. ristikkäisliikkeiden tekeminen parantaa tasapainoaistia).

Kaikki ristikkäisliikkeet eivät ole oleellisia oppimisen tehostamisen kannalta, mutta ainakin lappeellaan olevan kahdeksikon (äärettömän merkki?) piirtäminen, konttaaminen sekä vastakkaisen jalan koskettaminen vastakkaisella kädellä mainitaan helppoina esimerkkeinä. Oleellista on liikkeeseen keskittyminen: mitä hitaammin liikkeen tekee ja sen tiedostaa, sitä tehokkaampaa oppimisen kannalta.

Pakostakin mielessä käy, tulisiko omaakin jälkikasvua ohjata kaikenlaisen kehittävän liikkeen pariin - kunnes järki palaa päähän. Ehkäpä on kuitenkin viisainta antaa lapsen puuhata luonnollisesti omaan tahtiinsa ja puuttua tilanteeseen vasta, jos on havaittavissa jonkinasteisia ongelmia oppimistilanteissa. Oikeastaan karmii selkäpiitä ajatella, että normaalisti kehittyvää lasta pidettäisiin trimmauskohteena, joka viritettäisiin "kehittävillä asioilla" huippuunsa. Kaikki kiertyy kysymykseen, onko huippuosaaja sittenkään se kaikkein onnellisin eli kenen etu lopulta olisi pyrkiä maksimaaliseen suorittamiseen.

Samaa sukua yllämainitulle on se, miten ns. lahjakkaan lapsen suuntautuminen puuhiin, joissa hän viihtyy, mutta joissa hänen lahjakkuutensa ei pääse täyteen oikeuteensa, koetaan "hukkaan heitettynä mahdollisuutena". Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että yksilö itse on onnellinen, vaikka hänen kapasiteetistaan olisi käytössä vain murto-osa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti