keskiviikko 28. helmikuuta 2007

Lorupussin innoittamana

Pohdin lorupussiasioita ja lueskelin pikaselauksella eräänkin runon, värssyn ja lorun. Illalla jostain pulpahti riimejä, jotka oli pakko kirjoittaa ylös. Lopputulos oli omasta mielestäni varsin herttainen.

Voiko suurempaa olla,
voiko ihanuutta,
kuin nuuhkia vauvaa
ihan uutta?
Nuo pienoiset varpaat,
supussa suu,
kun otsalle hiuksensa
kihartuu.
Silmänsä sulkee
ja unien maahan
hän huolista vapaana
matkata saahan.

lauantai 24. helmikuuta 2007

Läsnäolosta

Olen potenut ajoittain huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa olla lasteni arjessa 100% läsnä. Haahuilen omissa ajatuksissani vastaillen hajamielisesti jotakin, joka etäisesti voisi sopia aiheeseen. Esikoisen jatkuva puheripuli on välillä niin uuvuttavaa, että tekisi mieli laittaa korvatulpat...

Lehdissä tunnutaan esittelevän vähän väliä lapsilleen omistautuneita kotiäitejä. Onneksi MeNaisissa (6/07) kirjailija Katja "Idols-Askon vaimo" Kallio tunnustautui äitinä kaikkea muuta kuin läsnäolevaksi. Kaipa se on taiteilijalle sallitumpaa kuin tavalliselle asvaltintallaajalle, mutta kyllä silti helpotti. Ja ihan varmasti heidänkin lapsistaan täyspäisiä kasvaa, vaikka äiti onkin välillä miehensä sanojen mukaan "kuin kissa kusella" - yhtä keskittynyt ja sisäänpäin kääntynyt.

Elämäähän se vain on, epätäydellisyys.

maanantai 19. helmikuuta 2007

Voihan finni

Ensimmäinen finnini on ikuistettu neljännen luokan luokkakuvaan. Siinä se on, melkein keskellä poskea, ikää minulla kymmenen vuotta, finnillä vähemmän. Elettiin 80-lukua, jolloin kymmenvuotias tiesi murrosiästä sen, mitä oli Koululaisen tai Suosikin lääkäripalstalta lukenut. Biologian tunneillakin ihmiskehon muutokset käsiteltiin vasta viidennellä luokalla. Ei ollut internetiä, jossa googlailla eikä kavereiden kanssa puhuttu kuukautisista. Ensimmäiset kuukautiset ja rintsikat olivat valtiosalaisuus vailla vertaa.

Ajat muuttuivat, finnit jäivät. Joskus lukioiässä ajattelin, että tässä ollaan voiton puolella: kyllähän akne viimeistään kahdenkympin toisella puolella hellittää. Eihän aikuisilla ole finnejä, ajattelin, paitsi ehkä isoveljelläni (ja häntä ei laskettu aikuiseksi). Sitten tulivat joka paikan kuivattavat e-pillerit, jotka kyllä veivät finnit, mutta aika paljon muutakin. Finnit (ja se muukin, muuten) palasi e-pillerien lopetuksen jälkeen ja luovutin, ainakin melkein. Jospa vaihdevuodet ainakin auttaisivat...?

Luin viikonloppuna Hyvä Terveys -lehdestä artikkelin aknesta ja siinä todettiin, että aikuisiän finnitauti talttuu viimeistään kolmenkympin korvilla. Jippii, jospa tämä tästä kuitenkin! Vähän tosin heikolta näyttää, sillä molempina raskausaikoina sileänä kukoistama iho alkaa taas pukata talia siihen malliin, että tavoitteena on hyvin juustottu pitsa -look. Yhtä suurta huijausta kuvitella muun kuin kuolon korjaavan ihoni... tai kuten taannoinen virtuaalikeskustelukumppanini totesi: "Tähän ihoon ei auta kuin bensa ja tulitikut."

Muuten, edellä mainittu isoveljeni lähestyy pikkuhiljaa viidenkympin rajapyykkiä - ilman aknea. Ehkä toivoa sittenkin on, minullakin?

Hiekkalaatikolla sisäpiiri pieni pyörii

Naisvaltaisissa yhteisöjen muodostumiseen tuntuu pätevän useimmiten sama universaali kaava. Tutustumisvaiheessa kaikki yhteisön jäsenet tuntuvat pääosin ihan mukavilta ja yhteisen nimittäjän ympärille muodostuu mukava me-henki. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin muodostua pienempiä kuppikuntia hengenheimolaisten löytäessä toisensa. Tässä vaiheessa uusien tulokkaiden alkaa olla yhä vaikeampi päästä piirileikkeihin mukaan ja samalla myös ärsytyskynnys kuppikuntien kesken laskee. Etenkin virtuaalisilla hiekkalaatikoilla alkavat ovet paukkua, "siskoja" peesaillaan ja asetutaan yhä tukevammin rintamiksi. Ääritilanteissa joku kuppikunta ottaa alkuperäisestä yhteisöstä sotaisan irtioton ja jatkaa omaa tanhuamistaan toisaalla, hyvin todennäköisesti alkuperäistä leikkipaikkaa pilkaten ja panetellen. Huvittavinta tässä on se, että yleensä ne, jotka ovat lähteneet Minä en tule tänne enää koskaan -mentaliteetilla, tuntevat ylemmyydentunnossaan tarvetta käydä kokeilemassa, josko jätetyllä hiekkalaatikolla vielä riittäisi hämmennettävää.

Kuullostaako tutulle? Minä olen ollut osallisena parillakin virtuaalihiekkalaatikolla, joissa molemmissa toteutui jossain määrin samansuuntainen kehityskulku. Ensimmäisellä kerralla kuuluin kuppikuntaan ja lähtijöihin, enkä ole siitä näin jälkikäteen erityisen ylpeä. Tuolloin keskustelupalstasta oli tullut kovin henkilökohtainen kanava ja se aiheutti suuria tunnekuohuja. Toisella kertaa pysyttelin järkevästi ulkopuolisena sivustaseuraajana, sillä enää ei ollut tarvetta kuulua joukkoon. Kuitenkin yhteisön tullessa murrosvaiheeseensa tuo ennustettava, lähes vääjäämätön kehityskulku ärsytti, olihan siellä ollut pitkään oikein mukavaa turista. Kärhämöintivaiheen jälkeen mikään ei voi palata ennalleen, uuden yhteisön neitseellinen seesteisyys on iäksi mennyttä.

Onkohan se juuri naisille tyypillinen tarve liittoutua, tuntea yhteenkuuluvuutta ja pönkittää sitä ottamalla omalle kuppikunnalleen sopiva yhteinen parjauskohde? Sisäpiirit kuppikuntaisuuksineen ovat parhaimmillaan hyvää naisten välistä ystävyyttä ja uskallan tunnustaa, että sopiva määrä selän takana puhumistakin on varsin terapeuttista. Valehtelua en siedä enkä toisen tahallista vahingoittamista pahan puhumisella, mutta omasta puolestani puran mieluummin patoutumia hyvien ystävieni kanssa kuin menen laukomaan tunnekuohuissani kenties mielipahaa tuottavia "totuuksia" kenellekään suoraan. Itse asiassa suoraan puhumista arvostetaan jossain määrin liikaakin; itse toivon, että minuun kohdistuva arvostelu ja "pahan puhuminen" hoidettaisiin mieluummin pääosin selkäni takana. Mitä en kuule, siitä en voi pahoittaa mieltäni.
Hiekkalaatikot vaihtuvat, toimintatavat pysyvät. Itse sentään voi oppia, kuten toivottavasti itse olen jo oppinut. Vain omia toimintamallejaan muuttamalla kukin voi vaikuttaa leikkipaikan henkeen ja tulevaisuuteen.

lauantai 17. helmikuuta 2007

Ja taas apurahasta

... eikä taatusti viimeisen kerran. Alkuillasta kävin taas oikein hedelmällistä keskustelua erittäin terävän mieheni kanssa saunanlauteilla. Hän totesi, että oikeastaan on loogista, ettei verotonta tuloa oteta huomioon ansiosidonnaisia etuuksia laskettaessa, sillä etuudet katetaan verotuloin. Toisaalta on suorastaan anteliasta kaupungin puolelta, että apuraha otetaan tulolaskentaan bruttotulona eikä laskennallisesti sellaisena verotettavana summana, josta käteen jäävä osa on apurahan suuruinen. Nettotuloahan se apuraha on ja nostaa perheen maksukykyä saman verran kuin isompi verotettava tulo, josta käteen jäisi apurahan verran. Siis valtio ja kunta toimivat kumpikin tahollaan varsin loogisesti, kunta jopa apurahan saajan eduksi. Vikana on koko systeemi eli se, että kenenkään on ylipäänsä tehtävä töitä apurahalla.

Ja sitten sain tietää voimassa olevasta laista, jonka mukaan opintoihin myönnettyä apurahaa ei katsota tuloksi. Tästä vain ei sattumoisin ole mitään mainintaa oman kotikaupunkini päivähoitosivuilla eikä ph:n tuloselvityslomakkeessa. Lain olemassaolo pitäisi siis itse tietää ja pitää siten huolta oikeuksistaan, mikäli sattuu olemaan väitöskirjatutkija (= jatko-opiskelija).

Kiitos vaan, kotikaupunki. Toivottavasti käytit perheeltäni niistämäsi sadat eurot johonkin muuhun kuin kunnanisien en-sano-minkä-jatkeisiin, joita kyllä rahoitetaan innokkaasti samalla, kun kouluverkostoa supistetaan, neuvolapalveluista karsitaan ja hammaslääkäriin saa jonottaa pidempään kuin laki sallii ja lääkäri määrää. Jos olisin varma, että joku todella tarvitseva senkin rahan sai, ei harmittaisi yhtään. Kotikuntani tuntien näin on tuskin asian laita.

Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista 3.8.1992/734, 10 a §: Päivähoitomaksun määräämisen perusteena olevat tulotTulona ei oteta huomioon --- opintojen johdosta suoritettavia apurahoja ja muita vastaavia avustuksia ---.

Mitä isompi lapsi, sitä suuremmat murheet?

Siinäpä anoppini ja kälyni lohdutuksen sanat neljä vuotta sitten, kun kamppailin suuritarpeisen esikoisen vauva-aikana uupumuksen, ilottomuuden ja riittämättömyyden tunteen vellovassa suossa. Ei lohduttanut, ei. Sinänsä oikein mukava anoppini viljelee edelleen samaa sananpartta; toivottavasti hän ei kolmen lapsen äitinä koe omaa äitiyttään pelkästään tuollaisena murheen alhona ja kasvavien huolien ylitsepääsemättömänä vuorena.

Huolet kai muuttuvat, alkuvuosien väsymys vaihtuu huoleen sosiaalisista taidoista kaveripiirissä, kouluhommien hoitamisesta ja myöhemmin sydänsuruista, päihteistä, syömishäiriöpeikosta, yöliesuista ja ensimmäisistä autolla ajeluista tuliterän ajokortin haltijana. Elämäähän se on, ihmisen kasvamisen, kehittymisen ja itsenäistymisen sisäänrakennettu ohjelma, jokaisella yksilöllä omanlaisensa. Kai siinä sentään on jotakin ainutlaatuisen hienoakin nähtävissä ja koettavissa, myös äidin silmin?

Minä koin, että lapsien myötä elämäni sai peruuttamattoman selkeän tarkoituksen ja päämäärän. Lapset eivät riitä elämän koko sisällöksi, mutta on etuoikeus saada seurata jälkeläistensä kehitystä pienestä vaistonvaraisesta rääpäleestä kohti itsenäisesti toimivaa yksilöä. Ei ole mitään hienompaa kuin oman lapsen aito ilo, onni ja nauru. On toki raskasta, mutta myös ihanaa ja palkitsevaa olla täydellisen tarvittu ja välttämätön toiselle ihmiselle. Lasten myötä oppii välillä kipeästikin itsestään uusia asioita ja voi kasvaa lastensa rinnalla.

Ja siitä huolimatta juuri tänään voi tuntua niin raskaalle, että haluaisi vähäksi aikaa luovuttaa, kävellä ulos eikä hetkeen palata. Siinä hetkessä ei kaipaa muistutusta siitä, miten paljon huonommin asiat voisivat olla (tai tulevat olemaan, kun murheet joka tapauksessa kasvavat lasten myötä), vaan myötäelävää olkapäätä, johon nojata. Siihen nojatessa alkaa taas muistaa, miten onnekas onkaan saatuaan lapsia.

perjantai 16. helmikuuta 2007

Liike ja oppiminen

Lapsen maailma on Lastensuojelun keskusliiton julkaisema erinomainen lehti. Siitä puuttuu kokonaan julkkiskoteihin kurkistelut, vaunuvertailut ja muu hömppä, jota monet muut vauva- ja perhelehdet pursuilevat. Lapsen maailman rinnalla toiseksi jää myös lajissaan erittäin mainio Meidän perhe. 

Uusimmassa lehdessä (2/2007) on kiinnostava artikkeli erilaisista oppijoista, erityisesti kinesteetikoista eli niistä, jotka tarvitsevat liikettä oppimisprosessiin. Luokan häiriköksi leimautuva, levottomasti liikehtivä lapsi saattaakin olla kinesteetikko, jolle liike on oppimisen apuväline. Toisaalta liikehtivällä lapsella voi olla huono tasapainoaisti, joten hän ei edes kykene olemaan liikkumatta - ja toisaalta asennon ylläpitäminen syö energiaa oppimiselta. Mielenkiintoinen näkökulma kerrassaan etenkin, kun on osoitettu, että ns. ristikkäisliikkeet aktivoivat oppimisprosessin kannalta edullisia aivoalueita ja auttavat sekä kinesteetikkoja että huonosta tasapainosta kärsiviä (ts. ristikkäisliikkeiden tekeminen parantaa tasapainoaistia).

Kaikki ristikkäisliikkeet eivät ole oleellisia oppimisen tehostamisen kannalta, mutta ainakin lappeellaan olevan kahdeksikon (äärettömän merkki?) piirtäminen, konttaaminen sekä vastakkaisen jalan koskettaminen vastakkaisella kädellä mainitaan helppoina esimerkkeinä. Oleellista on liikkeeseen keskittyminen: mitä hitaammin liikkeen tekee ja sen tiedostaa, sitä tehokkaampaa oppimisen kannalta.

Pakostakin mielessä käy, tulisiko omaakin jälkikasvua ohjata kaikenlaisen kehittävän liikkeen pariin - kunnes järki palaa päähän. Ehkäpä on kuitenkin viisainta antaa lapsen puuhata luonnollisesti omaan tahtiinsa ja puuttua tilanteeseen vasta, jos on havaittavissa jonkinasteisia ongelmia oppimistilanteissa. Oikeastaan karmii selkäpiitä ajatella, että normaalisti kehittyvää lasta pidettäisiin trimmauskohteena, joka viritettäisiin "kehittävillä asioilla" huippuunsa. Kaikki kiertyy kysymykseen, onko huippuosaaja sittenkään se kaikkein onnellisin eli kenen etu lopulta olisi pyrkiä maksimaaliseen suorittamiseen.

Samaa sukua yllämainitulle on se, miten ns. lahjakkaan lapsen suuntautuminen puuhiin, joissa hän viihtyy, mutta joissa hänen lahjakkuutensa ei pääse täyteen oikeuteensa, koetaan "hukkaan heitettynä mahdollisuutena". Eikö tärkeintä kuitenkin ole, että yksilö itse on onnellinen, vaikka hänen kapasiteetistaan olisi käytössä vain murto-osa?

torstai 15. helmikuuta 2007

Mitä tänään syötäisiin?

Taannoin perhekerhossa oli aiheena Nopeaa arkiruokaa. Vallan mukava aihe kotiäideille, joista harva tuntee suurta kutsumusta gourmet-ruokien luomiseen varsinkaan arkena, kun siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa tai energiaa. Monet kotiäidit ovat kiittäneet ruokateollisuutta valmispinaattiletuista, jotka maistuvat useimmille lapsille. Minä puolestani tunnustin suoraan, että meillä perunamuusi on välillä peräisin pussista ja pinaattikeitto pakastimesta - ja meillä sentään esikoinen on lähes kaikkiruokainen, joten en ole jumissa pelkässä makaronissa ja jauhelihassa. Perhekerhon toinen vetäjä tunsi kuitenkin ilmeistä tarvetta kiillottaa sädekehäänsä sanomalla, että hän ei ole koskaan käyttänyt ruuanlaitossa eineksiä, koska hän oppi lapsuudenkodissaan käyttämään aitoja raaka-aineita. Niin, se kerhon aihehan oli nopea arkiruoka, hohhoijaa.

Minulla on kuitenkin einesten ja puolivalmiiden ruokien lisäksi hihassa muutama helposti ja nopeasti valmistuva kunnon ruoka, tosin niissäkin hyödynnetään useimmiten esimerkiksi pakastevihanneksia niiden nopeuden ja kätevyyden takia. Alla tämänhetkinen pikaruokasuosikkini:

- broilerin rintaleikkeitä marinadissa (esim. Atrian ohut leike)
- noin 500 g wokkivihanneksia (pakaste)
- suolapähkinöitä
- kotimaisia omenoita kuorineen lohkottuna (valmiiksi lohkoina pakastettu annospusseihin)
- tilkka ruokaöljyä

Ruskista broilerleikkeet miedolla lämmöllä pannulla. Kuumenna tilkka öljyä korkealaitaisessa paistokasarissa ja lisää wokkivihannekset, suolapähkinät ja omenalohkot. Broilerit kypsyvät sopivasti samassa ajassa, kun kasvislisäke lämpenee - ja ruoka on valmista. Tämä ruoka ei kaipaa jatkeeksi riisiä eikä erillistä kastiketta.

Miehelle aamu(lehti) on pyhä?

Mieheni on nykysukupolven edustaja, jolle on yhtä luonnollista hoitaa ruokaostokset ja tehdä kotihommia sekä hoitaa lapsia kuin istua liimattuna tietokoneen tai television ääressä. Mutta yksi on pyhä, nimittäin aamukahvi ja -lehti.

Siinä missä minä hoitelen vauvan päiväkuntoon (= syötän, vaihdan vaipan sekä päivävaatteet), petaan petit ja availen sälekaihtimet, mies pistää puuronsa mikroon, kahvin tippumaan ja käy lehden. Hän käy aamupalansa ja lehtensä ääreen samalla, kun minä puen päälleni, huolehdin vauvalle vitamiinit ja tyhjennän omaa mikropuuroa odotellessani astianpesukoneen. Esikoinen onneksi osaa omatoimisesti vaatia isältäänkin palvelua aamupalan muodossa, mutta yleensä minä olen se, joka ehtii raivaamaan pöytää ennen kuin lehti on luettu ja kahvi juotu.

Joskus käy mielessä, että kunpa minäkin voisin aloittaa aamuni yhteen asiaan keskittyen, nimittäin itseeni. Toisaalta suon miehelle erityisen mielellään tämän ylellisyyden, sillä tiedän hänen nauttivan edes jokseenkin rauhallisesta lehdenluvusta vielä itseänikin enemmän. Minä olen aamuja lukuunottamatta auttamattoman laiska hoitamaan kotia, joten on vähintäänkin kohtuullista, että mies, joka jo nyt huolehtii monista kotiasioista työssäkäynnin lisäksi, saa hyvän alun päivälleen. Olkoon hänen aamuhetkensä pyhä, sillä arkea hänellä on kanssani aivan riittämiin.

[... ja sopivasti juuri tänä aamuna mies tuli lehdenhakureissultaan suoraan makuuhuoneeseen hakemaan esikoisen aamupalalle. Kun minä ehdin vauvan kanssa keittiöön asti, esikoinen oli aamupalassaan hyvällä alulla, mikä on sangen merkillepantavaa, sillä aamupala ei kuulu hänen suosikkitoimiinsa.]

Liian pieni palkka eli kun mikään ei riitä?

Moniko ihminen on tyytyväinen palkkaansa? Jos itse kukin saisi määritellä oman palkkansa, kuinka pitkään siihen oltaisiin tyytyväisiä? Siihen asti, kun huomattaisiin, että työkaverilla onkin vielä parempi palkka? Tai siihen asti, kun haluttaisiinkin oikeastaan vaihtoauto-Opelin sijasta tuliterä Volvo ja taloon vielä sata neliötä lisää - ja sen talon sinne kalliille etelärantatontille?

Pari iltaa sitten katselin sattumalta pätkän FST:n ohjelmaa, jossa käsiteltiin työtätekevien köyhyyttä. Yhtenä esimerkkinä oli osa-aikatyötä tekevä kaupan työntekijä, jolla jäi omien sanojensa mukaan keskimäärin 1200 € kuussa käteen palkasta - ja ettei sillä tahdo tulla toimeen. Siinä vaiheessa minulla loksahti leuka polviin: tervetuloa tutustumaan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneisiin yliopistotutkijoihin, jotka tienaavat täysipäiväisestä työstä 1200 €/kk verotonta apurahaa, ilman sosiaalietuuksia. Eläke ei kartu - ellet maksa omasta apurahastasi itsellesi vapaaehtoista eläkevakuutusta. Apurahaa ei lueta ansioksi määriteltäessä ansiosidonnaisia sosiaalietuuksia kuten työttömyys-, sairaus- ja äitiyspäiväraha. Sen sijaan apuraha on tuloa määriteltäessä vaikkapa lasten päivähoitomaksuja. Ylityökorvaukset ja lomarahat ovat tuntematon käsite eikä edes työtapaturmavakuutus ole itsestäänselvyys, vaan senkin saattaa joutua kustantamaan itse. Koska apurahatutkijalla ei ole työsopimusta, ei ole myöskään irtisanomisaikaa. Apurahatyöstä puuttuu siis käytännössä kaikki normaaliin palkkatyöhön liittyvä turva.

Tässä siis pitäisi tuntea itsensä kovinkin köyhäksi, kun niiltäkin kuukausilta, joina palkkaa ansaitsi, käteen jäi kaupan työntekijän valittelema summa rahaa. Vaan kun en parhaalla tahdollanikaan pysty sanomaan, etteikö raha olisi aina riittänyt. Ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot - on suhteellista, mitä lasketaan "minimitoimeentuloon". Minusta on ihan normaalia, että ruokaostoksilla vertaillaan hintoja ja hyödynnetään tarjoukset. Monessa asiassa käytetyn ostaminen on paitsi taloudellista, myös ekologista. On itsestäänselvyys, että rikkoutunut pyritään ensisijaisesti korjaamaan eikä korvaamaan uudella. Pienistä puroista todellakin kertyy aika suuri virta ja sen virran suunnan voi pitkälti itse päättää.

No jaa, ehkäpä kaikkien ei sentään tarvitse innostua yhtä totaalisesti rahan ja luonnon säästämisestä, mutta jos menot uhkaavat ylittää tulot, voisi palkan pienuuden valittamisen sijaan tarkastella ensin kulutustottumuksiaan.

Sen sijaan allekirjoitan sen, että monella alalla palkka ei vastaa työn vaativuutta tai työssä edellytettävää koulutusta. Nyky-yhteiskunnassa raha on valitettavasti ylin arvostuksen mittari ja eittämättä pistää miettimään, miten vähän esimerkiksi tutkimustyötä arvostetaan, jos riittäväksi korvaukseksi katsotaan vaikkapa aikaisemmin mainitsemani apuraha. Ääriesimerkki työn aliarvostuksesta on tietysti kotiäiti, jonka työn arvo (= kotihoidontuki) on pienempi kuin työttömän peruspäiväraha.

Terveisin ex-tutkija, nykyinen kotiäiti (tosin vielä muutaman kuukauden ansiosidonnaisella äitiyspäivärahalla).

Vanhasta uutta

Edelliseen teemaan liittyen kuva esiliinasta, jonka ompelin pari päivää sitten mieheni vanhasta kauluspaidasta. Viehättävästi kauhtunut, hennosti raidallinen antiikinvihreä suorastaan ilmoitti haluavansa päästä vielä pukemaan jotakuta lasta. Kun paitaan oli kulunut pieniä reikiä niin, ettei sitä voinut sellaisenaan kierrätykseenkään laittaa, mikään ei enää estänyt minua toimimasta. Erityisen tyytyväinen olen kaulan ympäri kulkevaan nauhaan, joka kiinnitetään toisesta päästään essun reunaan napilla. Nappeja on useita, joten essun saa säädettyä monen kokoiselle käyttäjälle. Ja ne napit, ne ovat peräisin anopiltani, joka vuosia sitten lahjoitti minulle aikojen saatossa itselleen kertyneet sekalaiset napit, koska ei itse uskonut tekevänsä niillä enää mitään. Niistä napeista on ollut moneksi, niin nytkin.



Ompeleet ovat, kuten kuvasta näkyy, valkoisia. Olisi kenties ollut siistimpää ommella sopivalla vihreällä, mutta sellaista ei sattunut lankalaatikosta löytymään. Voihan tuota valkoista ajatella muodikkaana (?) kontrastitikkauksena.

maanantai 12. helmikuuta 2007

Globe Hopen hengessä



Globe Hopen liikeidea iskee suoraan ytimeen: vanhasta ja tarpeettomasta luodaan ammattimaisesti design-käyttötavaraa ostovimmaisille kuluttajille. Tämän kaltainen, kaukana entisaikojen nuhjuisista ja haiskahtavista kirpputoreista oleva materiaalin uusiokäyttö on tervetullut suuntaus nykyiseen kertakäyttöyhteiskuntaan. Globe Hope todistaa, että kestävän kulutuksen ja ekologisuuden ei tarvitse olla epäilyttävää marginaalihörhöilyä, vaan suorastaan haluttava trendi.

En kuvittele olevani erityisen luova enkä etenkään ammattitaitoinen ompelija, mutta minua riivaa sisäinen palo hyötykäyttää alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan loppuunkulutettu materiaali. Luultavasti kaikki alkoi mieheni haaroista puhkikuluneista housuista, joiden lahkeista ompelin esikoisellemme toimivat, mukavat ja siistit ulkoiluhousut. Sittemmin en ole osannut heittää oikein mitään roskiin pelastamatta ensin potentiaalisesti uusiokäytettävät osat. Joskus materiaali itsessään puhuttelee, kuten esimerkiksi se viehättävästi kauhtunut vauvanlakana, josta ompelin ystäväni tyttärille esiliinat. Tai mieheni farkkupaita, josta syntyi paitsi aurinkohattu itselleni, myös pohja veljeni mökille tekemääni sisustustyynyyn. Jos voin yhdistää kierrätysvimmaani hyväntekeväisyyden, olen entistä tyytyväisempi - tällä varjolla olen ommellut erinäisiä kestovaippoja, -siteitä ja -liivinsuojia niin ystäville lahjaksi kuin lahjoitettavaksi esimerkiksi synnytyssairaaloihin itärajan taakse.

Muutama päivä sitten kävimme pitkästä aikaa automarketissa isoilla ruokaostoksilla; tavallisesti suosimme mukavuus- ja kätevyyssyistä lähiömarkettia. Kuljetamme mukanamme repun lisäksi neljää kangaskassia, mutta tällä kertaa niiden kapasiteetti loppui jo ennen kuin lähdimme täydentämään myslivarastoamme. Kahden muovipussin ostaminen harmitti. Joku fiksumpi olisi ostanut kangaskassit (á 1€) kaupasta, mutta minä päätin ommella ne itse.

Kangasvarastostani löytyikin tarkoitukseen erinomaisesti soveltuva kangas: paikallisen yliopistosairaalan leikkausliina (se, miten se oli päätynyt minun haltuuni, ansaitsee joskus oman otsikkonsa). Mikäpä kestäisikään paremmin kuin jo sadat pesut läpikäynyt laitostekstiili. Syntyneet kolme kassia herättävät materiaalinsa ansiosta ylimääräisiä väristyksiä selkäpiihin. Miten lie kaikissa niissä leikkauksissa käynyt, joissa kyseinen liina on toimittanut suojan virkaa?



Miten monta päivää muuten tarvitaan, että kotiäiti saa valmiiksi kolme simppeliä kauppakassia? Monta, kiitos nykyisen ammatinvalintani. Koska aika oli kortilla, jätin turhat kikkailut väliin ja tyydyin karun käytännölliseen perusratkaisuun. Tuntipalkka ei tosiaankaan päätä huimannut. Tai ehkäpä sittenkin, ainakin verrattuna niihin pakistanilaisiin tai bangladeshilaisiin lapsiin, jotka luultavasti ovat ommelleet ne kaupan kassoilla myytävät kangaskassit...

perjantai 9. helmikuuta 2007

Oma Aika


Sen arvon huomaa vasta sitten, kun sitä ei ole. Nuorena hupakkona (= parikymppisenä ennen lapsia) ihmettelin syvästi, miten pienten lasten äidit viitsivätkin inistä Oman Ajan puutetta. Paheksuntaa tihkuen hurskastelin, miten lasten kanssa vietetty aika on sitä äidin Omaa Aikaa, kun kerran lapsia on haluttu. Sittemmin Siperia on opettanut nöyräksi.

Oma Aika, mitä arjen harvinaista luksusta! Se on sitä, kun saa keskeyttämättä lukea sanomalehden alusta loppuun kenenkään häiritsemättä toiveillaan, tarpeillaan tai vaatimuksillaan. Tai kun voi aloittaa askarteluprojektin ja saattaa sen samalla istunnolla päätökseen. Pitkä, häiriötön puhelu ystävälle on harvinainen poikkeus, yleensä joku ehtii peräämään oikeuksiaan kesken kaiken (onneksi on handsfree - monta asiaa hoituu sujuvasti puhelun ohessa). Surffailukin käy hätätilassa Omasta Ajasta, tunnin vesijuoksu kerran viikossa sen sijaan hipoo jo ylellisyyttä. Jostakin on aina kuitenkin tingittävä, kaikkea ei vain ehdi tekemään. Niinpä minulta jää useimmiten lehti lukematta ja mieluisatkin sähköpostit roikkuvat luettuina, mutta vastaamattomina liian kauan.

Olen loputtomassa kiitollisuudenvelassa eläkkeellä oleville vanhemmilleni, joille henkinen ja fyysinen hyvinvointini on edelleen sydämen asia. Kerta toisensa jälkeen olemme tervetulleita mummolaan rentoutumaan kukin tavallamme. Sillä minä lataan akkuni, Omalla Ajalla.

torstai 8. helmikuuta 2007

Ystävänpäiväaskarteluja

En erityisemmin perusta ystävänpäivästä. Minusta se on amerikkalainen perinne, jonka Posti on lanseerannut aikanaan Suomeen kupatakseen velvollisuudentuntoisia (vrt. velvollisuus lähettää joulukortit kumminkaiman naapurillekin). Nyttemmin tosin suurimpia voittajia taitavat olla teleoperaattorit.

Minä lakkasin noteeraamasta ystävänpäivää samoihin aikoihin, kun vähensin joulukorttien lähettämisen minimiin eli niille, joiden todella luulen ilahtuvan iänikuisista lasten tonttukuvista. Tänä vuonna sain kuitenkin ystävänpäivästä hyvän tekosyyn istahtaa korttiaskartelujen ääreen. Olen koukussa käsintehtyihin kortteihin.

Olen elämäni aikana tehnyt satoja kortteja ja usein saman aikakauden korteissa on jokin yhdistävä tekijä. Viimeisen vajaan vuoden ajan minulla on ollut pakkomielle käyttää lahjapapereista tai aikakauslehdistä leikattuja kuvia ja yhdistää ne kankaaseen tai sopivaan "somistuspaperiin". Leikkelen kuvia talteen milloin mistäkin ja selailen niitä aika-ajoin inspiraatiota hakien.

Alla tämän vuoden ystävänpäiväkortit, jotka noudattavat viime aikojen linjaa. Mustasävyinen on sisarelleni - värimaailma on valittu sopivaksi hänen olohuoneensa sävyihin, se kun alkaa olla jo perinne. Viehätyin kuvasta, jossa selvästikin kaksi ystävystä ovat aikeissa istahtaa kahville jossakin hieman irti tavallisista arkikuvioista. Ruskea aaltopahvi, yksi kestosuosikkini, pehmentää minusta mukavasti muuten aika jyrkkiä kontrasteja.

Pinkki kortti on saksalaiselle homoystävälleni ja jäi mielestäni hieman pliisuksi, vaikka kuvassa huonosti erottuva hopeinen ystävänpäivätoivotus luonnossa paremmalta näyttääkin. En kuitenkaan ehtinyt enää jäädä etsiskelemään "puuttuvaa osasta". Tämän kuvan epätarkka sydänkuva on odottanut muutaman vuoden sopivaa käyttötarkoitusta ja nyt se tuli: ystäväni on juuri sopiva vastaanottaja yltiöpinkille pläjäykselle. Se on selvästi jotakin velkaa amerikkalaisille, vaikka muotokieleltään varsin karu onkin.

maanantai 5. helmikuuta 2007

TOP10 parhaat keksinnöt: villasukat

Tulikohan minusta kolmenkympin kantturoissa vanha vai syyttäisinkö 70-luvun lopun omakotitalomme viileitä lattioita alati palelevista jaloista. Joka tapauksessa nuorempana inhoamistani villasukista on tullut varpaideni parhaat ystävät. Hankin jopa vuosi sitten talvisaappaat, joihin villasukka mahtuu mukisematta - nyt en enää menisi jälkikasvuni perässä umpihankeen juuri ja juuri nilkan peittävillä goretexeilla, joiden pitäisi mainosten mukaan olla lämpimät vaikka paljaassa jalassa. Katin kontit, sanon minä; villasukat rokkaa!

Ensimmäiset villasukkani neuloin varmastikin alle 10-vuotiaana äitini opastuksella. Siitä asti olen ihmetellyt, miksi kantapään tekeminen on niin monelle ylitsepääsemätöntä salatiedettä. Kun kantapään on kerran ajatuksella tehnyt, logiikka on vesiselvä ja kantalapun kavennusten "suuntakin" selviää viimeistään kokeilemalla ja katsomalla tulosta. Äitini opetti minulle myös terän sädekavennuksen, joka voittaa linjakkuudessaan koulun käsityötunneilla opetetut versiot. Tämän jälkeen neulominen vei mennessään ja tyttärestä taisi tulla äitinsä opettaja käsitöissä ;-) .

Armosta ja armollisuudesta

En ole perinteisessä mielessä uskonnollinen, joten jätän armon uskonnollisen pohtimisen asiantuntevammille tahoille. Sen sijaan (entisenä) perfektionistina olen joutunut kipeimmän kautta opettelemaan olemaan armollinen itselleni. Taannoin sisareni antoi minulle jostakin naistenlehdestä taltioimansa leikkeen, joka puhutteli minua aivan erityisesti (ehkäpä nimenomaan siksi, että juuri sisareni oli ajatellut minua tekstin lukiessaan). Leike on edelleen lompakossani, mikä on jokseenkin poikkeuksellista, enhän pidä mukanani edes kuvia lapsistani ja miehestäni, niin äärimmäisen rakkaita kuin he ovatkin (sarkastisesti voisin kai todeta kantavani heitä lompakkoni sijaan sydämessäni).

Armo on sitä, että- saat väsyä ja levätä
- saat olla heikko
- saat kuunnella itseäsi
- saat olla lihava tai laiha
- saat epäonnistua
- kelpaat sellaisenaan
- elämä kantaa

Kirjoittamisesta

Tämä blogi taisi saada lopulta alkunsa kirjoittamisen pakosta. Sinänsä tavanomainen menneisyyteni on enemmän tai vähemmän kirjojen ja kirjoittamisen värittämä. Vaikka blogini mahdollista lukijaa kirjoittamiseni historia tuskin kiinnostaa, voin kai sentään hiukan huvittuneena kehuskella, että novellejani ja muutamia runojani on julkaistu - ja niistä on jopa maksettu julkaisupalkkio. Yläasteikäisenä olin kaunokirjallisesti tuotteliaimmillani ja vielä lukion alkuaikoina haaveilin toimittajan ammatista.

Ei minusta toimittajaa tullut erinäisistä syistä, ja kirjoittaminen keskittyi kymmeneksi vuodeksi ensin tenttivastauksiin, harjoitustyöselostuksiin ja henkilökohtaisiin sähköposteihin, sittemmin sähköpostin ohella työohjeiden ja viimeisimpänä tieteellisen tekstin laatimiseen. Jostain se kirjoittamisen pakko kuitenkin taas puski siinä määrin, että ensin oli tartuttava kynään ja viimein myös istahdettava tietokoneen ääreen.

Ensin ajattelin, että ryhdyn kirjoittamaan kolumneja pöytälaatikkoon ja joskus kenties tarjoaisin niitä johonkin paikalliseen ilmaisjakelulehteen. Kirjoitinkin pari muka-nokkelaa kyhäelmää, mutta en ole tainnut uskaltautua niitä lukemaan läpi akuutin kirjoitusvimman jälkeen. Enhän oikeastaan edes tiedä, miten kolumni tulisi kirjoittaa - tai mikä kolumni loppujen lopuksi on. Taitaa olla niin, että minun pitäisi opiskella kirjoittamisen teoriaa, jotta kokisin olevani kyllin vankalla pohjalla kirjoittaakseni muuten kuin epävirallista tekstiä. Oikeastaan pelkästään tästä aiheesta voisi kirjoittaa kolumnin: mistä kumman syystä joidenkin ihmisten on pakko hankkia teoreettinen pohja tietyille toiminnoilleen. Jätän sen asian spekuloinnin tuonnemmaksi, listalla kun on valmiiksi paremmin pureskeltuja teemoja puettavaksi kirjalliseen muotoon.

Tästä se alkaa



Eilen viimein päätin luoda itselleni blogin. Toistaiseksi on tyydyttävä valmiiseen sivupohjaan ajanpuutteen vuoksi: olen unohtanut ne vähäisetkin html-opit, joita joskus omia kotisivuja ylläpitäessäni tankkasin. No, tarkoituksena onkin lähinnä dokumentoida päänsisäisiä pohdintoja aiheesta ja aiheen vierestä, sekä erinäisiä käsityö- ja askarteluprojekteja. Siinä lienevät ulkonäköseikat toissijaisia (sisäinen kauneus jne.)?