Monen väitöskirjan kiitoskappaleessa (Acknowledgements) puolisoa kiitetään otsikon mukaisin sanoin. Entinen työtoverini kritisoi ilmaisua sanoen, että ainakin hän haluaa elää parisuhteessaankin itsenäisenä yksikkönä niin, ettei tarvitse puolisoaan ollakseen kokonainen. Puolensa ja perustelunsa kummallakin ajatustavalla, mutta jos oma väitöskirjani tulisi koskaan näkemään päivänvalon (mitä se tuskin tekee), voisin täysin sydämin kiittää miestäni käyttäen tuota sinänsä kulunutta fraasia "You make me complete".

On ainutlaatuisen hieno tunne, kun voi antautua parisuhteeseensa niin avoimesti ja täydellisesti, ettei tunne tarvetta varmistaa omaa selustaansa "pahan päivän varalta". Toinen toisensa täydentämisen kokonaiseksi ei tarvitse mitätöidä kummankaan itsenäisyyttä tai yksilöllisyyttä. Kun kumpikin antautuu täydentämään toinen toistaan, kummankaan ei tarvitse pohtia, onko jompikumpi suhteen määräävä osapuoli, suurempi yksikkö, joka nielee pikkuhiljaa toisen sisäänsä mitätöiden tämän ainutlaatuisuuden.

Ajatuksessa piilee toki se uhkakuva, että ykseys rikkoontuu ja samalla menettää (kenties lopullisesti) osan itsestään. Pelkkä ohikiitävä ajatus siitä on musertava ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää ex-työtoverini ajatustavan. Kuitenkin ottamalla riskin voi saada niin paljon enemmän, että en jää asiaa järjellä pidempään pohtimaan, vaan annan tunteen viedä. Sinisilmäistä haihattelua tai ei, itse koen, että mieheni ja minä olemme yhdessä paljon enemmän kuin erillisten yksilöiden summa.