tiistai 23. heinäkuuta 2019

Silmitön talvi

Näin helteisenä heinäkuun päivänä on juuri oikea aika esitellä talven viimoistaan inspiraationsa saanut sukkamalli Silmitön talvi. Sen alkujuuret juontavat jämälankoihini, Louhittaren Luolan Väinämöinen Sportiin värissä Muste ja helmenharmaaseen Vuorelma Vetoon. Lankoja oli sen verran niukalti jäljellä, että tuumasin varpaista aloitettavan mallin olevan se kaikkein käytännöllisin.


Ihan alunperin olin vähän sitä mieltä, että tämä malli on liiankin yksikertainen kirjaa ajatellen, mutta testineulojani olivat tällä(kin) kertaa oikeassa ja minä väärässä, sillä Silmitön talvi on ollut yksi kirjan suosituimpia malleja. Ja mikä ettei, helppoa kirjoneuletta, johon jämälangat ovat omiaan, ja malli, jonka voi kääntää helposti neulottavaksi myös varresta aloittaen. Ja koska kantapään seudussa on vain yhtä väriä, myös sen mallia on helppo vaihtaa.

Kirjan kuvauksia varten päätin neuloa toisenkin parin Regian 6-säikeisistä sukkalangoista. Se pari päätyikin lopulta alkuperäisen sijaan kirjaan asti.



Tässä kuvassa on tavoitettu jotain hyvin olennaista. Siinä on juuri sitä talvista valoa ja jonkinlaista kaihoa. Ja harmaa, se ei petä koskaan.

Silmitön talvi pitäisi joskus neuloa fingeringistä. Sen voisi myös tehdä raidallisena versiona niin, että kantapään alue tulisikin samalla värillä kuin kärki ja sukansuu. Tai ehkä jokin kiva pieni pintaneule olisi paikallaan, sellainen, joka myötäilisi sahalaitaista värinvaihtumisrajaa. Mahdollisuuksia on loputtomasti, neulomisaikaa ei.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Valuva taivas

Valuva taivas on yksi niistä Tuhansien villasukkien maa -kirjan malleista, joita voin neuloa yhä uudelleen ja uudelleen erilaisina variaatioina. Jälleen kerran kaikki sai alkunsa aaltoilevasta kirjoneuleesta, jonka myötä sukansuun väri vaihtuu toiseen ja jälleen kärjessä takaisin. Oleellista oli jälleen kerran se, että kerroksen vaihtumiskohta on mahdollisimman huommamaton sekä kirjoneuleessa että sen muotoja toistavassa pintaneuleessa.

Ihan ensimmäisen parin neuloin valkoisesta ja hernekeitonvihreästä Novita Venlasta jo niin kauan aikaa sitten, että siitä parista otettu kuva on jäänyt edellisen tietokoneeni uumeniin (tai paremminkin jonnekin, johon mieheni on varmuuskopioinut tietokonevainaan tärkeimmät tiedostot). Sen sukkaparin sai ex-työkaverini osana työporukan kokoamaa läksiäislahjaa.

Ensimmäinen julkaisukelpoiseksi hyväksymäni sukkapari syntyi Lanitium ex Machinan Glitter Sockista värissä Ra (oranssi) ja Kraft Hand-Dyedin BFL Sockista värissä Rust (ruosteenoranssi).



Rakastan tämän sukkaparin hehkuvia värejä, jotka olivat osasyynä siihen, että henkilökohtainen jukeboksini soitti korvieni välissä Neljää Ruusua "palava maa ja valuva taivas...". Kirjan pääkuvaksi valikoitui kuitenkin testineulojani upea pinkkivoittoinen sukkapari:



Kantapääksi neuloin Kanteletar-sukkamallistani tutun version, mikä jälkikäteen vähän harmitti, sillä kantapohjan alla olevan kantalapun kavennuslinja ei asetu loppuosastaan kauniisti suhteessa jalkapöydän päällä kulkevaan pintaneulekuvioon. Päätin kuitenkin sietää visuaalisen epäjatkuvuuden sen sijaan, että olisin lähtenyt neulomaan uusia mallisukkia; minulla ei enää ollut Kraftin Rustia jäljellä, ja lisälangan saatavuus oli epävarmaa. Mallin muokkaamisen sijaan neuloin toisenkin parin vaihtoehdoksi kuvauksia varten:


Tämä Lanitiumin langoista neulottu beige-harmaa pari ei koskaan päätynyt kirjaan asti, vaikka omasta mielestäni väriyhdistelmä on harmonisen kaunis. Hiekanruskea Alabaster on hienostunut, ja harmaan bambu-villasekoitesukkalangan hienostunut uniikkiväri suorastaan klassinen.

Kun viralliset, ohjeenmukaiset malliparit oli neulottu, saatoin neuloa samalla mallilla lisää kaikenlaisin muokkauksin, useimmiten korvaamalla pintamallineuleen sileällä ja vaihtamalla kantapäämallia.


iKKen vihreästä BFL Sockista (Plan 9 From Outer Space) ja petroolista Handun glittersukkalangasta neulotuissa sukissa on kantapäänä sama kuin kirjan Rakkautesi jäljet -mallissa. Nämä sukat menivät baby shower -lahjaksi työkaverilleni, jolle syntyi kevättalvella esikoinen.



Toisen työkaverin yllätin rakkaan ystäväni värjäämästä roosasta merinosukkalangasta (virallisesti Vole's Nest Merino Sock värissä Linnea Borealis) ja harmaasta Austermann Stepistä neulotuilla Valuva taivas -sukilla, joissa on kantapäänä mm. Arctic Dawn -mallista tuttu kiilallinen tiimalasi- tai bumerangikantapää.



Anoppini puolestaan saanee osana 80-vuotislahjaansa tämän harmaaskaalan sukkaparin, jossa kantapäänä on jälleen kerran minikiilallinen tiimalasi/bumerangi ja lankoina iKKen ihanuuksia, vaaleanharmaa BFL Sock värissä Mithril ja tummanharmaakirjava Woolly Sock värissä Dorian Gray.

Olen siis laskujeni mukaan neulonut tällä samalla kirjoneuleidealla ainakin 6 paria sukkia, mahdollisesti enemmänkin, sillä on hyvin mahdollista, että olen unohtanut dokumentoida jonkin parin. Eikä tuo anopin harmaa pari varmaankaan viimeiseksi jää, sen verran leppoisaa ja kiitollista neulottavaa tämä malli on.

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Kaikki loputon kauneus

Tämän sukkamallin suunnitteluprosessissa ensimmäisenä oli kirjoneule. Se oli alunperin laajempi, mutta lopulta iso kirjoneulepinta oli liiankin koristeellisen oloinen, joten päädyin itselleni tuttuun ja turvalliseen ratkaisuun: kirjoneuleraitoihin niin varressa kuin terässäkin.



Kirjoneuleraidan kaareva reuna suorastaan huusi sitä myötäilevää pintaneulekuviota kaverikseen. Kantapää olisi voinut olla käytännössä mikä tahansa, tähän valikoitui minikiiloin avarrettu tiimalasikantapää - vai kutsutaankohan tällaista lyhennettyjen kerrosten kantapäätä, jossa on pari välikerrosta käännöksessa, itse asiassa englanniksi nimellä boomerang heel.

Kaikki loputon kauneus on osoittautunut yhdeksi suosituimmista Tuhansien villasukkien maa -kirjan malleista. Se toimii kauniisti ilman pintamallineulettakin, eikä kukaan kiellä jättämästä päkiän kirjoneulettakaan pois. Tai vaihtamasta kantapäämallia. Olen suureksi iloksi huomannut niin Instagramissa kuin Ravelryn omassa Tiina Kuu Knitwear -keskusteluryhmässäkin, että neulojat todella ovat lähteneet muokkaamaan malleista itselleen vielä mieleisempiä. Se on juuri sitä, mitä kirjallani olen hakenut: että mallini toimisivat lähtökohtana johonkin vielä parempaan.

Tämä malli on siinä mielessä itsellenikin erityinen, että kappale, johon nimi viittaa, on hyvin henkilökohtaisesti merkittävä. Se nimittäin oli se kappale, jonka soitin isälleni viimeiseksi hänen kuolinvuoteellaan. Rakkaus käsitöihin on nimenomaan isältäni peritty, ja syvällä sisimmässäni tunnen voimakkaasti sen, miten ylpeä hän olisi ollut minun kirjaprojektistani. Juuri tänä vuonna, kun isäni kuolemasta on kulunut yli 3 vuotta, olen ajatellut (ja kaivannutkin) häntä tavallista enemmän. Minulle isä oli järjen ääni, se pimeyden reunalla vakaana loistava valo, joka merkitsi jotakin hyvin järkähtämättömän juurevaa ja turvallista silloinkin, kun kaikkialla muualla tuntui olevan pelkkää sumua tai pimeyttä.