Kuopus kasvaessa ja kehittyessä harson virittely päälle käy yhä haasteellisemmaksi. Päätin helpottaa kaikkien osapuolien elämää ompelemalla muutaman sisätäyttövaipan minimaalisella kiinteällä imulla tai kokonaan ilman. Kankaat löytyivät taas kerran kaapin kätköistä. Huvittavinta on, että kahden vaipan sisäpinnaksi päätyi Citymarketista hakemani ilmainen Pampers-fleecepeitto, ehtaa Ökotex-laatua. Peitosta riitti vielä sisus yhteen pienempään lahjavaippaan ja ylikin jäi. Harmi, etten saanut Pampers-applikaatiota osumaan millään omiin tekeleisiini!
Kaava on muuten hieman muokattu (lähinnä pari-kolme senttiä kavennettu) Kestovaippainfon Mummut M, joka sopii malliltaan vallan erinomaisesti sironpuoleiselle kuopuksellemme (tämänhetkiset noin-mitat 70cm ja 8kg).
Keski-ikäisen pätkätyöläisäidin ja -vaimon käsistä karanneita neuleita, virkkauksia ja joskus ompeluksiakin.
lauantai 31. maaliskuuta 2007
keskiviikko 28. maaliskuuta 2007
Kesäksi bikinikuntoon?
On taas se aika vuodesta, kun lehdet pullistelevat remonttiohjeita rupsahtaneille. Vastahan tässä päästiin joulukilojen karistuskampanjasta kun pitäisi jo ajatella kanssauimareiden sosiaalista hyvinvointia hoitamalla itsensä siedettävään katselukuntoon. Onneksi sentään kaalisoppa- ja lentoemäntädieetit ovat vaihtuneet astetta terveempiin, pitkäjännitteiseen elämäntapamuutokseen perustuviin ohjeisiin. Yhtä kaikki, läskinpolttotalkoot ahdistavat juuri nyt: kotiäiti anoo armoa!
Ollapa aikaa lepoon, lenkkeilyyn ja terveen ruokavalion vaalimiseen! Jatkuvasti jäytävän univajeen varjossa prioriteetit kuitenkin kirkastuvat: kun saa jälkikasvun ruokittua suurinpiirtein terveellisesti ja monipuolisesti (ja onneksi itsensä siinä sivussa) ja vielä ulkoilutettuakin mieluiten päivittäin, liikenevän ajan viettääkin mieluiten vaakatasossa, aivot nollilla. Siinä vaiheessa kiittää omaa kaukokatseisuuttaan siitä, että on tullut hankkineeksi bikinit, jotka peittävät enemmän kuin paljastavat. Tosin taidan tänäkin kesänä tyytyä joko naku-uintiin kaukana katseista tai kaiken peittävään kokouimapukuun.
Tietyllä hellyydellä katselen kuitenkin etureppuani, johon ei mikään kuntokuuri enää pure (ellei sellaiseksi lasketa Nordströmin klinikan tarjoamaa veitsidieettiä). Siinä ovat elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät taisteluarvet, sopusoinnussa astetta ylempänä roikuskelevien maidontuotantoyksiköiden kanssa. Vielä minä mitä luultavimmin ehdin rääkätä tätä kehoa vastaamaan paremmin nyky-yhteiskunnan Kevennä Terveydenhuollon Kustannuksia Hoitamalla Itsesi Kuntoon -vaatimuksiin, mutta juuri nyt sillä on tärkeämpiäkin vaatimuksia kontollaan.
Ollapa aikaa lepoon, lenkkeilyyn ja terveen ruokavalion vaalimiseen! Jatkuvasti jäytävän univajeen varjossa prioriteetit kuitenkin kirkastuvat: kun saa jälkikasvun ruokittua suurinpiirtein terveellisesti ja monipuolisesti (ja onneksi itsensä siinä sivussa) ja vielä ulkoilutettuakin mieluiten päivittäin, liikenevän ajan viettääkin mieluiten vaakatasossa, aivot nollilla. Siinä vaiheessa kiittää omaa kaukokatseisuuttaan siitä, että on tullut hankkineeksi bikinit, jotka peittävät enemmän kuin paljastavat. Tosin taidan tänäkin kesänä tyytyä joko naku-uintiin kaukana katseista tai kaiken peittävään kokouimapukuun.
Tietyllä hellyydellä katselen kuitenkin etureppuani, johon ei mikään kuntokuuri enää pure (ellei sellaiseksi lasketa Nordströmin klinikan tarjoamaa veitsidieettiä). Siinä ovat elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät taisteluarvet, sopusoinnussa astetta ylempänä roikuskelevien maidontuotantoyksiköiden kanssa. Vielä minä mitä luultavimmin ehdin rääkätä tätä kehoa vastaamaan paremmin nyky-yhteiskunnan Kevennä Terveydenhuollon Kustannuksia Hoitamalla Itsesi Kuntoon -vaatimuksiin, mutta juuri nyt sillä on tärkeämpiäkin vaatimuksia kontollaan.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2007
Roska päivässä
Lumet sulavat humisten, maa paljastuu - ja samalla kaikki hankeen heitetty törky. Tänään korjasin bussipysäkiltä pari kierrätykseen kelpaamatonta lasipulloa ja vein ne lasten kanssa ostarin pihalla olevaan kierrätyspisteeseen. Tuli hyvä mieli, vaikkei pari lasiroskaa vähemmän vielä kesää tee, siksi paljon ihmiset heittävät rojua tienposkeen.
Mikä ihme siinä on, että karkkipaperi, pullo, hampurilaisaterian pakkaukset, tupakka-askit ja tuhannet muut roskat putoavat taskun ohi maahan? Jos tavaraa on jaksanut kantaa kaupasta ulos, jaksanee kantaa tyhjät kääreet kotiin tai lähimpään roskikseen. Minun on vaikea käsittää sitä välinpitämättömyyttä ja suoranaista piittaamattomuutta, joka roskaamiseen liittyy. Hyvin, hyvin etäisesti voisin kuvitella, että jossain vaiheessa teiniangstia roskaaminen on statement, helppo keino ikäänkuin vastustaa järjestelmää tai ainakin haistatella kaikenlaiselle kunnollisuudelle, mutta eihän sitäkään angstia loputtomiin kestä. Valtaosa roskaamisesta on siis silkkaa piittaamattomuutta ympäristöstä.
Kunnioitan Roska päivässä -liikettä ja omalla väljällä tavallani seurailenkin sitä. Esikoiseni kanssa siivoilemme kevään tullen etenkin lähipuistoa, kanniskelemme paikallisen nuorison jälkeenjättämiä todisteita puiston roskiksiin (joita muuten sivumennen sanoen on laskujeni mukaan ainakin neljä). Yhdessä ihmettelemme, miksi roskat eivät ole osuneet roskikseen, vaan ne on nakattu roskiksen juurelle.
Eniten raivostuttaa lasiroskaajat. Lasia luonto ei sulata eikä viiltävä jäte ole hyväksi kenellekään. Jos pullot ja purnukat on pakko jättää luontoon, onko niitä ihan pakko rikkoa? Minä mieluusti keräilen palautuspullot talteen ja otan niistä rahat pois samalla, kun vien pantittomat lasinkeräykseen. Kumma juttu sekin, että palautuspullot eivät ihmisille tien poskista kelpaa, mutta jos tiellä olisi kolikoita, ne kyllä kerättäisiin. Ja logiikka oli...? Kenties se, että pullonpalautuksen eteen joutuu näkemään vaivaa, samoin on roskien kuljettamisen laita. Nyky-yhteiskunnan The Thing on helppous.
On ollut riemastuttavaa huomata, miten 4-vuotias esikoisemme omatoimisesti poimii maasta roskia ja tuo ne minulle tai kiikuttaa lähimpään roskikseen. Lasinsiruihin ei hänellä ole lupa koskea, samoin huolelliset liturgiat neuloihin ja ruiskuihin liittyen on pidetty, mutta paperiroskien keräilylle on annettu siunaus. Toivottavasti näin toimimalla omasta ympäristöstä huolehtiminen on omille lapsillemme itsestäänselvyys.
Asennoitumalla uudella tavalla roskan poimimiseen saataisiin aikaan paljon. Vaikka joku olisikin niin idiootti, että roskaa, minä voin puolestani olla niin fiksu, että siivoan sen pois. Pienillä kollektiivisilla teoilla saavutettaisiin suuria asioita - ja säästettäisiin kunnan rahoja johonkin sellaiseen, jota ei pysty arkipäivän toimilla hoitamaan.
Mikä ihme siinä on, että karkkipaperi, pullo, hampurilaisaterian pakkaukset, tupakka-askit ja tuhannet muut roskat putoavat taskun ohi maahan? Jos tavaraa on jaksanut kantaa kaupasta ulos, jaksanee kantaa tyhjät kääreet kotiin tai lähimpään roskikseen. Minun on vaikea käsittää sitä välinpitämättömyyttä ja suoranaista piittaamattomuutta, joka roskaamiseen liittyy. Hyvin, hyvin etäisesti voisin kuvitella, että jossain vaiheessa teiniangstia roskaaminen on statement, helppo keino ikäänkuin vastustaa järjestelmää tai ainakin haistatella kaikenlaiselle kunnollisuudelle, mutta eihän sitäkään angstia loputtomiin kestä. Valtaosa roskaamisesta on siis silkkaa piittaamattomuutta ympäristöstä.
Kunnioitan Roska päivässä -liikettä ja omalla väljällä tavallani seurailenkin sitä. Esikoiseni kanssa siivoilemme kevään tullen etenkin lähipuistoa, kanniskelemme paikallisen nuorison jälkeenjättämiä todisteita puiston roskiksiin (joita muuten sivumennen sanoen on laskujeni mukaan ainakin neljä). Yhdessä ihmettelemme, miksi roskat eivät ole osuneet roskikseen, vaan ne on nakattu roskiksen juurelle.
Eniten raivostuttaa lasiroskaajat. Lasia luonto ei sulata eikä viiltävä jäte ole hyväksi kenellekään. Jos pullot ja purnukat on pakko jättää luontoon, onko niitä ihan pakko rikkoa? Minä mieluusti keräilen palautuspullot talteen ja otan niistä rahat pois samalla, kun vien pantittomat lasinkeräykseen. Kumma juttu sekin, että palautuspullot eivät ihmisille tien poskista kelpaa, mutta jos tiellä olisi kolikoita, ne kyllä kerättäisiin. Ja logiikka oli...? Kenties se, että pullonpalautuksen eteen joutuu näkemään vaivaa, samoin on roskien kuljettamisen laita. Nyky-yhteiskunnan The Thing on helppous.
On ollut riemastuttavaa huomata, miten 4-vuotias esikoisemme omatoimisesti poimii maasta roskia ja tuo ne minulle tai kiikuttaa lähimpään roskikseen. Lasinsiruihin ei hänellä ole lupa koskea, samoin huolelliset liturgiat neuloihin ja ruiskuihin liittyen on pidetty, mutta paperiroskien keräilylle on annettu siunaus. Toivottavasti näin toimimalla omasta ympäristöstä huolehtiminen on omille lapsillemme itsestäänselvyys.
Asennoitumalla uudella tavalla roskan poimimiseen saataisiin aikaan paljon. Vaikka joku olisikin niin idiootti, että roskaa, minä voin puolestani olla niin fiksu, että siivoan sen pois. Pienillä kollektiivisilla teoilla saavutettaisiin suuria asioita - ja säästettäisiin kunnan rahoja johonkin sellaiseen, jota ei pysty arkipäivän toimilla hoitamaan.
lauantai 17. maaliskuuta 2007
Ennenkin oli niin-ja-näin
Tasaisin väliajoin opiskelijat nousevat vaatimaan parannusta asemaansa - ja yhtä usein reilusti viime vuosituhannen puolella opiskelleet jeesustelevat, kuinka "meidän aikana ei saanut minkäänlaista ilmaista rahaa, opintolainan korkoavustuskin oli jo lottovoitto". Viimeksi tänään paikallisen yliopiston tutkijaopettaja näsäviisasteli aiheesta ja väitti, että laina motivoisi opiskelemaan nopeammin, jotta pääsee tienaamaan (maksaakseen ensihätään lainojaan pois?).
Rakas tutkijaopettaja, opiskelijoiden aseman parantamista kutsutaan edistykseksi. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti etuuksia tarjoamaan, vaan niitä on vaadittava. Opiskelijoiden vaatimukset eivät ole kohtuuttomia verrattuna yleiseen sosiaaliturvaan ja yhteiskuntajärjestykseen Suomessa. Kun jo viralliset tahot toitottavat opiskeluaikojen lyhentämisen perään, on kohtuullista mahdollistaa täysipäiväinen opiskelu - tai vaihtoehtoisesti järkevä oheistulojen hankinta. Nyt opiskelijat pidetään tehokkaasti köyhyysrajan alapuolella: siitä pitää huolen niukan opintorahan sitominen tiukkoihin tulorajoihin. Jokin tuossa logiikassa mättää.
Lisäksi, rakas tutkijaopettaja, uskallan väittää, että (akateeminen) työllisyystilanne on melkolailla erilainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Äitini nuoruudessa viime vuosisadan puolivälin tällä puolen ylioppilaslakillakin pääsi töihin. Onhan nytkin tietyillä aloilla (vaihteeksi) työntekijän markkinat, mutta työllisyystilanne vaihtelee puolessa vuosikymmenessä niin, ettei opiskelujen aluksi voi laskea varman työllistymisen varaan.
Viimeiseksi, rakas tutkijaopettaja, kiireellä ei tule kuin kusipäitä lapspuolia. Jos systeemin on tarkoitus kannustaa yksinomaan mahdollisimman nopeaan valmistumiseen, se johtaa väistämättä siihen, että yhä useampi keräilee tutkintoonsa ne mahdollisimman helpot kurssit ja rämpii nekin rimaa hipoen läpi. Ketä se palvelee, että työmarkkinat pullistelevat 22-vuotiaita maistereita, joilla ei ole itselläänkään selvää käsitystä siitä, mitä he osaavat tai mitä heidän edes pitäisi osata.
Opiskeluaika on arvokasta, vaikka se ei olisi aina 100% tehokasta. Moni kypsyy vuosien varrella kursseilla kompastellessaan hahmottamaan sen, minkälaisen ammattitaidon tahtoo ja pystyy rakentamaan. Se kenties vaatii "turhia" opintopisteitä ja jonkinlaista joutokäyntiäkin, mutta väitän, että tuloksena on valmiimpia ja pätevämpiä vastavalmistuneita. Sama muuten pätee tohtoritehtailuun, joka nykyisellään johtaa vääjäämättä tohtorin tutkinnon arvon inflaatioon. Ammattitaito ja asiantuntijuus ei synny juosten kusemalla, vaan pitkäjänteisesti vuosien työn tuloksena.
Rakas tutkijaopettaja, opiskelijoiden aseman parantamista kutsutaan edistykseksi. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti etuuksia tarjoamaan, vaan niitä on vaadittava. Opiskelijoiden vaatimukset eivät ole kohtuuttomia verrattuna yleiseen sosiaaliturvaan ja yhteiskuntajärjestykseen Suomessa. Kun jo viralliset tahot toitottavat opiskeluaikojen lyhentämisen perään, on kohtuullista mahdollistaa täysipäiväinen opiskelu - tai vaihtoehtoisesti järkevä oheistulojen hankinta. Nyt opiskelijat pidetään tehokkaasti köyhyysrajan alapuolella: siitä pitää huolen niukan opintorahan sitominen tiukkoihin tulorajoihin. Jokin tuossa logiikassa mättää.
Lisäksi, rakas tutkijaopettaja, uskallan väittää, että (akateeminen) työllisyystilanne on melkolailla erilainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Äitini nuoruudessa viime vuosisadan puolivälin tällä puolen ylioppilaslakillakin pääsi töihin. Onhan nytkin tietyillä aloilla (vaihteeksi) työntekijän markkinat, mutta työllisyystilanne vaihtelee puolessa vuosikymmenessä niin, ettei opiskelujen aluksi voi laskea varman työllistymisen varaan.
Viimeiseksi, rakas tutkijaopettaja, kiireellä ei tule kuin kusipäitä lapspuolia. Jos systeemin on tarkoitus kannustaa yksinomaan mahdollisimman nopeaan valmistumiseen, se johtaa väistämättä siihen, että yhä useampi keräilee tutkintoonsa ne mahdollisimman helpot kurssit ja rämpii nekin rimaa hipoen läpi. Ketä se palvelee, että työmarkkinat pullistelevat 22-vuotiaita maistereita, joilla ei ole itselläänkään selvää käsitystä siitä, mitä he osaavat tai mitä heidän edes pitäisi osata.
Opiskeluaika on arvokasta, vaikka se ei olisi aina 100% tehokasta. Moni kypsyy vuosien varrella kursseilla kompastellessaan hahmottamaan sen, minkälaisen ammattitaidon tahtoo ja pystyy rakentamaan. Se kenties vaatii "turhia" opintopisteitä ja jonkinlaista joutokäyntiäkin, mutta väitän, että tuloksena on valmiimpia ja pätevämpiä vastavalmistuneita. Sama muuten pätee tohtoritehtailuun, joka nykyisellään johtaa vääjäämättä tohtorin tutkinnon arvon inflaatioon. Ammattitaito ja asiantuntijuus ei synny juosten kusemalla, vaan pitkäjänteisesti vuosien työn tuloksena.
keskiviikko 14. maaliskuuta 2007
Vaalisalaisuuksia
- miksi ihmeessä? Tänään lehdessä uutisoitiin, että suomalaiset pitävät tiukasti kiinni vaalisalaisuudesta ennen äänestämistä. Edes puolisot eivät kerro toisilleen, ketä aikovat äänestää. Vaaleista, puolueista ja äänestyskäyttäytymisestä puhutaan vain yleisellä tasolla, vasta jälkikäteen voi aiheesta keskustella tarkemmin.
Minä en oikein tajua, mikä juju vaalisalaisuudessa on. Muistan sen omasta lapsuudestani: vanhempani kommentoivat todella niukasti edes sitä, mitä puoluetta kannattavat. Eivätkö juuri vaalit ole mitä suurimmassa määrin ihmisiin vaikuttamista ja vaalien alus sitä aikaa, kun kukin ehdokas ja puolueet yleensä lupaavat ja linjaavat? Jos potentiaalisista äänestyskohteista keskusteltaisiin avoimesti, se toisi kenties uusia näkökulmia. Minä ainakaan en jaksa ottaa omin päin lähellekään tarpeeksi selvää puolueiden linjoista tai yksittäisten ehdokkaiden mielipiteistä, vaan mieluusti muodostaisin käsityksiäni mielenkiintoisten keskustelujen ja argumentoinnin pohjalta.
Miten siis itse äänestän? Siinäpä pulma. Perinteisesti olen äänestänyt aina eduskunta- ja kunnallisvaaleissa vihreitä. Toistaiseksi vaalipiiristäni ei ole koskaan päässyt yhtään vihreää eduskuntaan asti ja tänä vuonna harkitsin, josko lakkaisin heittämästä ääntäni täysin hukkaan ja loikkaisin jonkun mukavanoloisen kokoomuslaisen naisen taakse. Onhan se kokoomus minulle vähän liian oikealla ja ehkäpä juuri tänä vuonna vihreä ensimmäistä kertaa yltäisikin Arkadianmäelle saakka, kiitos Vasemmistoliiton kanssa solmitun teknisen vaaliliiton. Vaaliliitossa piilee kuitenkin susi lampaan vaatteissa: jos vihreiden kärkinimi ei kerää tarpeeksi kannatusta, ääneni menee vasemmistoliittolaiselle. Se taas on ristiriidassa sen kanssa, että vaihtoehtona vihreän äänestämiselle pohdin nimenomaan kokoomuslaista naista.
Sunnuntainahan se on päätettävä, äänestyskopissa viimeistään. Jos Suvi-Anne Siimes luotsaisi edelleen Vasemmistoliittoa, päätös olisi helppo ja vihreä. Vaan on se Jyrki Katainen aika lutuinen mies, ja vielä maakuntalaisia... ja äänestinhän sentään Niinistöä vuosi sitten presidentinvaaleissa ;-).
tiistai 13. maaliskuuta 2007
Anna hyvän kiertää
Minua riivaa jonkin sortin hyvän tekemisen pakko. Siihen kietoutuu itsekkäitä syitä alkaen kroonisesta ompelukuumeesta: toiselle ompeleminen on jollain tapaa epäitsekkäämpää, mutta vähintään yhtä nautinnollista kuin itselle tekeminen. Sitä paitsi antaminen tuottaa itsessään mielihyvää samoin kuin omien vahvuuksien käyttäminen toisten auttamiseen.
Osaa suomalaisista tuntuu vaivaavan vastavuoroisuuden taakka: palvelus pitäisi aina korvata suoraan palveluksena - tai vielä pahempaa, rahana. Apua ei osata ottaa vastaan ilman vastavuoroisuutta, ettei vaan jäädä kenellekään mitään velkaa. Liekö syynä (turha) ylpeys omasta pärjäämisestä, että korvaukseton apu koetaan negatiivisessa mielessä hyväntekeväisyydeksi. On tietysti niitä, joille vastaanottaminen ei ole mikään ongelma joko siksi, että he itse ovat valmiita tarvittaessa antamaan tai siksi, että he kokevat ansaitsevansa kaiken mahdollisen hyvän luonnostaan.
Minä nautin omasta pienestä "hyväntekeväisyydestäni", mutta vain silloin, kun tiedän vastaanottajan olevan aidosti kiitollinen ja valmis auttamaan jotakuta toista. Kun minä ilahdutan jotakuta, joka auttaa seuraavaa ja hän puolestaan seuraavaa, hyvä lopulta kiertää takaisin, itselle sopivimmassa muodossa - ja se on helppo ottaa vastaan, ilman suoran vastavuoroisuuden taakkaa tai ajatusta siitä, että on jotekin alentavaa olla vastaanottajana tai autettavana. Hyvää mieltä varjostavat vain ne, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan hyväksikäyttävät hyvän kierrättäjiä: ottavat, mutta eivät koskaan anna. Kieltäytyäkö auttamasta heitä vai ajatella, että ei sekään antaminen ole oikeasti minulta pois. Lopulta tässäkin asiassa pätee se, että asenteet voivat muuttua vain, jos minä itse ensin muutan asennettani.
Annetaan hyvän kiertää, reunaehdoitta.
Osaa suomalaisista tuntuu vaivaavan vastavuoroisuuden taakka: palvelus pitäisi aina korvata suoraan palveluksena - tai vielä pahempaa, rahana. Apua ei osata ottaa vastaan ilman vastavuoroisuutta, ettei vaan jäädä kenellekään mitään velkaa. Liekö syynä (turha) ylpeys omasta pärjäämisestä, että korvaukseton apu koetaan negatiivisessa mielessä hyväntekeväisyydeksi. On tietysti niitä, joille vastaanottaminen ei ole mikään ongelma joko siksi, että he itse ovat valmiita tarvittaessa antamaan tai siksi, että he kokevat ansaitsevansa kaiken mahdollisen hyvän luonnostaan.
Minä nautin omasta pienestä "hyväntekeväisyydestäni", mutta vain silloin, kun tiedän vastaanottajan olevan aidosti kiitollinen ja valmis auttamaan jotakuta toista. Kun minä ilahdutan jotakuta, joka auttaa seuraavaa ja hän puolestaan seuraavaa, hyvä lopulta kiertää takaisin, itselle sopivimmassa muodossa - ja se on helppo ottaa vastaan, ilman suoran vastavuoroisuuden taakkaa tai ajatusta siitä, että on jotekin alentavaa olla vastaanottajana tai autettavana. Hyvää mieltä varjostavat vain ne, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan hyväksikäyttävät hyvän kierrättäjiä: ottavat, mutta eivät koskaan anna. Kieltäytyäkö auttamasta heitä vai ajatella, että ei sekään antaminen ole oikeasti minulta pois. Lopulta tässäkin asiassa pätee se, että asenteet voivat muuttua vain, jos minä itse ensin muutan asennettani.
Annetaan hyvän kiertää, reunaehdoitta.
lauantai 10. maaliskuuta 2007
Erilainen erojuhla?
Paikallisten äitien postituslistalla on ollut puhetta erojuhlista, jotka taitavat olla tulossa omalla tavallaan muotiin avioeron jälkeen. Aiheen alkuperäinen esilleottaja kuvasi pakinanomaisesti siveetöntä biletystä polttarien ja hääjuhlan käänteisenä irvikuvana. Kaikkia käsittääkseni hauskaksi tarkoitettu tyyli ei huvittanut tai viestien sisältöä ei osattu tulkita sopivan suodattimen läpi. Jälleen kerran jäin itse kuitenkin miettimään, miten erojuhla-teemasta voisi kehitellä positiivisen version, sillä moni itse eronnut oli kuitenkin sitä mieltä, että akuutin kriisin jälkeen jonkinlainen uuden elämän aloitusriitti ei olisi ollenkaan huono ajatus.
En haluaisi oikeastaan ajatellakaan tilannetta, että itse olisin erojuhlien tarpeessa. Jollekulle itseni tyyppiselle (monien mielestä tylsälle ja ankealle nynnylle?) voisi sopia Sinkkujuhlat, joissa polttari- ja hääjuhlatraditioista muokattaisiin käänteisversiot hyvässä hengessä. Miten olisi "sinkkusaunat", jossa ystävät pesisivät eronneesta naisesta tämän entisen elämän kivut ja säryt samoin kuin morsiussaunassa pestään tulevasta vaimosta vanhojen suhteitten painolastit? Tai leikki 12 kuukaudesta, jossa ystävien tehtäväksi lankeaa uussinkun vieminen naistentansseihin, baariin, kiertelemään autokauppoihin, lenkille, kuntosalille, festareille jne. Juhla, jossa katsottaisiin eteen, ei taakse päin ja ammennettaisiin sinkkuelämän hyvistä puolista ja mahdollisuuksista. Varmasti jokaisen eron akuutissa kriisivaiheessa on surtu, säälitty ja oltu katkeria niin, että eronnut ansaitsee juhlansa siinä vaiheessa, kun kokee keränneensä itsensä kasaan uuteen elämänvaiheeseen.
Voi olla, että ajatukseni mukavista ja eteenpäinsuuntautuneista pirskeistä hyvien ystävien kanssa on utopistinen ja naivi. Saattaahan olla, että eronnut kaipaakin selviytyäkseen vielä olkapäätä ja myötäeläjää päättyneen parisuhteen kipupisteille, katkeruuksille ja kaunoille. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että ainakin joillekin maljan kohottaminen uudelle alulle voisi olla mahdollista toiveikkaissa ja lämminhenkisissä merkeissä.
En haluaisi oikeastaan ajatellakaan tilannetta, että itse olisin erojuhlien tarpeessa. Jollekulle itseni tyyppiselle (monien mielestä tylsälle ja ankealle nynnylle?) voisi sopia Sinkkujuhlat, joissa polttari- ja hääjuhlatraditioista muokattaisiin käänteisversiot hyvässä hengessä. Miten olisi "sinkkusaunat", jossa ystävät pesisivät eronneesta naisesta tämän entisen elämän kivut ja säryt samoin kuin morsiussaunassa pestään tulevasta vaimosta vanhojen suhteitten painolastit? Tai leikki 12 kuukaudesta, jossa ystävien tehtäväksi lankeaa uussinkun vieminen naistentansseihin, baariin, kiertelemään autokauppoihin, lenkille, kuntosalille, festareille jne. Juhla, jossa katsottaisiin eteen, ei taakse päin ja ammennettaisiin sinkkuelämän hyvistä puolista ja mahdollisuuksista. Varmasti jokaisen eron akuutissa kriisivaiheessa on surtu, säälitty ja oltu katkeria niin, että eronnut ansaitsee juhlansa siinä vaiheessa, kun kokee keränneensä itsensä kasaan uuteen elämänvaiheeseen.
Voi olla, että ajatukseni mukavista ja eteenpäinsuuntautuneista pirskeistä hyvien ystävien kanssa on utopistinen ja naivi. Saattaahan olla, että eronnut kaipaakin selviytyäkseen vielä olkapäätä ja myötäeläjää päättyneen parisuhteen kipupisteille, katkeruuksille ja kaunoille. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että ainakin joillekin maljan kohottaminen uudelle alulle voisi olla mahdollista toiveikkaissa ja lämminhenkisissä merkeissä.
perjantai 9. maaliskuuta 2007
Monen väitöskirjan kiitoskappaleessa (Acknowledgements) puolisoa kiitetään otsikon mukaisin sanoin. Entinen työtoverini kritisoi ilmaisua sanoen, että ainakin hän haluaa elää parisuhteessaankin itsenäisenä yksikkönä niin, ettei tarvitse puolisoaan ollakseen kokonainen. Puolensa ja perustelunsa kummallakin ajatustavalla, mutta jos oma väitöskirjani tulisi koskaan näkemään päivänvalon (mitä se tuskin tekee), voisin täysin sydämin kiittää miestäni käyttäen tuota sinänsä kulunutta fraasia "You make me complete".
On ainutlaatuisen hieno tunne, kun voi antautua parisuhteeseensa niin avoimesti ja täydellisesti, ettei tunne tarvetta varmistaa omaa selustaansa "pahan päivän varalta". Toinen toisensa täydentämisen kokonaiseksi ei tarvitse mitätöidä kummankaan itsenäisyyttä tai yksilöllisyyttä. Kun kumpikin antautuu täydentämään toinen toistaan, kummankaan ei tarvitse pohtia, onko jompikumpi suhteen määräävä osapuoli, suurempi yksikkö, joka nielee pikkuhiljaa toisen sisäänsä mitätöiden tämän ainutlaatuisuuden.
Ajatuksessa piilee toki se uhkakuva, että ykseys rikkoontuu ja samalla menettää (kenties lopullisesti) osan itsestään. Pelkkä ohikiitävä ajatus siitä on musertava ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää ex-työtoverini ajatustavan. Kuitenkin ottamalla riskin voi saada niin paljon enemmän, että en jää asiaa järjellä pidempään pohtimaan, vaan annan tunteen viedä. Sinisilmäistä haihattelua tai ei, itse koen, että mieheni ja minä olemme yhdessä paljon enemmän kuin erillisten yksilöiden summa.
On ainutlaatuisen hieno tunne, kun voi antautua parisuhteeseensa niin avoimesti ja täydellisesti, ettei tunne tarvetta varmistaa omaa selustaansa "pahan päivän varalta". Toinen toisensa täydentämisen kokonaiseksi ei tarvitse mitätöidä kummankaan itsenäisyyttä tai yksilöllisyyttä. Kun kumpikin antautuu täydentämään toinen toistaan, kummankaan ei tarvitse pohtia, onko jompikumpi suhteen määräävä osapuoli, suurempi yksikkö, joka nielee pikkuhiljaa toisen sisäänsä mitätöiden tämän ainutlaatuisuuden.
Ajatuksessa piilee toki se uhkakuva, että ykseys rikkoontuu ja samalla menettää (kenties lopullisesti) osan itsestään. Pelkkä ohikiitävä ajatus siitä on musertava ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää ex-työtoverini ajatustavan. Kuitenkin ottamalla riskin voi saada niin paljon enemmän, että en jää asiaa järjellä pidempään pohtimaan, vaan annan tunteen viedä. Sinisilmäistä haihattelua tai ei, itse koen, että mieheni ja minä olemme yhdessä paljon enemmän kuin erillisten yksilöiden summa.
torstai 8. maaliskuuta 2007
Ekoelämää ja eettistä kuluttamista
Eilisen sanomalehtiartikkelin (ja hiukan uusimman Tietokone-lehdessä olleen Petteri Järvisen kolumnin) innoittamana jäin pohtimaan ekologis-eettistä elämäntapaa omasta näkökulmasta ja yleisemminkin. Artikkelissa mainittiin tutkimuksesta, jonka mukaan eettinen kuluttaminen käy kalliiksi ja juuri rahan vuoksi moni valinta kallistuu epäekologisempaan ja -eettisempään suuntaan. Näin toki onkin reilun kaupan ja luomun kohdalla, mutta moni kestävä valinta on sitä myös taloudellisesti.
On taloudellisempaa ja ekologisempaa ostaa vain tarpeeseen. Kun taannoin kuulin, että sisustusinnon sokaisemien suomalaisten vanhoja, kierrätyskelpoisia sohvia ajetaan jätepenkkaan tuhansittain, teki todella pahaa. Mielihyvää tuntien katselen samalla omia huonekalujamme, joihin viime vuosituhannen lopulla panostimme ison summan, mutta niin vain kalusteet kestävät sekä käyttöä että katsetta moitteettomasti edelleen. Monta kohtaa talostamme on remontoitu kierrätysmateriaaleista ja esimerkiksi vessaremontissa säästimme alkuperäiset, ruskeat posliinit (pytty ja lavuaari) sekä lattian, sillä ne olivat edelleen täysin ehjät. Vessan värimaailma rakennettiin posliinien ehdoilla - ja tulos oli mielestäni talon hengen mukainen. Siinä säästyi sekä rahaa että luontoa eikä toista samanlaista vessaa ihan heti tule vastaan.
Autottomuus on melko vieras asia monelle suomalaiselle. Yksityisautoilu on mukavuustekijä, mutta meille eräänlainen kimppa-autoilu on paitsi taloudellinen, myös ekologinen valinta. Kun pohdin oman auton tarpeellisuutta toisen lapsen synnyttyä ja tuumin, että kesällä täysin autottomana voi elämä olla hiukan hankalaa, viisas mieheni totesi, ettei kaiken elämässä tarvitsekaan olla aina helppoa.
Kierrätys, kirpputorit ja vanhan korjaaminen ovat paitsi kestävää kehitystä, myös mukava harrastus. Joskus tosin mietin viili- ja leviterasioiden metallikansia kierrätykseen laittaessani, onko jätteiden lajittelullamme lopulta mitään merkitystä, kun eräskin suurvallan esimies ei ole valmis sitoutumaan Kioton ilmastosopimukseen. Samalla, kun minä irrottelen esikoiselle ostamistani sukista pahvipidikettä poltettaviin roskiin, Yhdysvaltojen autoteollisuus työntää tonneittain saastaa tehtaanpiipuista.
Asenne muutos alkaa kuitenkin meistä jokaisesta itsestä ja äitinä voin toimia mallina omille lapsilleni. Allekirjoitan täysin sen, että kaiken alku on pienissä puroissa ja senteissä. Tekemistä on itse kullakin, oman perheemme ekosyntilistan kärjessä komeilee tehomaatalouden lihatuotteet kaikessa sovussa kaikkea muuta kuin luomujen tai reilujen elintarvikkeiden kanssa. Eikäpä kannata unohtaa sitä kuivausrumpuakaan, silkkaa mukavuustekijää...
On taloudellisempaa ja ekologisempaa ostaa vain tarpeeseen. Kun taannoin kuulin, että sisustusinnon sokaisemien suomalaisten vanhoja, kierrätyskelpoisia sohvia ajetaan jätepenkkaan tuhansittain, teki todella pahaa. Mielihyvää tuntien katselen samalla omia huonekalujamme, joihin viime vuosituhannen lopulla panostimme ison summan, mutta niin vain kalusteet kestävät sekä käyttöä että katsetta moitteettomasti edelleen. Monta kohtaa talostamme on remontoitu kierrätysmateriaaleista ja esimerkiksi vessaremontissa säästimme alkuperäiset, ruskeat posliinit (pytty ja lavuaari) sekä lattian, sillä ne olivat edelleen täysin ehjät. Vessan värimaailma rakennettiin posliinien ehdoilla - ja tulos oli mielestäni talon hengen mukainen. Siinä säästyi sekä rahaa että luontoa eikä toista samanlaista vessaa ihan heti tule vastaan.
Autottomuus on melko vieras asia monelle suomalaiselle. Yksityisautoilu on mukavuustekijä, mutta meille eräänlainen kimppa-autoilu on paitsi taloudellinen, myös ekologinen valinta. Kun pohdin oman auton tarpeellisuutta toisen lapsen synnyttyä ja tuumin, että kesällä täysin autottomana voi elämä olla hiukan hankalaa, viisas mieheni totesi, ettei kaiken elämässä tarvitsekaan olla aina helppoa.
Kierrätys, kirpputorit ja vanhan korjaaminen ovat paitsi kestävää kehitystä, myös mukava harrastus. Joskus tosin mietin viili- ja leviterasioiden metallikansia kierrätykseen laittaessani, onko jätteiden lajittelullamme lopulta mitään merkitystä, kun eräskin suurvallan esimies ei ole valmis sitoutumaan Kioton ilmastosopimukseen. Samalla, kun minä irrottelen esikoiselle ostamistani sukista pahvipidikettä poltettaviin roskiin, Yhdysvaltojen autoteollisuus työntää tonneittain saastaa tehtaanpiipuista.
Asenne muutos alkaa kuitenkin meistä jokaisesta itsestä ja äitinä voin toimia mallina omille lapsilleni. Allekirjoitan täysin sen, että kaiken alku on pienissä puroissa ja senteissä. Tekemistä on itse kullakin, oman perheemme ekosyntilistan kärjessä komeilee tehomaatalouden lihatuotteet kaikessa sovussa kaikkea muuta kuin luomujen tai reilujen elintarvikkeiden kanssa. Eikäpä kannata unohtaa sitä kuivausrumpuakaan, silkkaa mukavuustekijää...
keskiviikko 7. maaliskuuta 2007
Kestovaipat vievät aikaa lapsilta?
Maakunnan johtavassa sanomalehdessä on tänään artikkeli eettisestä kuluttamisesta ja sen esteistä. Yhdessä artikkelin kuvateksteistä pienen pojan äiti sanoo heidän käyttävän kertakäyttövaippoja, "vaikka toiset äidit tuomitsevat vaippavuorien kasvattamisen". Heillä käytetään kertakäyttövaippoja, koska "Kertakäyttövaipat ovat käytännöllisiä ja aikaa jää enemmän lapselle, kun ei tarvitse koko ajan pyykätä."
Minulle on jokseenkin samantekevää, miten kukin vaipattaa lapsensa vai vaipattaako lainkaan. Sen sijaan ärsyynnyn välittömästi, jos minut leimataan yksioikoisesti kertakäyttövaipattajia tuomitsevaksi vain siksi, että meidän perheessämme kestovaipat ovat yksinkertaisesti kaikille mieluisin vaihtoehto. Vielä enemmän riepoo, kun kestovaippavastaisuutta perustellaan pyykinpesun vaivalloisuudella ja sillä, että pyykinpesuun käytetty aika on pois lapsilta. Omasta näkökulmastani katsottuna väheksyttävämpää syytä saa hakea. On ihan OK, jos kestovaipat eivät kertakaikkiaan kiinnosta tai kertakäyttövaipat jostain muusta syystä ovat omalle perheelle sopivampi ratkaisu. Vetoaminen siihen, että kestovaippojen pesu vie aikaa lapsilta, on niin arvolatautunut ja tietyllä tavalla tuomitseva, että väitteen naivius on sen rinnalla pieni murhe.
Tiedoksi, vaippapyykkikin pestään koneella, ei käsin. Minulta koneen täyttämiseen kuluu noin minuutti lasten mentyä nukkumaan. Toinen minuutti kuluu, kun käyn siirtämässä vaipat koneesta kuivausrumpuun ("mutta sehän on epäekologista!" - narulle ripustaminen veisi varmaankin vartin) ja kymmenminuuttinen, kun taittelen harsot valmiiksi. Jos tämä on traumatisoivasti lapsilta pois, miksi ihmeessä lapsiperheet eivät käytä kertakäyttöastioita, vaan lataavat ja purkavat astianpesukonetta, vaikka sekin aika on lapsilta pois?
Eihän kukaan ole jatkuvasti lasten saatavilla saati heidän sirkustirehtöörinsä. On luonnollista, että perheessä tehdään kotitöitä, monesti yhdessä lasten kanssa. Uskallan väittää, että meillä juuri kestovaipatuksen takia vauvan kanssa vietetään enemmän aktiivista aikaa kuin jos käyttäisimme kertakäyttövaippoja. Olemme valinneet omasta halustamme sen, että vaippa vaihdetaan heti sen kastuttua - eli välillä puolen tunnin välein. Ja joka kerta vauvan kanssa seurustellaan ja häntä pyöritellään käsissä.
Että se siitä ajasta, joka on kestovaippojen takia lapselta pois...
Minulle on jokseenkin samantekevää, miten kukin vaipattaa lapsensa vai vaipattaako lainkaan. Sen sijaan ärsyynnyn välittömästi, jos minut leimataan yksioikoisesti kertakäyttövaipattajia tuomitsevaksi vain siksi, että meidän perheessämme kestovaipat ovat yksinkertaisesti kaikille mieluisin vaihtoehto. Vielä enemmän riepoo, kun kestovaippavastaisuutta perustellaan pyykinpesun vaivalloisuudella ja sillä, että pyykinpesuun käytetty aika on pois lapsilta. Omasta näkökulmastani katsottuna väheksyttävämpää syytä saa hakea. On ihan OK, jos kestovaipat eivät kertakaikkiaan kiinnosta tai kertakäyttövaipat jostain muusta syystä ovat omalle perheelle sopivampi ratkaisu. Vetoaminen siihen, että kestovaippojen pesu vie aikaa lapsilta, on niin arvolatautunut ja tietyllä tavalla tuomitseva, että väitteen naivius on sen rinnalla pieni murhe.
Tiedoksi, vaippapyykkikin pestään koneella, ei käsin. Minulta koneen täyttämiseen kuluu noin minuutti lasten mentyä nukkumaan. Toinen minuutti kuluu, kun käyn siirtämässä vaipat koneesta kuivausrumpuun ("mutta sehän on epäekologista!" - narulle ripustaminen veisi varmaankin vartin) ja kymmenminuuttinen, kun taittelen harsot valmiiksi. Jos tämä on traumatisoivasti lapsilta pois, miksi ihmeessä lapsiperheet eivät käytä kertakäyttöastioita, vaan lataavat ja purkavat astianpesukonetta, vaikka sekin aika on lapsilta pois?
Eihän kukaan ole jatkuvasti lasten saatavilla saati heidän sirkustirehtöörinsä. On luonnollista, että perheessä tehdään kotitöitä, monesti yhdessä lasten kanssa. Uskallan väittää, että meillä juuri kestovaipatuksen takia vauvan kanssa vietetään enemmän aktiivista aikaa kuin jos käyttäisimme kertakäyttövaippoja. Olemme valinneet omasta halustamme sen, että vaippa vaihdetaan heti sen kastuttua - eli välillä puolen tunnin välein. Ja joka kerta vauvan kanssa seurustellaan ja häntä pyöritellään käsissä.
Että se siitä ajasta, joka on kestovaippojen takia lapselta pois...
tiistai 6. maaliskuuta 2007
Hippakukkaro
Sisareni toivoi minulta taannoin rannekukkaroa, johon sopisi pankkikortti ja henkkarit sekä jokunen kolikko. Kukkaron olisi tarkoitus korvata kaikenlaiset laukut kovemmassa iltamenossa eli silloin, kun jorausmono vipattaisi oikein kunnolla. Alla olevassa kuvassa rannekukkaron toinen evoluutioversio (ensimmäisestä tuli liian pieni ja se päätyi esikoiseni ranteeseen).
Ranneke on tehty tummanharmaasta, mukavasti kiiltelevästä tekokuitukankaasta, joka joustaa miellyttävästi. Korkeus on jokseenkin pankkikortin leveyden luokkaa, yläosassa on koko leveydeltä vetoketju. Ranneke on jaettu kolmeen osaan: lokerot kolikoille, korteille sekä kotiavaimelle, jolle on omassa lokerossaan avainlenkki. Kiinnitys on tarranauhalla, varasvarmistuksena sisäpuolella leveä kuminauhalenkki, johon käsi pujotetaan ennen rannekkeen sulkemista tarralla. Tästä versiosta lienee hyvä aloittaa jatkokehittely.
Ranneke on tehty tummanharmaasta, mukavasti kiiltelevästä tekokuitukankaasta, joka joustaa miellyttävästi. Korkeus on jokseenkin pankkikortin leveyden luokkaa, yläosassa on koko leveydeltä vetoketju. Ranneke on jaettu kolmeen osaan: lokerot kolikoille, korteille sekä kotiavaimelle, jolle on omassa lokerossaan avainlenkki. Kiinnitys on tarranauhalla, varasvarmistuksena sisäpuolella leveä kuminauhalenkki, johon käsi pujotetaan ennen rannekkeen sulkemista tarralla. Tästä versiosta lienee hyvä aloittaa jatkokehittely.
lauantai 3. maaliskuuta 2007
(Pari)suhteellista
Lueskelin taas kerran jostakin lehdestä siitä, miten riidellä rakentavasti lasten nähden. Artikkelissa annettiin varsin järkeenkäypiä neuvoja ja todettiin, että riidat on parempi ratkoa avoimesti loppuun saakka lasten kuullen. Näin lapset näkevät myös sovinnon eikä riiteleminen ole pelottavaa.
Vanhemmiltaanhan lapset imevät oppinsa, niin myös riitelemisen. Meillä vain ei riidellä. En rehellisesti sanoen muista, milloin viimeksi olisimme ottaneet yhteen. Koskaan emme ole toisillemme huutaneet emmekä toisiamme haukkuneet tai vähätelleet, fyysisestä mittelystä puhumattakaan. Astiatkin ovat pysyneet ehjinä. Jopa toisen syyttely on ollut aika vähissä, minä tunnustan kyllä sortuneeni nalkuttamiseen ja miehen helmasynti on jurnottaa kertomatta, mikä kaihertaa.
Jäin pohtimaan asiaa tarkemmin, kun ystäväni kertoi riidelleensä miehensä kanssa sen kunniaksi, että heillä oli ensimmäinen lapsista vapaa päivä puoleen vuoteen. Päivään oli puolin ja toisin latautunut niin paljon odotuksia ja tavoitteita, kumpaisellakin omanlaisiaan, ettei yhteentörmäystä voinut välttää. Olemmeko me mieheni kanssa niin sopuisia, ettei meillä ole kerrassaan mitään riideltävää? Vai varooko mieheni pahoittamasta mieltäni ja nielee harmistuksenaiheet? Minä en tällä hetkellä keksi mitään moittimisen aihetta puolisossani, hän kun on kerrassaan ihana ja nykyaikainen perheenisä, hurmaava puoliso sekä ihailtavan älykäs ja taitava. Ei myöskään parane väheksyä hänen ulkoista viehätysvoimaansa, joka tuntuu vain kasvavan vuosien myötä.
Tuttavapiirissäni monta pariskuntaa on päätynyt eroon pitkän parisuhteen päätteeksi. Oma parisuhde on ohittanut kymmenvuotisrajapyykin ja kestänyt kaikenlaista vakavasta sairaudesta selviämisestä paniikkihäiriöön ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen (sekä 4,5 vuotta ehkäisypillereitä, joissa ei näin jälkikäteen ajatellen ollut mitään muuta hyvää kuin liiankin tehokas ehkäisyvaikutus). Olisi mukavaa tuudittautua turvallisuudentunteeseen, että nykyinen harmonia on rikkumaton ajasta ikuisuuteen. Mutta onko se vain tyyntä myrskyn edellä? Entäpä jos mieheni vaikenee häntä harmittavista asioista ja kymmenen vuoden kuluttua yhtäkkiä ilmoittaa, että hänen mittansa on täysi? Pelottava ajatus.
Kysyin mieheltäni hänen mielipidettään riitelemättömyyteemme. Hienoisesti hymyillen hän myönsi, että syynä voi olla sekä riidanaiheiden puute että se, ettei hän halua sohaista muurahaispesää - aivan kuten aavistelinkin. Lupasin yrittää kestää paremmin kritiikkiä, jottei kauna pääsisi kasaantumaan. Hänen tehtäväkseen jää sanoa ääneen, mikä on pielessä, sillä toistaiseksi en ole ajatustenlukija enkä voi elää elämääni varpaillaan, tunnustellen sitä, mikä minussa saattaisi toista ärsyttää.
Puhuminen on kultaa, vaikeneminen hopeaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)