tiistai 29. lokakuuta 2013

Minä myös

... koska kaikki muutkin. Ja koska esikoiseni on pöllöhullu. Tässä minun (ensimmäinen) versioni Horatio and Oren -lapasmallista.


Esikoinen esitti väritoiveet: valkoinen pöllö mustalla pohjalla. Ja kas kummaa, minullahan oli lahjoituksena saatua mustaa sekä SPR:n Kontista kotiutettua valkoista Novita Woolia. Lähdin yrittämään naisten kokoa (48 s) 2,5 mm puikolla, joustimen jälkeen vaihdoin 3 mm puikkoon. Ei hyvä, ei yhtään. Yhtä huono oli yritys pienemmällä puikolla. Kirjoneuleesta oli tulossa ärsyttävän epäsiistiä jälkeä ja pitkiä lankajuoksuja sai olla sitomassa myötäänsä. Sitten keksin ilmiselvän ratkaisun: onteloneule. Paha vain, etten ollut koskaan ennen kokeillutkaan onteloneuletta. Mutta sen verran tarkasti olen lukenut Lankapirtin Matleenan ohjeet tuplalapasien tekoon, että päätin vihdoinkin opetella tämän houkuttelevan tekniikan.


Alku oli hidasta ja luonnostaankin löysä käsialani löystyi edelleen onteloneuletta tehdessä. Pikkuhiljaa harjaannuin tekniikkaan, mutta aika monta kertaa jouduin purkamaan ja neulomaan uudelleen väärän koon tai liian epäsiistin neulejäljen takia. Lopulta lisäsin muutaman kerroksen lapasten pituuteen ja peukalotkin neuloin pariin kertaan, jotta sain niistä riittävän väljät. Tekniikan kehittyessä neulontanopeus kasvoi ja käsiala löystyi entisestään - lopulta neuloin toisen lapasen onteloneuleosuuden 2,25 mm puikolla.

Neulejälki on näin tekniikkaan tottumattomalla vielä aika epätasaista, etenkin kun en viitsinyt taaskaan viimeistellä lapasia kastelemalla ja kuosittelemalla. Ihastuin kuitenkin onteloneuleeseen, se kun ratkaisee kätevästi pitkien lankajuoksujen ongelman: niitä ei tule, kun koko ajan neulotaan molemmilla väreillä. Sitä paitsi onteloneule tekee lapasista ihanan muhkeat ja lämpimät - ja täysin kaksipuoleiset.

Ilman Matleenan esimerkkiä en olisi tainnut ryhtyä tähän touhuun, mutta nyt kun annoin onteloneuleelle pikkusormen, se on viemässä koko käden. Oikein odotan sitä, että tekniikkani kehittyy ja neulejälki tasoittuu ja siinä samalla saan näppituntuman siihen, minkälaisia puikkoja ja silmukkamääriä minun kannattaa käyttää onteloneulelapasiin. Seuraavaksi harjoituskappaleeksi taitaa päätyä kuopuksen tilaamat pöllölapaset.


perjantai 25. lokakuuta 2013

Ei mitään vihaisia lintuja

Meillä ei maailmankuulu lintubrändi ole herättänyt juuri minkään valtakunnan värinöitä. Sen sijaan etenkin esikoinen on tykästynyt kaikenlaisiin pöllöihin sen jälkeen, kun hän sai kirpputorilta unileluksi pehmopöllön. Pöllöwaari on ollut haastavien aikakausien tuki ja turva siinä missä hyvien päivien ilo. Pikkuhiljaa pöllöt ovat hiipineet esikoisen elämään muutenkin. Niinpä tuli sekin hetki, että aikanaan Tiimarista valittu oranssi peruspenaali sai väistyä uniikin pöllöpenaalin tieltä.

Oikeastaan kaikki lähti kuopuksesta, joka eräänä päivänä puuskahti vihaavansa isoveljeltä perittyä ruskeaa lohikäärmepenaaliaan. Lupasin, että heti seuraavalla kauppakierroksella katselisimme uutta penaalia niin kirpputoreilta kuin isosta päivittäistavaramarketistakin. Vaan mieluista ei löytynyt, joten aloin ajatella ääneen, josko minä osaisin tehdä kuopukselle mieluisen penaalin. Kun puhe kääntyi pöllökoristeisiin, esikoinenkin heräsi ottamaan osaa keskusteluun: hänelle myös! Lopulta juuri esikoisen penaali valmistui ensimmäisenä.


Kaikki materiaalit löytyivät omista varastoista. Pöllöjen lanka oli oikea ongelmajämänpoikanen, viimeinen nöttönen ruskearaidallista Austermann Stepiä, jota olin aikaisemmin käyttänyt jo kolmeen pariin kirjoneulesukkia. Kankaan otin aikanaan talteen käyttökelvottomaksi hajonneesta matkapukupussista. Materiaaliltaan kangas (tai "kangas") on penaaliin aivan optimaalista: jämäkkää tekokuitua, jonka sisäpinta on lähes sileää muovia, kun taas ulkopinta jäljittelee kudottua kangasta - sellaista ohuehkoa reppumateriaalia siis. Vuoria penaaliin siis ei tarvinnut; sisäosan siisteyden takasi saumurointihuolittelu. Vetoketju ja napit ovat myös purkuprojektien peruja. Esikoinen sai itse valita pöllöjen määrän ja asemoinnin, minä huolehdin muusta designista. Tässä penaalimallissa vain alakulmat on otettu sisään, se on siis päädyltään korkean ja kapean kolmion mallinen.


Saihan se kuopuskin omansa, samasta kangasmateriaalista ja samalla mallilla tehdyn penaalin. Myös tämän penaalin vetoketju on kierrätystavaraa, ruskea villalanka jämälankapussista ja valkoinen hiljattain kirpparilta ostettu. Kuopus ilmoitti haluavansa vain yhden vähän isomman pöllön, myös värispeksit olivat selvät. Pikkuisen osui pöllö sivuun pyydetystä keskikohdasta, mutta kun en sitä erikseen kuopukselle maininnut, kelpasi vähän sivuun vinksahtanut pöllö mutinoitta.

Eihän tämä mitään mullistavaa käsityötaidetta ole, mutta minua ilahduttaakin erityisen paljon se, että jälleen kerran jokin käyttökelvoton muuttui käsissäni käytännölliseksi ja tarpeelliseksi tavaraksi. Kuka tahansa osaa ostaa penaalin kaupasta, mutta harvempi pystyy kehittelemään kotona olevista tarpeista toimivat ja toiveiden mukaiset pussukat. Enkä minä väheksy lainkaan tästä seurannutta rahansäästöäkään...

maanantai 21. lokakuuta 2013

Terhen

Suuren sukkahaasteen lokakuun haasteena oli joko tehdä sukat kanssakahelin sukkaohjeesta tai itselle haastavalla tekniikalla. Minä yhdistin haasteet ja neuloin Terhen-sukat kaksi sukkaa samalla pyöröllä, enhän ole koskaan neulonut sillä tekniikalla kokonaista sukkaparia. Kun neuloin näitä kärjestä aloitettavia sukkia Roosa Nauha -tapahtuman neulekahvilassa, se herätti monissa ihailua ja ihmetystä, mutta myös aitoa kiinnostusta.


Sukat on neulottu Louhittaren Luolan Väinämöisestä 2 mm puikolla ja pienemmän koon mukaan eli 60 silmukalla. Langan värinimi on Vilja, joka on todellisuudessa jonkin verran vähemmän oranssi ja enemmän okra kuin kuvissa. Malli on kaunis, ja minua viehättää se, että sukat ovat peilikuvat keskenään.


Näistäkin sukista tein tietoisesti itselleni vähän isot, sillä vaikka pidän langasta, väristä ja mallista todella paljon, minä en kertakaikkiaan tarvitse lisää sukkia. Jo nyt liian moni kaunis sukkapari viettää suurimman osan ajasta sukkakorissa sen sijaan, että ne olisivat kaiken kansan (tai edes minun itseni) ihailtavana ja käytössä.

Entäs se tekniikka? Eipä se sen kummempi ole kuin yhdenkään sukan neulominen, mutta jos huomio herpaantuu, saattaa kerralla tulla kahden sukan purkuhommia. Taidan jatkossa pitäytyä pääasiassa yhden sukan neulomisessa kerrallaan, sillä toistaiseksi minulla ei ole ollut ns. toisen sukan syndroomaa.

torstai 17. lokakuuta 2013

Maitohorsmaa

Norsusukat paiskasivat minut kirjoneuleinnon pyörteeseen. Niinpä päätin toteuttaa toisenkin Rose Hiverin maksuttoman kirjoneulesukkamallin, Fireweedsin.


Langoiksi valikoituivat viininpunainen Katia laine nylon ja luonnonvalkoinen Novitan Tico Tico. Joustimen ja yksivärisen kärjen neuloin 2 mm puikolla, kirjoneuleosat ja vahvistetun kantapään 2,25 mm puikolla. Tavoitteena oli reilusti omaan jalkaani isot sukat, sillä niille on lähipiirissäni enemmän potentiaalisia käyttäjiä; itse en lisää villasukkia todellakaan tarvitse, sukkakori pursuaa jo nyt pahasti yli.


Vähän jäin miettimään, onko värikombinaatio turhan jouluinen, mutta haitanneeko tuo lopulta vaikka olisikin. Tämäkin Rose Hiverin malli on kirjoneuletta vasta opettelevalle oikein mainio, sillä mallikerrassa on vain pari kerrosta, joissa tulee pari pidempää, sidottavaa lankajuoksua. Itse kuvionkin oppi lopulta melko nopeasti ulkoa, eikä kaaviota juuri tarvinnut vilkuilla.


Ja aivan kuten norsusukissa, myös näissä on pohjassa kaunis kirjoneulekuvio pelkän raidan, ruudun tai pilkkujen sijaan. Nämä sukat tuli kyllä neulottua hieman turhan isolla puikolla tai muuten vaan löysästi: viimeistelemätön neulejälki ei ole ollenkaan samaa siisteysluokkaa kuin norsusukissa. Pitäsiköhän minun tällä kertaa venyä ja todellakin viimeistellä nämä sukat kastelemalla kunnolla ja venyttelemällä kirjoneuleosuuksia...

Vaan niin rakkauteni kirjoneulesukkiin syvenee sukkapari kerrallaan.


sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Voihan sitä neuloa vaikka portugaliksi

Käsityöharrastukseni on viimeisen vuoden aikana alkanut selvästi kehittyä suuntaan, jossa laatu korvaa määrän eikä nopea valmistuminen olekaan se tärkein asia. Niinpä ei olekaan ihme, että tartuin Xale Vera Moehleke -huiviohjeeseen siitäkin huolimatta, että alkuperäinen ohje oli portugaliksi eikä ohjeessa ollut minkäänlaisia kaavioita. Kun huomasin, että ohjesivulle oli ilmestynyt jonkinlainen englanninkielinen käännös, päätin väkertää sen avulla itselleni kaaviot neulomista varten. Lopulta kävi niin, että englanninkielinen käännös oli puutteellinen, joten opettelin portugalinkieliset lyhenteet ja tein kaaviot alkuperäisestä ohjeesta.


Langaksi valikoitui itseoikeutetusti keväisen retriitin vaihtokaupoista kotiutettu yksisäikeinen semisolidi oranssi villalanka, jolle 3 mm puikko sopi oivallisesti pariksi. Alku oli juuri niin lupaava kuin olin haaveillutkin ja sitä neuloessani korjailin kaaviota paremmin luettavaksi. Päätin neuloa koko 100 gramman vyyhdin mahdollisimman tarkkaan loppuun ajatellen, että tällä kertaa minulla ei ole minnekään kiire. Nautiskelin neulomisesta ja jopa kaavioiden tekemisestä; epäviralliset kaaviot löytyvät Ravelryn projektisivultani.


Huivista tuli lopulta niin iso, että vei viikkoja keksiä sopiva pingotusalusta. Päädyin pingottamaan huivin isolle styrox-levylle niin, että yläkulmat kääntyivät levyn sivujen kautta sen taakse. Ihan hyvin onnistui näinkin ja styrox-levy oli kevyt ja helppo nostaa nojalleen seinää vasten tilaan, jossa se ei ollut arkielämän tiellä. Jälkikäteen tosin huomasin, että olin jättänyt epähuomiossa puolet reunan sakaroista pingottamatta, mutta eipä tuota huomaa, jos ei tiedä erikseen katsoa.


Huivin väri on kertakaikkisen ihana ja koko on kääriytymishuivin luokkaa. Pohdinnan alla on, tuleeko itsellä käytettyä näin isoa huivia vai saisiko se enemmän ihailevia katseita ihan jonkun muun omistuksessa. Yllä olevista kuvista muuten huomasin taas kerran, miten hiukseni ovat harmaantuneet entisestään. Nyt hiukseni ovat kuin kampaajalla raidoitetut, ja pidän siitä kovasti, tosin villinä kasvava pehkoni kaipaisi kipeästi parturointia. Kuvassa on myös hame, jonka löysin kirpputorilta parilla eurolla ja se on päällä kertakaikkisen mukava. Olen ollut käytännön syistä housuihminen - housut nyt vain ovat hametta käytännöllisemmät pyöräillessä -, mutta ehkä opettelen taas pitämään hameita ainakin silloin harvoin, kun kuljen autolla.


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Vastamulkoinen Kati

Jo päättyneen harjoitteluni ohjaaja harmitteli, ettei kaupoista saa nykyään muuta kuin massiivisia röyhelöhuiveja. Hän ihasteli neulomiani pieniä huiveja, joita pidin ahkerasti harjoittelun aikana, kun kerrankin oli siihen oiva mahdollisuus. Siitäpä se ajatus lähti, neuloa ohjaajalle kiitokseksi pöllösukkien lisäksi vielä huivi. Koska ohjaajani pukeutuu useimmiten mustaan, harmaaseen ja valkoiseen, päätin huivinkin noudattavan samaa turvallista värimaailmaa. Onneksi neulojatoverin lankavarastosta löytyi juuri oikean värinen ja joutava Schoppelwollen Zauberball lunastettavaksi erittäin sopuisaan hintaan.


Malliksi valikoitui jo moneen kertaan blogissa nähty LazyKaty, jonka tiesin  olevan nopea neuloa ja sopivan liukuvärjätylle langalle oivallisesti. Puikkokooksi valitsin tällä kertaa 3,5 mm varmistaakseni, ettei huivista tule aivan minikokoinen. Värien vaihtumiskohdat osuivat tuurilla ihan kivasti, tosin omaan makuuni liukuma valkoisesta tummanharmaaseen olisi saanut olla selvästi pidempi. Lankaa huiviin kului 60 g.


En ole itse mikään mustavalkoisen suuri ystävä, mutta kyllähän tämä huivi kaunis on. Sitä paitsi se on minusta aivan ohjaajani oloinen. Enkä tietenkään voinut vastustaa kiusausta nimetä projektia Vastamulkoiseksi, sen verran hyvin ja huolella on tullut luettua Tatun ja Patun Outoa unikirjaa.



lauantai 5. lokakuuta 2013

Norsuille vettä

Kahelineulojien suuren sukkahaasteen syyskuu oli korvamerkitty itsensä haastamiselle. Mietin pitkään, mikä olisi riittävän haastavaa minulle, melkolailla kokeneelle sukanneulojalle. Kahden sukan neulominen yhtä aikaa olisi ollut uutta ja siten haastavaa, mutta se oli jo varattu lokakuun tekniikkahaastetta varten. Syyskuu osoittautui lopulta opiskelukiireiden vuoksi haasteelliseksi jo pelkästään vähäisen neuleinnon ja -ajan vuoksi, joten päätin fingering-paksuisista langoista neulottujen kirjoneulesukkien täyttävän riittävän haastavuuden tunnusmerkit.


Water for the elephants -malli oli ehtinyt olla jonossani jo hetkisen samoin kuin siihen korvamerkityt langat, tummanharmaa Katia Laine Nylon ja Hopeasäikeen Sukka värissä Kurpitsa. Tiesin jo ennen aloittamista värien olevan kuin luodut toisilleen ja olin kirjaimellisesti liekeissä heti kirjoneuleosuuden alusta asti. Joustimen ja yksivärisen kärjen neuloin 2 mm puikolla, kirjoneuleosuuden ja vahvistetun kantapään 2,25 mm puikolla.


Mallissa on vahvistettu ranskalainen kantapää ja pohjassakin kiva kirjoneulekuvio, ei pelkkää raitaa, kuten monissa muissa kirjoneulesukkamalleissa.


Alkuperäisessä mallissa on ennen yksiväristä kärkeä muusta mallista poikkeava kirjoneuleraita, jonka halusin vaihtaa samanlaiseksi kuin sukkien varren alussa. Vaan toista sukkaa lounastreffeillä neuloessani mokasin lahjakkaasti: tarkoitus oli neuloa kirjoneulekuviot peilikuviksi kuten varressa, mutta neuloinkin molempiin sukkiin identtiset kuviot. Vähän se harmitti, mutta sen verran vähän, etten enää purkanut, kun huomasin mokan vasta päätellessäni lankoja.

Sukista tuli omaan jalkaani numeron-puolitoista liian suuret. Saattaa siis olla, että nämä omasta mielestäni todella kauniit sukat lähtevät lämmittämään jonkun toisen jalkoja. Onpahan minulla hyvä syy neuloa lisää kirjoneulesukkia, sillä kaikista kiireistä huolimatta neuloin nämä sukat valmiiksi asti alle viikossa.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Pallokerho-fanille

Kuopus taisi olla alle 3-vuotias käydessään ensimmäistä kertaa isänsä ja isoveljensä kanssa katsomassa SM-liigatason jääkiekkoa. Vierasjoukkueena tuolloin oli Hämeenlinnan Pallokerho, jolla oli kuopuksen mielestä paljon hienommat peliasut kuin kotijoukkueella. Pettymys oli katkera, kun Pallokerho hävisikin isäntäjoukkueelle. Tuosta ensimmäisestä jääkiekkopelistä lähtien kuopus on ollut ensisijaisesti HPK-fani, ja jo parisen vuotta hän on toivonut kovasti villasukkia lempijoukkueensa väreissä. Vasta menneenä kesänä sain itsestäni irti suunnitella ja toteuttaa toiveiden mukaiset sukat.


Alkuperäinen toive oli, että sukkiin tulisi HPK:n perinteinen pyöreä logo - tai olisi se ritarikypäräkin kuulemma kelvannut. Kumpaakaan en luvannut, vaan hyväksytin HPK-kirjoneuleraitasuunnitelman kuopuksella, kaivoin esiin 2 mm pitkän pyöröpuikon sekä langat: oranssin Opalin sekä mustan ja valkoisen Tico Ticon. Arvelin 60 silmukan olevan varressa passeli, terässä ajattelin vähentää silmukkamäärän 56:een. Terään kuopus suunnitteli itse vielä raidat valkoisella ja mustalla.

Vaan miten kävikään: sukista tuli juuri napakan sopivat paljaaseen jalkaan - heinäkuussa. Suosin kyllä mielellään hyvin istuvia villasukkia myös lapsilla, ne kun eivät mene turhille rutuille luistimissa ja monoissa eivätkä luisu Kuoma-saappaissakaan makkaralle kengänkärkeen, mutta meillä lapset haluavat villasukkiensa alle tavallisen puuvillasukan. Alussukkavaatimus yhdistettynä kasvavaan jalkaan tarkoitti sitä, ettei ensimmäisellä Pallokerho-sukkaparilla olisi ollut mitään mahdollisuutta mahtua enää puolta vuotta myöhemmin jalkaan. Vaati melkein kaksi kuukautta, ennen kuin sain itseäni niskasta kiinni: purin terät kiilakavennuksiin saakka ja neuloin teristä sekä hieman leveämmät (60 s) että pidemmät. Tällä välin myös kuopuksen mieli oli muuttunut terän raitojen suhteen, joten uusissa sukissa koko terä on oranssi.

Kuopus tuntuu kasvavan hurjaa vauhtia sekä maata pitkin että kohti taivaita, joten nähtäväksi jää, ovatko kakkosversiotkaan riittävän suuret talven rientoihin. Pitänee alkaa asennoitua siihen, että tiedossa on joka tapauksessa lisää tylsien sileiden perussukkien neulomista perheen nuorisolle. Mitähän jippoa sitä keksisikään esikoisen musta-keltaiseen väriyhdistelmään...