Kuinka monta on paljon?

Alun toisellakymmenellä olevan esikoiseni kanssa on aina ollut mieltä lämmittävää pohdiskella hieman filosofisempia kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Hiljattain pohdimme liikkeen, ajan ja lopulta myös määrän suhteellisuutta. Kuinka monta on paljon? 28 hiekanmurua tai pölyhiukkasta on todella vähän, paitsi jos ne hiekanmurut ovat teräviä ja ne ovat kengässä. 28 muurahaista ulkona on aika vähän, mutta keittiössä ihan liikaa. 28 puuta ei millään mahtuisi pienelle tontillemme, mutta toisaalta ei siitä määrästä puita saisi aikaan kummoistakaan metsikköä.

Onko 28 vauvapipoa paljon? Ehkä se on yhden ihmisen tekemäksi, ainakin jos ne on tehty kuukauden sisällä. Toisaalta eihän se määrä riitä mihinkään, kun vuosittain syntyy 50 000 - 60 000 uutta suomalaista. Sitä paitsi yksi pipo päivässä on aika vähän, sillä vauvapipot valmistuvat hämmentävän nopeasti. Paljon tai vähän, mutta tulipahan kuitenkin tehtyä, vieläpä aikamoisella innolla.

Muutama pintaneulepiponen, mallineuleet syntyivät pipoja tehdessä.

Raitoja ihan vain siitä ilosta, että raitoihin on helppo upottaa jämänöttösiä ja värejä on hauska ydistellä. Raitojen kanssa saa menemään myös värejä, jotka näyttäisivät yksin aika ankeilta.

Helminauhaa ja aaltoja Pearl Chain Mittensien hengessä - mikä oivallinen vaihtoehto tavallisille raidoille!

Pari pientä Ola-mukaelmaa sekä ruutuja, koska ei sillä hetkellä ei tehnyt mieli neuloa yksiväristä eikä raidallista.

Lisää helminauha-aaltoja sen mukaan, miten pitkälle aloitusväriä riitti.

Sekalaista seurakuntaa, matkan varrella kehiteltyä. Joukkoon pääsi livahtamaan yksi yksivärinen sileäkin, oho.

Lisää raidallisia sekä yksi mini-Sykloni.

Kaikki pipot menevät luonnollisesti paikallisen sairaalan synnytysosastolle sekä vauvateholle jakoon. On aika kutkuttava tunne ajatella, että jokin näistä pipoista saatetaan säilöä vuosikymmeniksi muistona vauvan syntymästä ja sairaala-ajasta.

Ja kiitoshan kuuluu lopulta kaikille niille ihanille kanssaneulojille, jotka ovat tavalla tai toisella lahjoittaneet itselleen tarpeettomia puuvillalankoja minun jatkojalostettavakseni. Ilman näitä lahjoituksia jäisi aika moni lahjoituskäsityö tekemättä ja neulomisen flow-huuma kokematta.

Kiitos pinkisti

Tänään on opiskelujeni pisimmän harjoittelujakson viimeinen päivä. Olin onnekas, kun sain harjoittelupaikan kotipaikkakunnaltani. Vielä onnekkaampi olin saadessani todella kärsivällisen ja mukavan ohjaajan, jonka ohjauksessa olen saanut olla oma itseni niin persoonani kuin taitojeni ja niiden puutteen suhteen. Olen oppinut valtavasti, ja ennen kaikkea (välillä pahastikin horjuvaa) luottamustani omiin taitoihini on tuettu johdonmukaisesti. Lisäksi minulla on ollut koko ajan turvallinen olo - ja tosi mukavaa!

Halusin kiittää ohjaajaani sanojen lisäksi pienellä lahjalla. Harjoittelun aikana kävi ilmi, että hän pitää pinkistä. Sattuneesta syystä tiedän melko tarkalleen hänen käsiensä koon. Siitä se ajatus sitten lähti.

Ostin retriitistä Kujeen kojulta aivan tätä tarkoitusta varten pinkkiä Opalia, sitä ohuinta versiota (4-fach). Malliksi valikoitui Kujeillen, kuinkas muuten, ja puikkokooksi 2 mm. Kirpputorilta löysin kymmenellä sentillä Pikku Myy -peltirasian (liekö ollut alunperin suklaamunan suojakuori?), jonka sisään kämmekkäät mahtuivat rullalle ja tilaa jäi vielä Geisha-konvehdeillekin.

Tein minä tietysti pinkin kortinkin, vaikka korttiaskartelu onkin ollut jo pitkään suoranaista pakkopullaa.

Taustapahvi on todellisuudessa vähän vähemmän possunvaaleanpunainen ja vähän enemmän pinkki, ja joutsen on oikeasti valkoisempi, en vain taas kerran jaksanut säätää väritasapainoa täysin kohdalleen. Swan motif -mallilla virkatun joutsenen tein alunperin mallikappaleeksi retriitin virkkauspajaan ajatellen, että kyllä sille vielä käyttökohde löytyy - eikä sitä kohdetta tarvinnut odottaa juuri kuukautta enempää.

Toivottavasti ohjaajani muistelee minua hyvällä, eikä pelkästään tämän kiitoslahjan vuoksi.

Onnellinen on hän, jolla on ystäviä.

Pian alakoulun jälkeen minulle kävi melkolailla selväksi, ettei minusta yleisemmin ottaen pidetty, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Olenkin usein kokenut olevani ulkopuolinen, ylimääräinen, erilainen - jollain tapaa vääränlainen joka tapauksessa. Vaikka äitiyden myötä löysin muutamia ihmisiä, joita uskallan nyt kutsua ystäviksi, on aina yhtä yllättävää huomata, että maailmasta löytyy muitakin ihmisiä, jotka viihtyvät seurassani. Yhteisöllisen käsityöharrastuksen myötä olen löytänyt aivan erityisen joukon, johon uskallan tuntea kuuluvani sellaisena kuin olen. Iso osa siitä joukosta kokoontui (minä mukaan lukien) huhtikuun puolivälissä savolaiseen neuleretriittiin, jonka tunnelmiin voi palata Villaviidakossa ja Täti Vihreän luona.

Retriitti oli oikeastaan aika järisyttävä kokemus. Luultavasti nauroin viikonlopun aikana enemmän kuin edelliseen kahteen vuoteen yhteensä. Sen sijaan en juurikaan nukkunut ja neulominenkin jäi vähemmälle. Yön pimeinä tunteina, takkahuoneen upottaviin nojatuoleihin juuttuneena tuli ruodittua asioita syvällisemminkin siinä missä paljussa liotessa  mausteena oli hervottomia mauttomuuksia aikamoinen kimara. Saatettiinhan sitä olla Vynnen kanssa lauantai-illan karaoken paskimmat tanssi- ja taustalaulajatytötkin...

Vein retriittiin myös laatikollisen itselleni joutavia käsitöitä toiveissani vaihtaa niitä johonkin. Moni projektipussukka ja neule vaihtui toisille tarpeettomiin lankoihin, jokusesta suostuin ottamaan rahaakin. Joidenkin retriittiläisten kanssa sovittiin vaihtokauppaneulonnasta. Niin kuin esimerkiksi Tiinan kanssa, joka huoli vaihtolaatikosta mukaansa vaarinkalsarisukat (ne ensimmäsiet ohuesta sukkalangasta neulomani kirjoneulesukat) sekä huovutetut lapaset. Minä toivoin itselleni harmaata myssyä vastineeksi. Taisimmepa istua viimeisinä valveillaolijoina sunnuntain vastaisena yönä (mahdollisesti joskus kahden-kolmen maissa aamuyöstä?) mietiskelemässä sopivan mallin ominaisuuksia sekä harmaan eri sävyjä.

Vajaa viikko sitten sain postia, jonka arvasin liittyvän vaihtokauppoihin.

Jo paketin koosta saattoi päätellä, että se sisälsi vähän enemmänkin kuin yhden harmaan myssyn. 

Sisällä oli monta, monta pienempää pakettia, kauniisti ruskeaan paperiin käärittyjä, tumman viininpunaisella niinellä (?) sidottuja ja pienin huopasydämin koristeltuja. Melkein liian kauniita paketteja avattaviksi, joten kun avasin paketit, tein sen taiten saadakseni kaikki materiaalit talteen uusiokäyttöä varten. Kirjeen jätin viimeiseksi, sokeriksi pohjalle.

Ensimmäisenä avasin litteän paketin, josta paljastui bambu-puuvillasekoitteesta virkattu rätti. Voi miten minä tästä riemastuinkaan! Pidin retriitissä epämuodollisen virkkauspajan, josta en halunnut lopulta periä pajamaksua, sillä en jaksanut valmistella ohjausta sillä hartaudella kuin olisin halunnut. Paja ei kuitenkaan ilmeisesti epäonnistunut kovinkaan pahasti, kun sain tartutettua virkkausinnostuksen kaimaani (eikä Tiina ollut ainoa, sillä Niinakin raportoi taannoin pajan hyödyllisyydestä siitäkin huolimatta, että on itse käsityöalan ammattilainen). Tämä rätti on kuulemma pajamaksu ja minä olen siitä kovin, kovin onnellinen.

Ja sitten harmaa myssy, ihana ihana ihana Veera Välimäen Here and There Cascade 220 Superwashista ja DROPS Alpacasta. Koko on minulle juuri sopiva, pääni kun on jokusen sentin isompi kuin toistaiseksi nimettömällä mallipäälläni. Joko sanoin, että se on ihana?

Toinenkin harmaa myssy! Jos mahdollista vielä ihanampi kuin ensimmäinen: Woolly Wormheadin Tangled River Handun merinovillasta. Kertakaikkisen kaunis malli, täydellinen harmaa ja ihastuttava pehmeys. Tiina kertoi saaneensa myssyn alusta kirkkoveneassosiaation, joka sopii kerrassaan mainiosti retriittihuumorimme genreen. Suorastaan kiherryttävä mielleyhtymä! Tätä myssyä ei voi käyttää tulematta hyvälle tuulelle!

Ei pakettia Tiinalta ilman sukkia. Nämä Utunan langasta neulotut sukat saivat sydämeni tulvimaan yli äyräiden: tunteiden tulva puski pisaroina silmistä ja nauruna suupielistä. Rakastan langan rasvaista, maanläheistä tuntua ja tuoksua sekä upeita värejä, eikä kokokaan voisi olla sopivampi. Nämä ovat lämpimimmät sukkani koskaan, enkä ehkä luovu niistä ikinä. Onneksi Tiina lähetti reilun palleron parsintalankaa, jolle tulee taatusti käyttöä, sillä nämä sukat eivät jää sukkalaatikon pohjalle häpeämään.

Sokerina pohjalla oli se käsin kirjoitettu kirje. Sen sanat suljen sydämeni sopukoihin ja palaan niihin aina kun minusta tuntuu, etten kelpaa, etten kuulu joukkoon, etten ole oikeanlainen.

Miten onnekas olenkaan, kun yhteinen harrastus on tuonut elämääni Tiinan ja monta muuta käsityöystävää, joiden seurassa sieluni lepää ja akkuni latautuvat. Eikä tunnetta latista lainkaan se, että tapaamme melko harvakseltaan ja lähes yksinomaan neuleisiin liittyvien tapahtumien tai tapaamisten tiimoilta. Siellä jossain pohjalla virtaa voimaannuttava yhteenkuuluvuuden tunne.

Oi Ihana Toukokuu

Toukokuu on ollut aina lempikuukauteni. Haaveilin joskus meneväni naimisiin toukokuussa. Toivoin saavani toukovauvan. Vaan aina elämä ei mene niin kuin toivoo ja haaveilee: hääpäivämme on helmikuussa, lapsemme ovat syntyneet elo- ja lokakuussa. Mutta toukokuu, se on silti vuoden parasta aikaa. Toukokuu on täynnä lupauksia uudesta elämästä, valosta ja ilosta. Toukokuussa sydämeni on pakahtua siitä onnesta, että olen selvinnyt taas kerran pitkästä pimeästä vuodenajasta.

Niinpä annoin uusimmalle sukkamallilleni nimeksi Oi Ihana Toukokuu, vaikka itse sukat neuloin jo huhtikuun alkupuolella.

Alkunsa sukat saivat Suuren sukkahaasteen huhtikuun haasteesta, jossa tarkoituksena oli käyttää sukkiin kenen tahansa suomalaisen käsin värjäämää lankaa. Olin juuri sopivasti voittanut arvonnassa virtuaalikanssaneulojan juuri minua ajatellen huikean keväänvihreäksi värjäämää Novita Nallea, ja lanka saapui minulle saatesanoin "uutta sukkamallia odotellessa". En voinut vastustaa kiusausta tarttua haasteisiin.

Vihreä väri suorastaan vaati jotakin luontoaiheista mallineuletta. Selailin käsityölehtiäni, ja lopulta törmäsin jossain 90-luvun Novitassa paitaan, jossa oli kiinnostavan oloinen pintaneule. Kuva ei tosin ollut erityisen tarkka ja informatiivinen, mutta päätin kokeilla, miltä neulepinta näyttäisi luonnossa.

Alku ei luvannut ihmeempiä, mutta sukan varren edetessä ajatus kehittyi ja neuloin ensimmäisen sukan terään lehdykät kiilana. Varsi vain näytti vieläkin vähän tökeröltä, kunnes älysin, että kiila voisi aivan hyvin alkaa jo varresta. Niinpä neuloin toisen sukan varteen sileän kiilan - ja malli heräsi eloon. Ensimmäinen sukka meni purkuun, jotta sain toiselle sukalle identtisen parin.

Toukokuun sukissa malli kohtasi langan. Lopputuloksesta ei uskoisi, että kyse on ihan tavallisista perussukista, joissa on lähinnä sileää ja joustinneuletta, välissä muutama yksittäinen pitsineulekerros. Ihanainen luottotestaajani sekä testineuloi mallin ennen varsinaista ohjeen kirjoittamista että otti kaikki nämä kauniit kuvat.

Ei kerrota kenellekään, että minä neuloin nämä sukat 2 mm puikolla ohjeen 3 mm:n sijaan. Minä nyt vain olen aivan armoton löysäilijä sanan kaikissa merkityksissä. Eikä ehkä kerrota sitäkään, että retriitissä tämä sukkamalli sai lempinimekseen Ihan Paskat Sukat (laittaisin tähän virnistävän hymiön, ellen olisi tehnyt melkein periaatteellista päätöstä olla viljelemättä hymiöitä blogiteksteissäni).

P.S. Maksuton ohje on ladattavissa Ravelrysta. Voi sen toki pyytää minulta suoraankin sähköpostiin, mikäli ei tunne vetoa maailman toimivimpaan käsityötietokantaan ja -virtuaaliyhteisöön.

Miljoona ruusua

Tai no ainakin kolme. Tällä kertaa.

Sain toimeksiannon neuloa kolme punaista tiskirättiä. Toimeksiantajan (ja minun itseni) onneksi olin haalinut kirpputorilta kolme kerää The Cotton Gardenin Bella -puuvillalankaa juuri tiskirättitarkoituksiin. Onnekseni toimeksiantaja halusi tiskirättinsä juuri sillä mallilla, jonka neulomisesta pidän yhä edelleen todella paljon.

Mallin alkuperäisversio on The Windmill Dishcloth, jota olen aikojen saatossa muokannut itselleni mieleisemmäksi. Tässä versiossa on jo aikaisemmilta esittelykerroilta tutuiksi käyneiden muokkausten (ripustuslenkki, ulkoreunan aina oikein -neule) lisäksi yksi uusi muutos: saumattomuus. Siihen tarvittiin vain väliaikainen aloitus ja lopuksi silmukoiminen, johon olen kehittänyt nopean ja helposti muistettavan tekniikan.

Alkuperäismalliin tekemieni muutosten myötä olen pohtinut myös tekijänoikeusasioita. Missä vaiheessa muutoksia on jo niin paljon, että voin ajatella mallin olevan jos ei nyt aivan oma niin ainakin selvästi alkuperäisestä poikkeava? Mikä määrä muutoksia on riittävä, jotta nimellisen maksun ottaminen tekeleistään lakkaisi olemasta vastoin hyviä tapoja ja käsityöläisetiikkaa?

Oli miten oli, kolmesta punaisesta rätistä syntyi kaunis ruusukimppu, joka omalta osaltaan vie eteenpäin kauniiden, kestävien ja pestävien tiskirättien ilosanomaa. Ja taas kerran jollekulle toiselle tarpeettomaksi käynyt lanka päätyy käsieni kautta valmiina käyttötavarana kolmannelle osapuolelle.

P.S. Uskoiko joku hetken verran, että tiskirätit jäivät kolmeen punaiseen?

Samaan syssyyn valmistui nimittäin kolme rättiä Novita Linneasta, jossa on 60 % puuvillaa ja 40 % pellavaa. Väri on todellisuudessa kaunis oliivinvihreä, ei tuollainen harmaanrusehtava kuin kuvassa; motivaationi oikean värin vangitsemiseen oli aikalailla tiessään.

Miten minusta tuntuu, etteivät rättisulkeiset vielä päättyneet...?

Senta(mental)

Lyhennetyt kerrokset ovat saaneet kilpailijan rinnalleen: kirjoneulesukat. Olen koukussa. Tai ehkä paremminkin puikoissa, vieläpä melko ohuissa sellaisissa. Tällä kertaa yritykseni kuluttaa jo kaksiin kirjoneulesukkiin käytetty ruskearaidallinen Austermann Step tuotti tulokseksi parin Senta-sukkia.

Niistä tuli aika ihanat, pakko myöntää. Tein malliin useita muutoksia: Neuloin sukansuun joustimen ja kärjen 1,5 mm puikolla, kirjoneuleosuudet ja vahvistetun ranskalaisen kantapään 2 mm puikolla. En lisännyt silmukoita joustimen jälkeen, ja tein alkuperäistä yhden mallikerran pidemmän varren. Jalkapohjassa vaihdoin värien paikkaa ja tein kiilakavennukset sukan sivulle, kun alkuperäisessä mallissa kavennukset olisivat tulleet enemmän jalkapohjan puolelle.

Tätä mallia varten opiskelin oikein tosissani lankadominanssiteoriaa suhteessa omaan neulomistyyliini, sillä halusin vaalealla langalla neulottavian kiemuroiden erottuvan selvästi taustaväristä.

Nämä sukat minä pidän itse. Vihdoinkin.

Oliivinoksa

Olen neulonut lopultakin aika vähän isoja huiveja, ehkä siitä syystä, että itse en osaa reilun kokoisia hartiahuiveja käyttää. Niinpä ajattelin kerrankin neuloa oikein ison huivin, kun kerran varastoissani viereksi joskus viime vuoden alkupuolella SPR:n Kontista ostamani tummanruskea mysteerivillalanka, jota oli peräti 180 gramman vyyhdillinen. Malliksi valikoitui Olive Branch, jonka kokoa on helppo säätää mielin määrin.

Lanka oli ohuehkoa, kuvittelisin juoksevuuden olleen jotakuinkin 600 m / 100 g luokkaa, joten neuloin huivin 3 mm puikolla.  Huivista tuli niin iso, että se oli pakko pingottaa yön yli olohuoneen mattoon, muuta riittävän isoa pingotusalustaa en keksinyt. En myöskään halunnut tätä varten hankkia erikseen esimerkiksi Bilteman ruutuhyppelymattoja, sillä minua vaivaa taas kerran materia-ahdistus.

Alkuperäisessä mallissa sisempi pitsiosio on pienempi suhteessa ulompaan, mutta itse pidän enemmän huiveista, joissa on selkeästi kapeampi ulkoreunan pitsiosuus. Tästä syystä (sekä saadakseni huivista riittävän ison) toistin ensimmäistä kaaviota kolmen kerran sijaan viidesti ja kakkoskaaviota kerran ennen reunaa. Sainkin aikaan omaa silmääni miellyttävän, tasapainoisen kokonaisuuden.

Lankaa olisi riittänyt isompaankin huiviin, sillä lopulta valmis huivi painoi 125 g. Vaan eiköhän tässäkin ole jo huivia kerrakseen; varsinaisen kääriytymishuivin voisi neuloa vähän paksummasta langasta. Vielä toistaiseksi on auki, mihin huivi lopulta päätyy, mutta eiköhän sille käyttäjä aikanaan löydy.