Puhuin viimeksi puhelimeeni viikko sitten keskiviikkona puoli viideltä alkuillasta lasten mummolassa. Seuraavan kerran kaipailin puhelintani torstaiaamuna, mutta kun puhelimen ääntä ei kuulunut mieheni soittaessa siihen, ajattelin palata asiaan paremmalla aikaa. Perjantaina soitin mummolaan, josko puhelin olisi pudonnut vaikkapa pakastimen taakse. Tässä vaiheessa akku oli jo lopahtanut, joten äänen perusteella kapulaa oli mahdoton paikallistaa. Vielä lauantaiaamuna olin sitä mieltä, että mummolasta tai auton takakontista se riivatun luuri löytyisi, mutta viimein maanantaina luovutin ja päätin soittaa (mieheni puhelimesta, luonnollisesti) operaattorin asiakaspalveluun tilatakseni uuden SIM-kortin.
Kuunneltuani tusinan kertaa Banglesin Eternal flamen löin luurin kiinni. Tein saman toistamiseen ja aloin todenteolla harkita pyyhkeen heittämistä kehään. Kolmannella kerralla pyysin handsfreen ja otin virkkuun kouraan. Parinkymmenen minuutin jonotuksen jälkeen virkkuuni oli edistynyt mukavasti ja sain asiani viimein toimitettua. Uusi SIM-kortti kolahtanee postiluukusta huomenna. Talosta löytyy luonnollisesti lähes antiikkiarvoa omaava nokialainen, joten uutta palikkaa ei tarvitse lähteä kiireessä hakemaan.
Viikon aikana olen huomannut, etten kaipaa puhelinta lainkaan. Pitkiä puheluja soitan vain yhdelle kaukana asuvalle ystävälleni, muuten puhelimenkäyttöni rajoittuu satunnaisiin tekstiviesteihin ja miehen "mitä kaupasta tarvitsee tuoda" -puhelujen vastaanottamiseen. Oloni oli merkittävästi hankalampi, kun vaihdoimme laajakaistaliittymää ja olimme viikonlopun yli ilman nettiyhteyttä. Johan oli orpo olo. Nyt sentään olen sähköpostin ja Skypen tavoitettavissa entiseen tapaan.
Nykyinen kännykkäkulttuuri on luonut tavoitettavissa olemisen pakon illuusion. Kun anoppini ei saanut minuun tai mieheeni yhteyttä puoleen vuorokauteen (mieheni oli unohtanut puhelimensa takkinsa taskuun tuulikaappiin), hän oli huolesta suunniltaan. Vielä vuosikymmen sitten kukaan ei olisi ihmetellyt, jos (lanka)puhelimeen ei vastata moneen päivään. Ainahan sitä saattoi olla poissa kotoa tai vaikkapa suihkussa. Seinäpuhelimissa harvemmin oli tulleiden puheluiden numeronäyttöä, joten kukaan ei odottanut, että vastaamatta jättänyt soittelisi perään. Nykyään kapula pitäisi ilmeisesti pitää mukana (ja auki sekä kuuluvilla) kaikkialla, mieluummin myös vessassa. Vastaamatta jääneet puhelut tallentuvat, joten vastuu yhteydenotosta siirtyy alkuperäisen puhelun vastaanottajalle.
Minä en ole aina tavoitettavissa. Itseasiassa olen sitä varsin harvoin. En erityisemmin pidä puhelimista. Se on lähinnä turvallisuusväline siltä varalta, että on soitettava hätänumeroon. No jaa, onhan se ihan kätevä myös asioilla, kun erkanee marketissa muusta perheestä ja soittaa perään "missä te olette" -puhelun.
Ja sille kaukana olevalle ystävälle pitää päästä avautumaan säännöllisesti. On se sentään paljon kallonkutistajakäyntiä halvempi terapiamuoto. Terveisiä vaan sinne rannikolle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti