Mitä tapahtuu, kun olemme lähdössä (minun ehdottamalleni [!!!]) anoppilamummolareissulle pääsiäiseksi, jottei perhekunta vajoaisi pyhiksi katatoniseen "mitähän tehtäis" -tilaan? Samalla kun minä raivaan keittiötä, hinkkaan epätoivon vimmalla syöttötuolia esille kuivuneiden ruuanjämien alta ja mietin kiivaasti, mitä kaikkea pitää mukaan pakata, mies kysyy, voisiko hän hiukan mittailla ja sirkkelöidä. Siis mitä? Nytkö se aikoo aloittaa kodinhoitohuoneen remontin, kun aikaa lähtöön on reilut pari tuntia? Tietäen kaikenkukkuraksi sen, että ensi viikon lomalleen hänelle on jo nyt järjestetty mielin määrin aikaa remontoida niin, että minä häivyn lasten kanssa alta pois.
Hetken aikaa leikittelin ajatuksella, että istahtaisin tylysti ompelukoneen ääreen ja suunnitellun lähtöajankohdan koittaessa toteaisin tyynesti, että jaa nytkö aletaan pakata. Muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta se vain kolahtaisi omaan nilkkaan, sillä minähän se kannan seuraamukset autossa, jossa mies ajaa ja lapset viihtyvät - tai eivät. Parasta siis niellä harmi ja pakata (taas kerran) lasten tavarat omieni lisäksi ja toivoa, että todella istumme autossa kello kymmeneltä ilman, että minun tarvitsee kovin monesti asiasta huomauttaa. Potentiaalisesti kuopus a) nukahtaa kuitenkin autoon ja pilaa päiväunensa tai b) ottaa väsyneenä ja nälkäisenä totaalipultit.
Ja joku vielä väittää, että naisia saa aina odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti