Koukussa kirjoneuleeseen

Vaarin teryleenikalsarit -sukista kytemään jäänyt kirjoneuleinnostus pakotti uudelleen Eeva Haaviston kirjan äärelle. Halusin kokeilla, toimisiko ruskearaidallinen Austermann Step paremmin mustan Tico Ticon ja jonkin ensimmäistä kokeilua hieman graafisemman kirjoneulemallin kanssa. Mallineuleeksi valikoitui Sata kansanomaista kuviokudinmallia -kirjasta numero 28: Jalasjärvi.

Ensimmäisestä kerrasta viisastuneena aloitin sukat 1,5 mm puikolla ja 72 silmukalla varresta. Kirjoneuleeseen vaihdoin 2 mm puikon, jolla neuloin myös vahvistetun ranskalaisen kantapään. Takaisin puolitoistamilliseen vaihdoin kärkikavennuksien alkaessa.

Sukista tuli napakat, juuri ja juuri kantapään yli kiskaistavat - ne siis todellakin istuvat kuin sukat. Tällä kertaa Stepin raidat osuivat kohdakkain, mikä ei tosin ollut alunperin tavoitteena, mutta oli lopulta saavutettavissa muutaman yksittäisen metrin säätämisellä. En ole ihan varma, onko kuvio todella hieno vai kerrassaan kammottava, mutta ainakin värit natsaavat. Ja mikä tärkeintä, jalkatuntuma sukissa on erinomainen. Eiväthän nämäkään sukat itselle jääneet vaan vaihdoin ne (muistaakseni) lankaan savolaisessa neuleretriitissä; täydellisten kirjoneulesukkien metsästys siis jatkuu edelleen.

Vaan Stepiä jäi yhä 30 g - eikö se koskaan lopu...?

Meet The Pää

Vihdoinkin minulla on mallipää pipojen ja kaulureiden kuvausavuksi. Saanko esitellä The Pään:

Olin ehtinyt jo tovin harkita hyvinkin vakavasti mallipään tilaamista jostakin ihan uutena, mutta aina se vain jäi. Jokus vuoden alussa muistin pyytä kälyäni katsastamaan kirpputoreja sillä silmällä, josko vastaan tulisi enintään kympin maksava styrox- tai mallinukkepää. Ja kas, jo samalla viikolla The Pää odotti kirpparilla ostaajaansa varsin kohtuulliseen viiden euron hintaan; aikaisemmin The Pää on toimittanut kampaamokoulun harjoituspään virkaa.

Keväisessä ompelutuskassani kaivelin kunnolla kangasvarastojani ja törmäsin pariin trikoopalaseen, joille en ollut aikanaan keksinyt sopivaa käyttökohdetta. Vaan nyt lamppu syttyi ja ompelin pipon Ninnun ohjeella, tosin 30 cm korkeana versiona. Omassa päässäni kuvan pipo näytti täysin idioottimaiselle, mutta onneksi The Pää pelasti kuvaussession.

Ja niinhän siinä kävi, että yksi asia johti toiseen eikä pipo jäänyt ainokaiseksi. 

Esikoinen sai kaupasta ostetun kokomustan trikoopipon rinnalle kaipaamansa vaaleanharmaan, jonka vuori on musta. Molemmat kankaat ovat putkiresoria.

Itselleni tein kokeeksi psykedeelisen retropipon kankaasta, josta olen aikanaan ommellut itselleni oikein mieluisan paidan. Pienemmästä palasta sain aikaan samanlaisen, mutta matalamman lasten koon pipon.

Viimeinen pala kiekuratrikoota riitti ison aikuisten koon pipon päälliseksi, vuorin ompelin joustofroteesta. Voihan sitä hattua näinkin käyttää, taitteen kanssa.

Äidilleni annoin matalamman mallisen pipon hänen lempivärissään, kangas on putkiresoria.

Keltavalkoinen sekä lasten koon ja joustofroteevuorinen pipo menevät sytomyssyiksi, jahka saan taas aikaiseksi neuloa (ja ommella) muitakin myssyjä. Näitä trikoopipoja on harvinaisen palkitsevaa tehdä, sillä valmista tulee käsittämättömän nopeasti. Samalla syntyy silkkaa säästöä, maksoihan esikoisen täysin vastaava trikoopipo kaupassa kympin.

P.S. The Pää kaipaisi nimeä. Samoin se kaipaisi selvästikin hiusten kuumavesikäsittelyä. Vaan autenttisen kokoisen pään kylvettäminen kiehuvassa vedessä on hieman suuritöisempi operaatio kuin barbien hiusten selvittely, joten taidan tyytyä Bad Hair Day -lookiin.

Tiikeri ja sen raidat

Rakkaussuhteeni lyhennettyihin kerroksiin jatkuu - minnekäs se tiikeri raidoistaan pääsisi. Different Lines ja Stripe Study Shawl saivat seurakseen Stephen Westin Spectran. Langoiksi valikoituivat Wollmeisen Twin värissä Resi (WD) sekä sitä raikastamaan joulun alla hankittu Hopeasäikeen Sukka värissä Kurpitsa.

Väriyhdistelmä on huikea ja niin on huivin pituuskin, sillä neuloin huivia niin pitkään kuin Wollmeisea suinkin riitti. Ja sitähän riitti, onhan vyyhdin koko noin 150 grammaa. Huiviin tuli peräti 94 oranssia kiilaa, joihin kului yllättäen vain 45 g Hopeasäie Sukkaa. Puikkokoko taisi olla 3 mm.

Vaan miten ihmeessä näin pitkää kiemuraa oikein käytetään niin, että koko komeus pääsee kunnolla oikeuksiinsa eikä puolet hautaudu päällimmäisten kerrosten alle?

Pellavaisia

Maaliskuun lopulla sain päähäni ommella naapurin lahjoittamasta pellavaverhon palasta vuorittamattomia peruskasseja. Koska pellava oli luonnonväristä, päätin piristää yleisilmettä lisäämällä jotain muuta kangasta kaveriksi.

Kahteen kassiin ompelin kassinsuuhun kukikasta kangassoiroa, jota olen jo aikaisemmin käyttänyt projektipussukoihin. Näihin kahteen kassiin sain menemään viimeisen soiron kokonaan.

Tämän kassin kuosikangas tarttui mukaani SPR:n Kontista, en kertakaikkiaan pystynyt vastustamaan aihetta enkä värejä. Yksin pelkkä kuosikangas olisi ollut liian levoton, näin yhdistettynä yksiväriseen yleisilme on rauhallisempi.

Samaisesta kuosikankaasta leikkasin kuvan koristamaan yksiväristä pellavakassia; kuvan asemointi olisi voinut olla onnistuneempikin, mutta välttää se näinkin.

Tämänkin kassin koriste on samaisesta kuosikankaasta ja omaan makuuni epäsymmetrinen asemointi onnistuneempi kuin edellisessä.

Pahoittelen vähän luokattomia kuvia, välillä paistoi aurinko huoneeseen ja välillä oli pilvessä, en jaksanut säätää valkotasapainoa uudelleen ja niinpä kuvien sävyt vaihtelevat. Kuvien laatu on jokseenkin linjassa ompelun laadun kanssa, ihan en jaksanut viimeisen päälle tikistää. Neljä kasseista lähtee kevätlukukauden päätteeksi kuopuksen eskariopettajille ja -hoitajalle sekä esikoisen opettajalle lahjoiksi, päättyyhän kaikkien heidän kanssa yhteistyö tähän kevääseen. Yhden kassin kohtalo on vielä avoin; ehkäpä valitsen itselleni parhaimman päältä...

Nimellä on väliä - vai onko?

Arvostan sitä, että neulemalleille annetaan nimi. Erityisesti arvostan nimiä, joilla on jokin tarina tai jotka kuvaavat hyvin neuletta. Vastakohtia oivaltaville nimille ovat Garnstudion ja Novitan mallit: voiko olla tylsempää kuin "42. Naisen pitsijakku" tai "86-10 Headband in Alaska". Garnstudion suomentajatiimi on tosin tsempannut ja antanut käännösmalleille jonkinlaisia omia nimiäkin.

Neulemallin nimen keksiminen on kylläkin aikamoinen päänvaiva. Oma mielikuvitukseni on sen suhteen melkolailla rajallinen, enkä voi ylpeillä läheskään kaikkien neulemallieni omaleimaisilla nimillä. Yritystä sentään on ollut, ja välillä on ollut vähän osumatarkkuuttakin onneksi. Hyvistä nimistä on kuitenkin krooninen pula.

Jos nimi olisi todellinen este, olisi GO4Cowl jäänyt minulta neulomatta. Vaan malli sattui olemaan lähinnä sitä, mitä olin etsiskellyt sen jälkeen kun äitini oli pyytänyt minulta 80-vuotislahjaksi mustaa kauluria. Mitäpä siitä nimestä sitten, olkoon kuinka kökkö hyvänsä.

GO4Cowl neulotaan ylhäältä alaspäin, mallikerta on 10 silmukan levyinen ja siten sovitettavissa mille tahansa kymmenellä jaolliselle silmukkaluvulle; ohjeessa annetut vaihtoehdot olivat 90 ja 100 silmukkaa. Minä tein kaulurin Debbie Blissin Primasta 3,5 mm puikolla ja 100 silmukalla. Ohje on muuten saksaksi, mutta ohjeessa on täysin ummikollekin sopiva kaavio, kunhan ei välitä eri värisistä merkeistä, ne kun saattavat vain harhauttaa kuvittelemaan, että niiden kohdalla tarvitsisi tehdä jotakin erityistä.

Kaulurista tuli juuri sellainen kuin toivoinkin: se asettuu tiiviisti kaulan ympärille, mutta laajenee laskeutuakseen ongelmitta hartioille. Langassa on 80 % bambua ja 20 % merinovillaa, joten kauluri on takuuvarmasti kutittamaton. Kokokin osui nappiin, ainakin kuvittelen niin. Minua ilahdutti tietysti myös se, että täysin ilman tarkoitusta hankittu heräteostoslanka löysi juuri sopivan käyttökohteen.

Värillä ei ole väliä...

... kunhan se on vihreä. Huivimallillakaan ei ole väliä, kunhan siinä on lehtiä. No niinpä. Olen aika ennalta-arvattava. Keväällä nyt vain kertakaikkiaan huivituttaa. Lankavarastossani on aika paljon vihreitä lankoja. Ja lehdet nyt vain ovat kauniita, niin kuin luonto yleensäkin.

Teki mieleni neuloa loput Gjestal Spiret (65 g) huiviksi. Halusin neuloa mallin, joka olisi helppo ja joka mahdollistaisi langan mahdollisimman tarkan käytön. Mitä minä juuri sanoin, olen helppo: valitsin malliksi Shetland Trianglen, taas kerran.

Neuloin huivin peräti 4 mm puikolla, mikä on vallan iso koko minun löysälle käsialalleni. Spire on kuitenkin riittoisuudestaan (250 m / 50 g) huolimatta lankaa, joka ei isollakaan puikolla neulottuna tuota kalaverkkoa. Loppusuoralla mietin, pelaisinko upporikasta ja rutiköyhää ja ottaisin riskin, että lanka loppuu kesken, vai ottaisinko varman päälle. Päädyin ensinmainittuun vaihtoehtoon, kun hoksasin, että lankalaatikossani kyllä lymyää jatkoksi sopivia jämälankoja. Niinhän siinä sitten kävi, että lanka loppui kaksi kerrosta ennen loppua. Jatkoin Huldan takista jääneellä ohuella Pirkkalangalla, joka kyllä maastoutuu oikein mainiosti reunukseen ja on korkeintaan pikantti yksityiskohta.

Tämä oli ehkä neljäs (tai mahdollisesti viides tai kuudes) Shettis, jonka neuloin. Toistaiseksi yksikään ei ole jäänyt itselleni, tuskin tämäkään. Ei yksi ihminen sentään neljää vihreää lehtihuivia tarvitse...

Sä oot silkkii mun sylissäni

Aina välillä tarvitaan jokin ulkoinen voima, joka saa toteuttamaan jo pitkään suunnitelmissa olleen neuleen. Tällä kertaa se voima oli varastoneulonta-KAL, jonka myötä syntyi silkkinen Semele.

Ihastuin Semeleen välittömästi nähtyäni sen, luultavasti syksyllä 2010. Ohje oli maksullinen, joten annoin asian olla, onhan maailma pullollaan maksuttomia huiviohjeita. Keväällä 2011 virtuaalikanssaneuloja yllätti kuitenkin minut ohjelahjalla ajankohtana, jolloin tunsin olevani näkymätön ja ulkopuolinen. Vaan sopivaa lankaa minulla ei tuolloin ollut.

Syksyllä 2011 ovikello soi ja oven takana oli Tiina, joka yllätti minut täydellisesti kahdella vyyhdillä hohtavan vaalean vihreää Jaipur Silk Finoa. Minun ensimmäinen silkkilankani! Tiesin, että tämä olisi Se Lanka, Semeleen korvamerkitty. Mutta seuraava kynnys oli jo edessä: langan keriminen. Käsin en kuvitellutkaan silkkiä keriväni: näin sieluni silmissä, miten kaunis lankani leviäisi kerta toisensa jälkeen käsiini ja hermostuisin totaalisesti.

Keväällä 2012 minut yllätettiin taas, tällä kertaa kerijälaitteella, kiitos ihanaisten kanssaneulojien. Enää ei pitänyt olla mitään esteitä minun ja silkkisen Semelen välissä. Mutta arastelin edelleen, pelkäsin mallin olevan työläs ja silkin kovin liukasta ja hankalaa neulottavaksi. Vasta tämän vuoden alussa rohkaistuin kerimään langan ja jo siinä vaiheessa uskalsin hengittää helpommin: kerät eivät levinneetkään epämääräisiksi kasoiksi, vaan pysyivät kauniina kakkusina kuosissaan.

Neuloin huivin 2,5 mm puikolla niin, että maksimoin langan käytön. Kun ensimmäistä kerää alkoi olla loppusuoralla, lopetin keskiosan levennykset ja tein parin mallikerran verran suoraa. Optimointi onnistui, sillä lankaa jäi niin vähän, ettei se olisi enää riittänyt yhteenkään mallikertaan. Opin myös lehtikuvion jo melko alkuvaiheessa, ehkäpä kolmannen mallikerran kohdalla, joten sinänsä ison kaavion seuraaminen oli tarpeetonta. Aluksi malli koukutti, lopulta se jo hieman puuduttikin, mutta kun otin huivin mukaan hiihtolomareissulle, se tuli myös neulottua loppuun. Entäpä se langan neuletuntuma? Ei lainkaan niin liukas kuin kuvittelin, vaan miellyttävä ja helppo.

Pingottaminen otti taas oman aikansa. Pelkäsin, ettei huivi mahtuisi oikein mihinkään. Vaihdoimme nimittäin jonkin aikaa sitten joustinpatjallisen parisänkymme Tempur-sänkyyn patjoineen, eikä se oikein sovellu neuleiden pingotusalustaksi. Tavallinen 80 cm leveä patja taas ei ihan kaikkeen riitä. Rohkaistuin kuitenkin yrittämään, ja onnekseni huivi mahtui kuin mahtuikin esikoisen sänkyyn. Siipiväli on aika tarkalleen standardipatjan mittainen: huivi on siis hieman vajaat 200 cm pitkä.

Ja se on ihana. Niin kuin lämmin vesi joka läikehtii.

Y niin kuin Yaprak

Olen ylitsepääsemättömissä kaikenlaisista lehtikuvioisista pitseistä, joten ei ihme, että jo aikaa sitten iskin silmäni Yapraklı Baktus -ilmaisohjeeseen. Kun keväinen huivihullaannus taas kerran iski, päätin kokeilla, josko Gjestal Spire -villalanka taipuisi pitsihuiviksi. Samalla tulisi kuitattua aakkoshaasteen Y-kuukausi.

Mallissa neulotaan aluksi reunan lehtipitsi ja poimitaan sen jälkeen reunasta silmukat sirpin muotoisen keskiosan neulomista varten. Minä tein reunukseen 40 lehteä ja ohjeesta poiketen nostin oikean puolen kerroksen ensimmäisen silmukan neulomatta, jotta sain reunaan helposti poimittavan silmukkajonon. Samoin vaihdoin 3 o yht -kavennuksen keskitettyyn kahden silmukan kavennukseen. Viimeisen lehden aikana tein oikeassa reunassa lyhennettyjä kerroksia, ettei lehtipitsi näyttänyt jäävän keskeneräiseksi. Keskiosan aloitin 242 silmukalla.

Yläreunaan tein taas perinteisen reikärivin, joka toivottavasti estää reunaa rullautumasta ainakaan kovin pahasti. Hieman vajaasta 60 grammasta lankaa tuli 3,5 mm puikolla neulottuna noin 1,5 m pitkä puolikaaren muotoinen sirppi.

Malli oli helppo ja nopea ja ihastuin todella reunan lehtikuvioon. Pidin kovasti myös langasta, joka oli paitsi riittoisaa ja erinomaisen kauniin vihreää, myös yllättävän pehmeää pingotuksen jälkeen. Neuletuntumassakaan ei ollut mitään moitittavaa. Kaikenkaikkiaan tästä tuli niin kiva ja minun näköiseni huivi, että taidanpa pitää tämän ihan itse, vaikka toden sanoakseni minulla alkaa olla aivan liikaa vihreitä huiveja käyttömahdollisuuksiin nähden.

Kun melkein kaikki menee vikaan

Suuren sukkahaasteen maaliskuun haasteena oli neuloa joko perinnemalli tai sukat luksuslangasta. Kulutan itse sukanpohjia rikki siihen tahtiin, että luksuslankojen käyttö villasukissa on sulaa hulluutta, joten tartuin perinnehaasteeseen. Kun mikään valmis malli ei houkutellut enkä sattunut omistamaan edes perusharmaata peruslankaa, josta olisi voinut neuloa perinteiset miesten saapassukat, kaivelin esiin Eeva Haaviston Sata kansanomaista kuviokudinmallia ja päätin soveltaa jotakin kirjoneulemalleista sukkiin.

En ole koskaan neulonut kirjoneuletta fingering-paksuisesta langasta. Tästä lähtökohdasta käsin päätin, että käytän projektiin varastojeni vanhimpiin kuuluvaa lankaa, joka oli osoittautunut virheostokseksi: ruskearaidallista Austermann Stepiä. Kaveriksi nappasin luonnonvalkoisen Novitan Tico Ticon ja malliksi Haaviston kirjan numero 24:n.

Mikä kaikki sitten menikään pieleen? Tarkistin etukäteen lankadominanssiteorian ja päätin valita valkoisen dominoivaksi väriksi. Paha vain, että Tico Tico oli selvästi Stepiä ohuemman oloista ja valkoinen kuvio hukkui hyvästä yrityksestä huolimatta paksumman ja kirjavan pohjavärin sekaan. 2 mm puikko ja 72 silmukkaa passasivat kyllä kirjoneuleen puolesta, mutta kärki ja kantapää olisi pitänyt neuloa 1,5 mm puikolla, nyt ne jäivät selvästi löysän oloisiksi muuhun sukkaan verrattuna.

Mikähän piru minuun meni, kun aloitin sukat kärjestä? En ole kovinkaan montaa kertaa onnistunut tekemään kärjestä aloitetuista sukista oikean kokoisia, tämäkään kerta ei ollut onnekas poikkeus, vaan sukista tuli liian isot. Sitä paitsi kiilalisäysten suunnittelu on harvinaisen ärsyttävää ja kantalapun reunoista tuli epäsiistit. Langassa oli solmu, joten ensimmäisen sukan varresta jäi puuttumaan leveämpi tummanruskea raita. Toisaalta  raidoitus osui vasemman ja oikean sukan suhteen juuri typerästi muutaman kerroksen verran vinksalleen niin, että se näyttää vain ja ainoastaan amatöörimäiseltä. Yleisvaikutelma tuo mieleen lähinnä vaarin kalsarit. Koko homman kruunasi epäsiistiksi jäänyt päättely, mutta sitä en jäänyt enää ihmettelemään.

Vaan ei pelkkää huonoa ilman jotain hyvääkin: valittu kirjoneulemalli oli oivallinen tekniikan harjoittelemisen kannalta, sillä pisin lankajuoksu oli vain viiden silmukan mittainen. Kuvio oli nopeasti ulkoa opittu, joten saatoin keskittyä pelkkään neulomistekniikan hiomiseen. Jälki ei ole ehkä siisteintä mahdollista, mutta nopeutta tuli rutkasti lisää. Kipinä kirjoneuleen tekemiseen roihahti niin, että minun on ihan pakko saada itsellenikin kirjoneulesukat - nämä harjoitussukat kun päätynevät hyväntekeväisyyteen.

Varpaat aalloissa

Harva Ravelryssa julkaistu neulemalli on herättänyt yhtä paljon huomiota kuin Ola-pipo - eikä syyttä. Itse neulekin on ihan kiva, mutta parasta on mallikuvan stailaus, joka on vähintäänkin muodollisesti pätevä. Minulla oli tarkoitus neuloa Ola sytomyssyksi, mutta myssyilyinto hiipui ystävänpäivän mentyä. Myöhemmin tuumasin, että aaltokuvio voisi olla aika vekkuli sukan kärjissä. Kun esikoiseni sitten ilmoitti, että hänkin voisi haluta paksut villasukat kouluun sisäsukiksi "kun kaikilla kavereillakin on", markkinoin aaltosukkaidean hänelle.

Aapeli-sukista oli jäänyt sopivasti turkoosia Seiskaveikkaa, joka sopi kuin nakutettu viime syksynä tarjouksesta ostamani petroolin Seiskaveikan pariksi; kuvassa petrooli tosin näyttää liian siniseltä. Aloitin sukat kärjestä, että sain aaltokuvion mieleiseeni kohtaan, kantapää on pitkästä aikaa tiimalasi, sillä en jaksanut ryhtyä laskeskelemaan sopivia kiilalisäyksiä. Esikoisen jalka on omaani sirompi, joten ajattelin tiimalasin sopivan siinäkin suhteessa ihan mukavasti.

Pidän lopputuloksesta, vaikka varsi on sileän neuleen vuoksi aika väljä. Mikä parasta, esikoinenkin tykästyi uusiin sukkiinsa. Eivät ne ehkä enää ensi talvena mahdu, mutta sehän ei minua haittaa, sillä sukat ovat minullekin ihan passelin kokoiset. Onpahan hyvä syy neuloa ensi syksynä uudet koulusukat, mikäli villasukat ovat myös viidennellä luokalla IN.

P.S. Se oli muuten esikoinen itse, joka toivoi aaltokuvioiden olevan peilikuvat keskenään. Minä olisin ehkä itselleni epätyypillisesti tehnyt kaksi samanlaista sukkaa sillä ajatuksella, että rinnakkain aseteltuna aallot olisivat kulkeneet loogisesti samaan suuntaan sukasta toiseen.