Haalistunut tiikeri

Voitin keväällä savolaisen neuleretriitin lankalotosta 25 € lahjakortin Puffalan Puotiin. Kesäkuussa oli pakko toimia, sillä lahjakortin voimassaoloaika oli käymässä vähiin. Niinpä valikoin ostoskoriini ensin Tour-de-Sockin viitosetappiin jo käyttämäni Pikkaraisen, minkä jälkeen päätin ottaa toisenkin Sukka-Puffan ja maksaa itse ne muutamat eurot, joita lahjakortti ei kattanut. Tavoistani poiketen päädyin 2:1-pätkävärjättyyn värjäykseen nimeltä Banaanisuklaa, joka kuvan perusteella oli melko intensiivinen lämpimän keltaisen ja kullanruskean yhdistelmä. Kun suuren sukkahaasteen heinäkuun haasteena oli neuloa sukat jostakin suomalaisesta neulekirjasta, näin jo silmissäni hehkuvan keltaruskeat Kotitiikerit.

Vaan kun sain Banaanisuklaan käsiini, olin vallan hämmentynyt: värit olivat vaaleita ja haaleita, kovin kaukana siitä, mitä kuvittelin tilanneeni. En kuitenkaan halunnut reklamoida langasta, sillä olin saanut lahjakorttiin liittyvien laskutushankaluuksien vuoksi myös postikulut ja kolmen euron välirahan anteeksi - olisi tuntunut vähintäänkin tylyltä valittaa väärästä värisävystä. Pitäydyin siis alkuperäisessä suunnitelmassani neuloa langasta Kotitiikerit.

Päätin neuloa käänteen 2,5 mm puikolla ja loput suurimman silmukkamäärän (72 s) mukaan 1,5 mm puikolla. Aina oikein -käännettä neuloessani minulle tuli mieleen mummolan räsymatot, kymmeniä kertoja mäntysuovalla ja juuriharjalla harjatut, auringossa kuivatut ja vuosikymmenien aikana herttaisesti haalistuneet. Ei niin, että muistaisin oman mummolani mattoja - tai ukkilaksihan minä sitä kutsuin, olihan biologinen mummoni kuollut ainakin parikymmentä vuotta ennen syntymääni, ja ukilla oli uusi vaimo, "varamummo". Muistan kyllä hämmästyttävän paljon Välikylän ukkilasta, vaikka ukkikin kuoli ollessani alle 10-vuotias. Joka tapauksessa näiden sukkien käänteessä on jotakin samaa tunnelmaa kuin ukkilassa kaappikellon raksutuksineen, päästävedettävine varasänkyineen ja jyrkkine vintinrappusineen.

Vaan jo kantapään tienoilla alkoi käydä selväksi, että sukista olisi tulossa itselleni liian väljät, joten päätin tehdä terään reilusti pituutta, onhan ystävä- ja tuttavapiirissäni merkittävästi enemmän omiani selvästi isompia jalkoja. Jossain vaiheessa tajusin, että lanka tulisi kaiken kukkuraksi loppumaan kesken, niinpä jätin toisen sukan kesken ja neuloin toisen samaan vaiheeseen terää, siirsin sukat samalle puikolle ja neuloin ensimmäistä kertaa elämässäni kahta sukkaa yhtä aikaa samalla puikolla langan juostessa saman kerän molemmista päistä. Näppärä tapa varmistaa, että molempiin sukkiin riittää lankaa yhtä pitkälle. Kärjet neuloin valkoisella Novitan Tico Ticolla, joka oli varastoni ainoa Banaanisuklaa-Puffaan sopiva lanka, kaikki muut sukkalankani kun ovat paljon värikylläisempiä tai aivan eri värimaailmaa. Oikeastaan valkoiset kärjet ovat aika herttaiset; hetken aikaa suunnittelin jopa neulovani muutaman viimeisen kerroksen tummanharmaalla tai mustalla, ikään kuin kuonoksi. Laiskuus kuitenkin voitti.

Napeiksi kaivoin varastoistani kaikenlaisia pronssinruskehtavia ja vähän muitakin tummia nappeja, osa parillisia ja osa parittomia. Eripariset napit ikään kuin täydentävät kokonaisuuden.

En ole erityisemmin ihastunut yhden kerroksen raitoihin enkä etenkään raitaryhmiin, jotka lätäköityvät. Potentiaalisesti nämä sukat voisivatkin olla kaikin puolin vastenmieliset, mutta jostain syystä olen alkanut pitää niitä melko sympaattisina ja herttaisina. Vähän niin kuin pehmotiikeriä, joka on unohtunut 1970-luvulla liian pitkäksi aikaa Datsunin takaikkunalle auringonpaahteeseen. Ehkäpä näillekin tiikereille löytyy onnellinen adoptiokoti.