Satuin taannoin katsoman pätkän keskusteluohjelmaa (Inhimillinen tekijä, ehkäpä?), jossa vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson puhui unelmien tavoittelemisen tärkeydestä, ainakin ammatillisesta näkökulmasta ellei laajemminkin. En muista keskustelusta juuri muuta kuin puheenvuorojen horroksesta herättämät ajatukset, ikuiset vainolaiset:
Entäpä kun näköpiirissä ei ole niitä vuorenhuippuja, joita tavoitella?
Jo vuosia on ollut selvää, ettei nykyinen ammattini sovi minulle pitkässä juoksussa. Minulta puuttuu tässä ammatissa viihtymiselle (ja menestymiselle) olennainen kunnianhimo. Lisäksi minua vaivaa epäily työni merkityksettömyydestä, suoranainen uskonpuute. Osa ongelmasta lienee siinä, että olen onnistunut hankkiutumaan kunnianhimottomuuteni huomioonottaen aivan liian suuriin saappaisiin. Pienempiinkään ei vain tahdo enää päästä, askeleita taaksepäin on melkein mahdoton ottaa.
Vaihda alaa! Hanki uusi ammatti!
Vaan entä kun ei keksi, mikä muu työ kiinnostaisi yhtään enempää? Paitsi se Pieni Neulekahvila, joka sijaitsisi jossakin ruutukaava-alueen vanhan talon kivijalassa. Minä voisin silitellä lankoja (joiden hankkimisen joku muu hoitaisi), myydä kahvia ja pullaa (jonkun muun leipomaa), siivota pöytiä, istua sohvannurkassa neulomassa ja virkkaamassa, takahuoneessa voisi olla pieni ompelupiste. Joku toinen hoitaisi markkinoinnin ja kirjanpidon, toimisi visionäärinä ja primus motorina. Aika kallis harrastus se olisi, ansiotyöksi sitä ei voisi kutsuakaan.
Joskus unelmoin, että minusta tulee Äiti. Nyt olen sitä, kiitollisena, mutta uupuneena jatkuvaan riittämättömyydentunteeseen. Haaveilin tukiperhetoiminnasta: lainalapsista, joiden perheitä auttaisimme heidän raskaina aikoinaan tarjoamalla lapsille tavallista arkea joinakin viikonloppuina ja loma-aikoina. Vaan entäpä kun voimavarat eivät tunnu riittävän edes omille lapsille? Kun on olo, ettei jaksa enää yhtään vinkumista, vonkumista, ripustautumista, tyhmä-äitittelyä, väsytys-, viivytys- ja torjuntataisteluja, rikkonaisia yöunia. Ei enää ikinä lisää lapsia, ei omia eikä lainattuja. Se siitä haaveesta; olen lähempänä tukiperheen tarvitsijaa kuin tarjoajaa.
Mitä muuta elämään mahtuu kuin työ ja perhe? Hetki harrastuksille siellä täällä, varastettuja tuokioita puikkojen ja langan kera, aina pois jostakin muusta. Aina väsyttää, syksyä kohti vielä enemmän.
Taitaa olla aika kaivaa kirkasvalolamppu esiin ja ottaa sarastusvalo käyttöön. Ehkäpä Suuri Oivallus odottaa aivan hetkisen päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti