Äitienpäivää odotellessa

Meillä ei onneksi ole pakkomiellettä minkään merkkipäivän lahjoista. Joskus kuitenkin jokin idea kiteytyy sopivasti merkkipäivän alla niin, että se on pakko toteuttaa ja pukea lahjan muotoon. Tänä vuonna uhreina ovat äitienpäivää viettävät äitini ja anoppini. Kassimaakari iski jälleen. Kirjahullun anoppi-mummin kassi on tulevan kantajansa värimakua mukaillen tummanharmaa ja kyllin suuri kirjastokassiksi (se on muuten ihan suora joka suuntaan, vaikka vinkuralta kuvassa näyttääkin). Äiti-mummon pienempi keikistelykassi on iloisen vihreä ja sinne mahtuvat vaikkapa villasukat siltä varalta, että niitä meillä käydessä tarvitsee. Kassit kruunaa esikoiseni tekstiilitussein taiteilemat nimet.

Entä mitä minä toivoisin äitienpäivälahjaksi? Miten olisi kiireetön aamu, jona mies hoitaisi molempien lasten aamupalat minun jatkaessani unia? Saisin herätä omia aikojani, syödä oman puuroni ja hörppiä kahvini pitkän kaavan mukaan lehteä lueskellen ilman, että kukaan esittäisi mitään toiveita tai vaatimuksia (kuopuksen maitokiintiön täyttämistarvetta lukuunottamatta).

Aikamoinen lahja se olisikin.

Vauvoja odotellessa

Kuopukseni odotus aloitti tuttavapiirissäni ihailtavan vauvabuumin. Näinä päivinä odottelen jännityksellä uutisia kahdestakin suunnasta. Mikä ilahduttavinta, ympyrä sulkeutuu toivottavasti onnellisissa merkeissä niihin aikoihin, kun kuopukseni täyttää vuoden, sillä ystäväni perheeseen odotetaan kovasti toivottua toista lasta.

Vauvauutisia odotellessani olen levähtänyt askartelujen ääressä. Ohessa kaksi viimeisintä onnittelukorttia, jotka odottavat enää pienen prinsessan ja prinssin syntymää. Sinistä korttia väkertäessäni harmittelin jälleen kerran, etten omista tarpeeksi erilaisia kyniä, jotta saisin tekstit korttiin parhaiten soveltuvalla värillä. Siinäpä hyvä syy ostaa vihdoinkin romukaupasta se kahdeksan euron geelikynäpaketti, jota olen kerran jos toisenkin kaipauksella katsellut. Siinä on muuten ainakin 25 kynää, joten pihiyden piikkiin on pistettävä, kun en ole vielä saanut pakettia kassan kautta kotiin.

Lajittele roskat, kiitos

Meillä on tapana yhdistää huvi ja hyöty eli automarkettien leikkipaikat ja ruokaostokset. Samalla kun isäntä hoitelee ostospuolen, minä istun jälkikasvumme vahtina leikkipaikan läheisyydessä seuraillen ihmisiä ja pohdiskellen laiskanlaisesti elämänmenoa. Vakiomarketissamme esikoinen kiipeilee ylikansallisen pikaruokaravintolan kiipeilysokkeloissa samalla, kun minulle tarjoutuu tilaisuus kytätä ihmisten pullonpalautusta. Toisessa ostosparatiisissa paras leikkipaikka on kotimaisessa pikaruokaravintolassa, jonne on mentävä sisään saakka, joten jos en tuijota lapsiani tai paikan akvaariota, joudun väistämättä todistamaan kanssaeläjien ruokailua ja siihen läheisesti liittyviä toimia.

Eilen seisoskelin jälkimmäisessä parkkiruudussa ja panin ilahtuneena merkille, että jonkinlainen lajittelu- ja kierrätyskulttuuri on yltänyt siihenkin kertakäyttökulttuurin pyhättöön. "Lajittele roskat, kiitos" -kyltin alla oli oman kolonsa pahveille (ohjeet siitä, mitkä kaikki artikkelit koloon kuuluvat, olivat sekä sanalliset että kuvalliset) sekä jäille ja nesteille sekajätteen lisäksi. Jäin tietysti kaipaamaan biojäteroskista, mutta sen puuttuminen unohtui pian, kun jäin ihmettelemään jotakin paljon käsittämättömämpää: pahvikierrätykseen oli jätetty mukeja muovikansineen ja pilleineen (puhumattakaan siitä, että osa mukeista oli joka tapauksessa päätynyt sekajätteeseen).

On varmaankin totta, etteivät pikaruokaravintolat kuulu ekohenkisten ja eettisestä kuluttamisesta kiinnostuneiden vakiokohteisiin. Näissä paikoissa helppous on perinteisesti ollut ykkösasia käsi kädessä kertakäyttökulttuurin kanssa. On kuitenkin vaikea käsittää, että edelleen on ihmisiä, jotka sisälukutaidosta (ja kuvallisista ohjeista) huolimatta ovat kyllin piittaamattomia käyttääkseen hetkisen ajastaan ja edes hieman aivokapasiteettiaan lajitellakseen omat jätteensä. Kyse ei ole korkeampaa matematiikkaa vaativasta toiminnasta eikä jokaista roskaa tarvitse eritellä. Vain ajattelemattomuus ja välinpitämättömyys voi selittää sen, että muovia edelleen tungetaan pahvijätteeseen. Ilmeisesti lajittelun perimmäinen tarkoitus ei näille ihmisille ole vieläkään valjennut.

Pullonpalautuspisteessä jaksan harmitella sitä, miten paljon hyviä muovikasseja päätyy roskikseen vain siksi, että niissä on kannettu pulloja palautukseen. Tokihan useimmista pulloista ja tölkeistä valuu kassiin jotakin (yleensä haisevaa) nestettä, mutta vielä ne pussit roskapusseiksi kelpaisivat. Oikeastaan pullonpalautusta varten markkinoilla pitäisi olla kosteuden pitäviä ja pestäviä kasseja, sillä sinänsä kestävien ja pestävien kankaisten kauppakassien ongelma on, etteivät ne pidätä suurempia määriä valuvia nesteitä. Kukapa sitä viimeviikonloppuista kaljaa autonsa takakonttiin kaipaisi. Vaan enpä usko, että kovinkaan moni vaivautuisi moista "pullonpalautuskassia"  hankkimaan, onhan toki helpompaa käyttää niitä ostosreissuilla kertyviä muovikasseja ja heittää ne sitten käytön jälkeen roskiin.

Oli muuten mainio huomata, miten kerran eräs keski-ikäinen mies valikoi pursuilevasta muovipussiroskiksesta puolenkymmentä priimakuntoista kassia - ja jatkoi matkaansa sisään markettiin. Ekoteko se on pienikin sellainen (samalla kyseinen mies säästi jokusen sentin omia rahojaankin).

Arvatkaapa, mitä ne ****** muurahaiset saivat aikaan? Nyt, kun niiden olemassaolon on hyväksynyt ja niistä osaa olla välittämättä, ne menivät porukalla vedenkeittimemme sisään - ja kärähtivät sinne rikkoen koko masiinan. Jatkossa otetaan käyttöön suolaa ja kanelia järeämmät aseet - ekologiasta viis.

Voi murkku!

Kevät tuli - ja muurahaiset. Ensimmäisenä keväänä uudessa kodissa ne ällöttivät, nyt kolmantena niihin suhtautuu jo neutraalimmin. Mieheni tosin muistutti, että muurahaisia vilisee sitä enemmän, mitä enemmän keittiössä on niille syötävää - muurahaisten määrä on kääntäen verrannollinen siisteyteen. Sen minäkin muistan aina silloin, kun kostea tiskirätti kuhisee (aha, sekin jäi huuhtomatta kunnolla) tai roskiskaapissa käy taisto siitä, onko sekajäte sittenkin kiinnostavampi kohde kuin biojäte.

Vielä vuosi sitten esikoinen inhosi muurahaisia ja harrasti epämiehekästä kirkumista etenkin kylpyhuoneessa. Ilmeisesti hän koki olonsa suojattomammaksi aataminasussaan? Tänä vuonna tilanne on kääntynyt päinvastoin, primitiivinen metsästysvietti on herännyt ja keittiön muurahaisarmeijan kimppuun käydään erityisesti kynsileikkurin voimin. Eräänä päivänä poika valitteli, ettei muurahaisia näy missään ja kun isänsä ehdotti käymään kylpyhuoneessa tarkistuskierroksella, esikoinen totesi lakonisesti: "Mutta kun kylpyhuoneen mulkut on minun ystäviä."

Vaihteeksi vaippoja

Kuopus kasvaessa ja kehittyessä harson virittely päälle käy yhä haasteellisemmaksi. Päätin helpottaa kaikkien osapuolien elämää ompelemalla muutaman sisätäyttövaipan minimaalisella kiinteällä imulla tai kokonaan ilman. Kankaat löytyivät taas kerran kaapin kätköistä. Huvittavinta on, että kahden vaipan sisäpinnaksi päätyi Citymarketista hakemani ilmainen Pampers-fleecepeitto, ehtaa Ökotex-laatua. Peitosta riitti vielä sisus yhteen pienempään lahjavaippaan ja ylikin jäi. Harmi, etten saanut Pampers-applikaatiota osumaan millään omiin tekeleisiini!



Kaava on muuten hieman muokattu (lähinnä pari-kolme senttiä kavennettu) Kestovaippainfon Mummut M, joka sopii malliltaan vallan erinomaisesti sironpuoleiselle kuopuksellemme (tämänhetkiset noin-mitat 70cm ja 8kg).

Kesäksi bikinikuntoon?

On taas se aika vuodesta, kun lehdet pullistelevat remonttiohjeita rupsahtaneille. Vastahan tässä päästiin joulukilojen karistuskampanjasta kun pitäisi jo ajatella kanssauimareiden sosiaalista hyvinvointia hoitamalla itsensä siedettävään katselukuntoon. Onneksi sentään kaalisoppa- ja lentoemäntädieetit ovat vaihtuneet astetta terveempiin, pitkäjännitteiseen elämäntapamuutokseen perustuviin ohjeisiin. Yhtä kaikki, läskinpolttotalkoot ahdistavat juuri nyt: kotiäiti anoo armoa!

Ollapa aikaa lepoon, lenkkeilyyn ja terveen ruokavalion vaalimiseen! Jatkuvasti jäytävän univajeen varjossa prioriteetit kuitenkin kirkastuvat: kun saa jälkikasvun ruokittua suurinpiirtein terveellisesti ja monipuolisesti (ja onneksi itsensä siinä sivussa) ja vielä ulkoilutettuakin mieluiten päivittäin, liikenevän ajan viettääkin mieluiten vaakatasossa, aivot nollilla. Siinä vaiheessa kiittää omaa kaukokatseisuuttaan siitä, että on tullut hankkineeksi bikinit, jotka peittävät enemmän kuin paljastavat. Tosin taidan tänäkin kesänä tyytyä joko naku-uintiin kaukana katseista tai kaiken peittävään kokouimapukuun.

Tietyllä hellyydellä katselen kuitenkin etureppuani, johon ei mikään kuntokuuri enää pure (ellei sellaiseksi lasketa Nordströmin klinikan tarjoamaa veitsidieettiä). Siinä ovat elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät taisteluarvet, sopusoinnussa astetta ylempänä roikuskelevien maidontuotantoyksiköiden kanssa. Vielä minä mitä luultavimmin ehdin rääkätä tätä kehoa vastaamaan paremmin nyky-yhteiskunnan Kevennä Terveydenhuollon Kustannuksia Hoitamalla Itsesi Kuntoon -vaatimuksiin, mutta juuri nyt sillä on tärkeämpiäkin vaatimuksia kontollaan.

Roska päivässä

Lumet sulavat humisten, maa paljastuu - ja samalla kaikki hankeen heitetty törky. Tänään korjasin bussipysäkiltä pari kierrätykseen kelpaamatonta lasipulloa ja vein ne lasten kanssa ostarin pihalla olevaan kierrätyspisteeseen. Tuli hyvä mieli, vaikkei pari lasiroskaa vähemmän vielä kesää tee, siksi paljon ihmiset heittävät rojua tienposkeen.

Mikä ihme siinä on, että karkkipaperi, pullo, hampurilaisaterian pakkaukset, tupakka-askit ja tuhannet muut roskat putoavat taskun ohi maahan? Jos tavaraa on jaksanut kantaa kaupasta ulos, jaksanee kantaa tyhjät kääreet kotiin tai lähimpään roskikseen. Minun on vaikea käsittää sitä välinpitämättömyyttä ja suoranaista piittaamattomuutta, joka roskaamiseen liittyy. Hyvin, hyvin etäisesti voisin kuvitella, että jossain vaiheessa teiniangstia roskaaminen on statement, helppo keino ikäänkuin vastustaa järjestelmää tai ainakin haistatella kaikenlaiselle kunnollisuudelle, mutta eihän sitäkään angstia loputtomiin kestä. Valtaosa roskaamisesta on siis silkkaa piittaamattomuutta ympäristöstä.

Kunnioitan Roska päivässä -liikettä ja omalla väljällä tavallani seurailenkin sitä. Esikoiseni kanssa siivoilemme kevään tullen etenkin lähipuistoa, kanniskelemme paikallisen nuorison jälkeenjättämiä todisteita puiston roskiksiin (joita muuten sivumennen sanoen on laskujeni mukaan ainakin neljä). Yhdessä ihmettelemme, miksi roskat eivät ole osuneet roskikseen, vaan ne on nakattu roskiksen juurelle.

Eniten raivostuttaa lasiroskaajat. Lasia luonto ei sulata eikä viiltävä jäte ole hyväksi kenellekään. Jos pullot ja purnukat on pakko jättää luontoon, onko niitä ihan pakko rikkoa? Minä mieluusti keräilen palautuspullot talteen ja otan niistä rahat pois samalla, kun vien pantittomat lasinkeräykseen. Kumma juttu sekin, että palautuspullot eivät ihmisille tien poskista kelpaa, mutta jos tiellä olisi kolikoita, ne kyllä kerättäisiin. Ja logiikka oli...? Kenties se, että pullonpalautuksen eteen joutuu näkemään vaivaa, samoin on roskien kuljettamisen laita. Nyky-yhteiskunnan The Thing on helppous.
On ollut riemastuttavaa huomata, miten 4-vuotias esikoisemme omatoimisesti poimii maasta roskia ja tuo ne minulle tai kiikuttaa lähimpään roskikseen. Lasinsiruihin ei hänellä ole lupa koskea, samoin huolelliset liturgiat neuloihin ja ruiskuihin liittyen on pidetty, mutta paperiroskien keräilylle on annettu siunaus. Toivottavasti näin toimimalla omasta ympäristöstä huolehtiminen on omille lapsillemme itsestäänselvyys.

Asennoitumalla uudella tavalla roskan poimimiseen saataisiin aikaan paljon. Vaikka joku olisikin niin idiootti, että roskaa, minä voin puolestani olla niin fiksu, että siivoan sen pois. Pienillä kollektiivisilla teoilla saavutettaisiin suuria asioita - ja säästettäisiin kunnan rahoja johonkin sellaiseen, jota ei pysty arkipäivän toimilla hoitamaan.

Ennenkin oli niin-ja-näin

Tasaisin väliajoin opiskelijat nousevat vaatimaan parannusta asemaansa - ja yhtä usein reilusti viime vuosituhannen puolella opiskelleet jeesustelevat, kuinka "meidän aikana ei saanut minkäänlaista ilmaista rahaa, opintolainan korkoavustuskin oli jo lottovoitto". Viimeksi tänään paikallisen yliopiston tutkijaopettaja näsäviisasteli aiheesta ja väitti, että laina motivoisi opiskelemaan nopeammin, jotta pääsee tienaamaan (maksaakseen ensihätään lainojaan pois?).

Rakas tutkijaopettaja, opiskelijoiden aseman parantamista kutsutaan edistykseksi. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti etuuksia tarjoamaan, vaan niitä on vaadittava. Opiskelijoiden vaatimukset eivät ole kohtuuttomia verrattuna yleiseen sosiaaliturvaan ja yhteiskuntajärjestykseen Suomessa. Kun jo viralliset tahot toitottavat opiskeluaikojen lyhentämisen perään, on kohtuullista mahdollistaa täysipäiväinen opiskelu - tai vaihtoehtoisesti järkevä oheistulojen hankinta. Nyt opiskelijat pidetään tehokkaasti köyhyysrajan alapuolella: siitä pitää huolen niukan opintorahan sitominen tiukkoihin tulorajoihin. Jokin tuossa logiikassa mättää.

Lisäksi, rakas tutkijaopettaja, uskallan väittää, että (akateeminen) työllisyystilanne on melkolailla erilainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Äitini nuoruudessa viime vuosisadan puolivälin tällä puolen ylioppilaslakillakin pääsi töihin. Onhan nytkin tietyillä aloilla (vaihteeksi) työntekijän markkinat, mutta työllisyystilanne vaihtelee puolessa vuosikymmenessä niin, ettei opiskelujen aluksi voi laskea varman työllistymisen varaan.

Viimeiseksi, rakas tutkijaopettaja, kiireellä ei tule kuin kusipäitä lapspuolia. Jos systeemin on tarkoitus kannustaa yksinomaan mahdollisimman nopeaan valmistumiseen, se johtaa väistämättä siihen, että yhä useampi keräilee tutkintoonsa ne mahdollisimman helpot kurssit ja rämpii nekin rimaa hipoen läpi. Ketä se palvelee, että työmarkkinat pullistelevat 22-vuotiaita maistereita, joilla ei ole itselläänkään selvää käsitystä siitä, mitä he osaavat tai mitä heidän edes pitäisi osata.

Opiskeluaika on arvokasta, vaikka se ei olisi aina 100% tehokasta. Moni kypsyy vuosien varrella kursseilla kompastellessaan hahmottamaan sen, minkälaisen ammattitaidon tahtoo ja pystyy rakentamaan. Se kenties vaatii "turhia" opintopisteitä ja jonkinlaista joutokäyntiäkin, mutta väitän, että tuloksena on valmiimpia ja pätevämpiä vastavalmistuneita. Sama muuten pätee tohtoritehtailuun, joka nykyisellään johtaa vääjäämättä tohtorin tutkinnon arvon inflaatioon. Ammattitaito ja asiantuntijuus ei synny juosten kusemalla, vaan pitkäjänteisesti vuosien työn tuloksena.

Vaalisalaisuuksia

- miksi ihmeessä? Tänään lehdessä uutisoitiin, että suomalaiset pitävät tiukasti kiinni vaalisalaisuudesta ennen äänestämistä. Edes puolisot eivät kerro toisilleen, ketä aikovat äänestää. Vaaleista, puolueista ja äänestyskäyttäytymisestä puhutaan vain yleisellä tasolla, vasta jälkikäteen voi aiheesta keskustella tarkemmin.

Minä en oikein tajua, mikä juju vaalisalaisuudessa on. Muistan sen omasta lapsuudestani: vanhempani kommentoivat todella niukasti edes sitä, mitä puoluetta kannattavat. Eivätkö juuri vaalit ole mitä suurimmassa määrin ihmisiin vaikuttamista ja vaalien alus sitä aikaa, kun kukin ehdokas ja puolueet yleensä lupaavat ja linjaavat? Jos potentiaalisista äänestyskohteista keskusteltaisiin avoimesti, se toisi kenties uusia näkökulmia. Minä ainakaan en jaksa ottaa omin päin lähellekään tarpeeksi selvää puolueiden linjoista tai yksittäisten ehdokkaiden mielipiteistä, vaan mieluusti muodostaisin käsityksiäni mielenkiintoisten keskustelujen ja argumentoinnin pohjalta.

Miten siis itse äänestän? Siinäpä pulma. Perinteisesti olen äänestänyt aina eduskunta- ja kunnallisvaaleissa vihreitä. Toistaiseksi vaalipiiristäni ei ole koskaan päässyt yhtään vihreää eduskuntaan asti ja tänä vuonna harkitsin, josko lakkaisin heittämästä ääntäni täysin hukkaan ja loikkaisin jonkun mukavanoloisen kokoomuslaisen naisen taakse. Onhan se kokoomus minulle vähän liian oikealla ja ehkäpä juuri tänä vuonna vihreä ensimmäistä kertaa yltäisikin Arkadianmäelle saakka, kiitos Vasemmistoliiton kanssa solmitun teknisen vaaliliiton. Vaaliliitossa piilee kuitenkin susi lampaan vaatteissa: jos vihreiden kärkinimi ei kerää tarpeeksi kannatusta, ääneni menee vasemmistoliittolaiselle. Se taas on ristiriidassa sen kanssa, että vaihtoehtona vihreän äänestämiselle pohdin nimenomaan kokoomuslaista naista.

Sunnuntainahan se on päätettävä, äänestyskopissa viimeistään. Jos Suvi-Anne Siimes luotsaisi edelleen Vasemmistoliittoa, päätös olisi helppo ja vihreä. Vaan on se Jyrki Katainen aika lutuinen mies, ja vielä maakuntalaisia... ja äänestinhän sentään Niinistöä vuosi sitten presidentinvaaleissa ;-).

Anna hyvän kiertää

Minua riivaa jonkin sortin hyvän tekemisen pakko. Siihen kietoutuu itsekkäitä syitä alkaen kroonisesta ompelukuumeesta: toiselle ompeleminen on jollain tapaa epäitsekkäämpää, mutta vähintään yhtä nautinnollista kuin itselle tekeminen. Sitä paitsi antaminen tuottaa itsessään mielihyvää samoin kuin omien vahvuuksien käyttäminen toisten auttamiseen.

Osaa suomalaisista tuntuu vaivaavan vastavuoroisuuden taakka: palvelus pitäisi aina korvata suoraan palveluksena - tai vielä pahempaa, rahana. Apua ei osata ottaa vastaan ilman vastavuoroisuutta, ettei vaan jäädä kenellekään mitään velkaa. Liekö syynä (turha) ylpeys omasta pärjäämisestä, että korvaukseton apu koetaan negatiivisessa mielessä hyväntekeväisyydeksi. On tietysti niitä, joille vastaanottaminen ei ole mikään ongelma joko siksi, että he itse ovat valmiita tarvittaessa antamaan tai siksi, että he kokevat ansaitsevansa kaiken mahdollisen hyvän luonnostaan.

Minä nautin omasta pienestä "hyväntekeväisyydestäni", mutta vain silloin, kun tiedän vastaanottajan olevan aidosti kiitollinen ja valmis auttamaan jotakuta toista. Kun minä ilahdutan jotakuta, joka auttaa seuraavaa ja hän puolestaan seuraavaa, hyvä lopulta kiertää takaisin, itselle sopivimmassa muodossa - ja se on helppo ottaa vastaan, ilman suoran vastavuoroisuuden taakkaa tai ajatusta siitä, että on jotekin alentavaa olla vastaanottajana tai autettavana. Hyvää mieltä varjostavat vain ne, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan hyväksikäyttävät hyvän kierrättäjiä: ottavat, mutta eivät koskaan anna. Kieltäytyäkö auttamasta heitä vai ajatella, että ei sekään antaminen ole oikeasti minulta pois. Lopulta tässäkin asiassa pätee se, että asenteet voivat muuttua vain, jos minä itse ensin muutan asennettani.

Annetaan hyvän kiertää, reunaehdoitta.