Elämää ilman puhelinta

Puhuin viimeksi puhelimeeni viikko sitten keskiviikkona puoli viideltä alkuillasta lasten mummolassa. Seuraavan kerran kaipailin puhelintani torstaiaamuna, mutta kun puhelimen ääntä ei kuulunut mieheni soittaessa siihen, ajattelin palata asiaan paremmalla aikaa. Perjantaina soitin mummolaan, josko puhelin olisi pudonnut vaikkapa pakastimen taakse. Tässä vaiheessa akku oli jo lopahtanut, joten äänen perusteella kapulaa oli mahdoton paikallistaa. Vielä lauantaiaamuna olin sitä mieltä, että mummolasta tai auton takakontista se riivatun luuri löytyisi, mutta viimein maanantaina luovutin ja päätin soittaa (mieheni puhelimesta, luonnollisesti) operaattorin asiakaspalveluun tilatakseni uuden SIM-kortin.

Kuunneltuani tusinan kertaa Banglesin Eternal flamen löin luurin kiinni. Tein saman toistamiseen ja aloin todenteolla harkita pyyhkeen heittämistä kehään. Kolmannella kerralla pyysin handsfreen ja otin virkkuun kouraan. Parinkymmenen minuutin jonotuksen jälkeen virkkuuni oli edistynyt mukavasti ja sain asiani viimein toimitettua. Uusi SIM-kortti kolahtanee postiluukusta huomenna. Talosta löytyy luonnollisesti lähes antiikkiarvoa omaava nokialainen, joten uutta palikkaa ei tarvitse lähteä kiireessä hakemaan.

Viikon aikana olen huomannut, etten kaipaa puhelinta lainkaan. Pitkiä puheluja soitan vain yhdelle kaukana asuvalle ystävälleni, muuten puhelimenkäyttöni rajoittuu satunnaisiin tekstiviesteihin ja miehen "mitä kaupasta tarvitsee tuoda" -puhelujen vastaanottamiseen. Oloni oli merkittävästi hankalampi, kun vaihdoimme laajakaistaliittymää ja olimme viikonlopun yli ilman nettiyhteyttä. Johan oli orpo olo. Nyt sentään olen sähköpostin ja Skypen tavoitettavissa entiseen tapaan.

Nykyinen kännykkäkulttuuri on luonut tavoitettavissa olemisen pakon illuusion. Kun anoppini ei saanut minuun tai mieheeni yhteyttä puoleen vuorokauteen (mieheni oli unohtanut puhelimensa takkinsa taskuun tuulikaappiin), hän oli huolesta suunniltaan. Vielä vuosikymmen sitten kukaan ei olisi ihmetellyt, jos (lanka)puhelimeen ei vastata moneen päivään. Ainahan sitä saattoi olla poissa kotoa tai vaikkapa suihkussa. Seinäpuhelimissa harvemmin oli tulleiden puheluiden numeronäyttöä, joten kukaan ei odottanut, että vastaamatta jättänyt soittelisi perään. Nykyään kapula pitäisi ilmeisesti pitää mukana (ja auki sekä kuuluvilla) kaikkialla, mieluummin myös vessassa. Vastaamatta jääneet puhelut tallentuvat, joten vastuu yhteydenotosta siirtyy alkuperäisen puhelun vastaanottajalle.

Minä en ole aina tavoitettavissa. Itseasiassa olen sitä varsin harvoin. En erityisemmin pidä puhelimista. Se on lähinnä turvallisuusväline siltä varalta, että on soitettava hätänumeroon. No jaa, onhan se ihan kätevä myös asioilla, kun erkanee marketissa muusta perheestä ja soittaa perään "missä te olette" -puhelun.

Ja sille kaukana olevalle ystävälle pitää päästä avautumaan säännöllisesti. On se sentään paljon kallonkutistajakäyntiä halvempi terapiamuoto. Terveisiä vaan sinne rannikolle!

Odessa-pipoapua

Sain neljä sisävaippaa puolivalmiiksi, joten saatoin melkein hyvällä omallatunnolla ottaa uusintakierroksen Odessan kanssa:

Lankana on Jättiraidan jämät, joten päätin vähentää silmukoita ohjeen 110:sta 100:aan. Suoraa osuutta on lähes ohjeen mukaiset 14 cm, mutta päälaen kavennukset on tehty jokaisella kerroksella langan paksuuden ja vähyyden vuoksi. Pipo sopi juuri ja juuri kuvausmallina toimineen kuopuksen päähän, jonka ympärysmitta lienee jossakin 50-52 cm:n haarukassa. Lopputuloksesta tuli yllättävän veikeä vinon neulepinnan rikkoessa tasaraidat.

Jokohan nyt pahin polte olisi käryytelty loppuun ja voisi keskittyä hetkeksi vaikkapa kolme viikkoa sitten lainattuun Remeksen dekkariin, jota en ole vielä edes avannut... Jotenkin tohdin epäillä...

Odessa

Päätökseni pysyä erossa puikoista kesti lähes puoli vuorokautta. Sain silvottua puikkopussin kahtia ja koottua osista kaksi alkuperäistä toimivampaa versiota. Siskoni farkkujen vyötärönkin sain korjattua ja vaippakankaat sekä kaavan otettua esiin. Sen jälkeen kiusaus kasvoi kuitenkin liian suureksi, kun parivaljakko Wool & Odessa huokailivat kutsuvasti.

Myssy on kuin luotu äitini (kuvassa) päähän. Mustasta langasta toteutettuna ja ilman helmiä siinä on eittämätöntä charlestonilaista lumoa. Sormia syyhyttää päästä tekemään näitä lisää eri väreissä tuttavapiirin pienille tytöille - onneksi langat niihin hattuihin ovat vielä kaupassa. Pikkutyttöjä varten taidan modifioida mallia hiukan matalammaksi ja ehkäpä kavennan päälaenkin nopeammin, saatan jopa harkita helmien hankkimista.

Vielä kerran jämälankasukat

Sukka päivässä, kaksi parhaassa... Koska edellisten Petroskoi-sukkien paino ylitti lähetysmateriaalien kanssa 50 gramman postitaksarajan, päätin neuloa mukaan toiset sukat "samaan hintaan". Näiden tuli painaa sen verran vähän, että lähetyksen kokonaispaino jäisi alle 100 gramman. Minäkö tarkka postimaksujen kanssa? Huhupuhetta, kiistän kaiken.

Koska taloudessamme ei ole kyllin pientä sukankuluttajaa, malliksi pääsi esikoisen Valtteri-pupu. Kaikki käytetyt langat ovat jo esiintyneet blogissa: punainen ja harmaanmusta ovat Nalle Coloria purkusukkien varresta ja keltainen edellisten sukkien ylijäämä-Woolia. Keltaista jäi vieläkin vaikkapa pipon raidaksi, muita lankoja vain parsinlankojen verran. Yllättävän mukava väriyhdistelmä, vaikka kyse onkin puhtaasti jämälangoista. Sukkalähetyksen painoksi muodostui sopivasti 94 g pakkauksineen, joten siltäkin osin tavoite tuli saavutettua.

Nyt pakkaan puikot hetkeksi puikkopussiin, joka kylläkin itsessään kaipaa uudelleenmuotoilua. Oikea käsikin on päässyt jälleen ylikuntoon ja toisaalta pakollisia ompeluprojektejakin on (taas!) jonoksi asti. Eri asia on, miten pitkään pystyn vastustamaan kiusausta tarttua ensimmäiseen englanninkieliseen neulehaasteeseen, ihanaiseen Odessa-pipoon. Se tosin taitaisi ansaita paremman langan kuin mikään tämänhetkisistä varastolangoistani.

Kasarihirveyksiä ja pipoapua

Pastellivärit olivat muotia suunnilleen 20 vuotta sitten ja kasarityylin uusi tuleminenkin taisi mennä jo. Sain oman elinikäisen kiintiöni täyteen kaiken maailman mintunvihreitä, persikoita ja neonvärejä varhaisteini-ikäni kultaisina (?) vuosina, joten näiden Petroskoi-keräykseen menevien sukkien neulominen tuotti esteettistä tuskaa.

Jonnekinhan se lankavaraston pohjalla pyörinyt mintunvihreä Bambino piti saada upotettua. Lanka lienee äitini peruja, joten mitä luultavimmin taloudessamme on jokunen vauvaneule kyseistä värisävyä. En rehellisesti sanottuna voi käsittää näitä "sukupuolineutraaleja vauvavärejä"; muoti on tosin tainnut jo siltä osin muuttua neutraalibeigeksi. Joka tapauksessa jaoin langan vaa'an avulla (ah autuutta!) kahteen osaan ja käytin sen katkeraan loppuun saakka. Näin kantalapustakin tuli raidallinen. Keltainen lanka on äitini lahjoittamaa Woolia, sitä jäi näistä arviolta 2-vuotiaalle sopivista sukista yli kymmenisen grammaa eli saman verran, mitä mintunvihreää meni. Vielä siitä siis raitaa lykkää jonkin neuleen rumistukseksi. Jälkikään ei ole priimaa, sillä intoni päästä eroon epämieluisasta langasta ylitti täydellisyydentavoittelun. Mielellään kuopus silti sukkaa sovitteli kuvausmallin ominaisuudessa.

Pipoapuunkin tuli taas värkättyä ribbipipo:

Lanka on jälleen äitini lahjoituserästä, Seiskaveikan Jättiraitaa. Se oli arviolta kymmenellä erillisellä pienellä kerällä (sopii kysyä, miksi ihmeessä - äitini neuloi kyseisestä langasta vuosi sitten minulle boleron), joten pipon raidat eivät ole symmetrisiä tai edes "oikeassa" järjestyksessä. Värinvaihtokerrokseen on jälleen sovellettu ainaoikean kerroksen menetelmää.

Pohdin taas kerran, onko moraalisesti arveluttavaa käyttää hyväntekeväisyyskäsitöihin juuri niitä materiaaleja, joita ei itselleen kelpuuta. Eivätkö puutteessa elävät nimenomaan ansaitsisi sitä kaikkein parasta kurjuuden keskelle? Lopulta päädyn aina samaan johtopäätökseen: parempi rumakin pipo kun ei pipoa lainkaan. Myös ekologiselta kannalta viereksittyjen materiaalien hyödyntäminen on järkevä vaihtoehto. Ja mistäs sitä lopulta tietää, jos keltainen-mintunvihreä ja sininen-lime-vihreä-vaaleansininen sattuukin olemaan jonkun lempiväriyhdistelmä...

Huonon onnen slipoveri

Päätin aloittaa sunnuntaina pikkupojan slipoverin Novita Ministä (60% puuvilla, 40% akryyli) rasitusvammaista kättäni verrytelläkseni. Suuntaa-antavia mittoja katselin jostakin lehdestä talteen ottamastani slipoveriohjeesta ja neuloin jopa mallitilkun, jotta pääsin alkuun "omasta päästä" -mallin kanssa. Yritin olla kovinkin nokkela arvioidessani mallitilkun ja vaa'an avulla langan riittävyyttä kuhunkin kokoon. Päädyin neulomaan liivin noin 80-senttiseksi ajatellen, että saisin lähes kaikki langat (140 g) käytettyä, mutta ne kuitenkin varmasti riittäisivät.

Tänään se valmistui, kun hihansuuresorit oli kertaalleen purettu ja uudelleen neulottu. Koko oli yllättäen passeli kuopukselle, joka asiaankuuluvasti elvisteli liivissä tyytyväisenä. Kuvaamisesta hän sen sijaan oli kanssani hieman eri mieltä, joten jouduin tyytymään tavallistakin heikompaan otokseen.

Slipoveri oli vastoin odotuksiani kantajansa päällä varsin tyylikäs - kuva ei valitettavasti tee lainkaan oikeutta, todellisuudessa alla oleva paita ei kuulla lainkaan noin pahasti läpi. Liiviin kului laskelmistani huolimatta reilusti alle 100 g lankaa, joten lopusta 50 grammasta joudun keksimään vielä jotakin - ehkä kesäpipon?

Miten huono onni sitten tähän kaikkeen liittyy? Kun sain kuvan otettua, lähdin itsetyytyväisenä tarkastamaan otoksia tietokoneelle. Tällä välin kuopus oli löytänyt ikkunalaudalle unohtamani sakset (hullun tuurilla sentään lasten tylppäpäiset askartelusakset teräväkärkisten ompelusaksieni sijaan), joilla hän tyytyväisenä nirhaili uutta pukinettaan minun palatessani koneelta uutta kuvaa ottamaan. Onni onnettomuudessa vain yksi lanka oli katkennut, joten paikallisen purku- ja paikkausoperaation jälkeen liivi oli pelastettu. Opettavainen kokemus, jota ei kuitenkaan viitsisi toistaa.

Session aikana kuopus onnistui myös paskomaan vaippaansa niin ison satsin, että sitä riitti villahousuun asti ja vaipan avatessa se levisi lopullisesti vessan joka sopukkaan. Ennen villahousujen kuurausta ja liivin korjausta kuopus oli kuitenkin pistettävä nukkumaan. En päässyt unohtamaan villahousujen pesua kuopuksen nukahdettua ja istahdettuani korjaustyömaalle, sillä sonta lemahti edelleen - ilmeisesti sitä oli siis pyjamassani asti.

Paska homma, mutta tulipahan tehtyä...

Terveisiä korttitehtaasta

Kun sisareni aamulla soitti ja kysyi, sattuisiko minulla olemaan valmiiksi
syntymäpäiväkorttia, sain hyvän syyn avata korttitehtaani (ja samalla
Ottaa Omaa Aikaa).

Lopputulos ei ole taiteen tai edes askartelutaidon riemuvoitto, mutta
materiaaleilla on jälleen tarinansa. Keskiosa on jostakin
naistenlehdestä napattu lahjakortin kansi, jossa oli valmiiksi
syntymäpäiväonnittelut etu- ja takapuolella. Sille tarvittin siis enää
kehykset, jotka syntyivät erään minulle aikanaan apurahan myöntäneen
säätiön toimintakertomuksen kansipahvista (muu osa pumaskasta olikin jo
aikaisemmin joutanut paperinkeräykseen). Harmikseni (halpa)
paperileikkurini on ajan saatossa tylsynyt siinä määrin, että
leikkuujäljestä tuli melko epäsiisti, joten jouduin turvautumaan
kehyksen ulkoreunoissa saksiin - tarkkasilmäinen erottaa kyllä
käsivaraisen leikkuujäljen, joka ei tosin ole yhtä huono kuin kuva
antaa ymmärtää. Sisäosan pelastin peittämällä reunan turkoosilla
kimalleliimalla. Omaan makuuni kortista tuli varsin mukiinmenevä
yksinkertaisuudestaan huolimatta

On väsymystä ja väsymystä

Mitä eroa on väsymyksellä ja väsymyksellä? Ainakin syy ja seuraukset. Kun
perheen isä on aamulla kuopuksen könytessä päälle liian väsynyt
nousemaan ylös, hän kapaloituu tiukemmin peittoonsa ja leikkii koomaan
vajonnutta. Samaan aikaan väsynyt ja flunssainen äiti kiskoo itsensä
väkipakolla puuronkeittoon, sillä kuopus saa takuuvarman raivarin, jos
joutuu odottamaan puuronsa jäähtymistä vielä hetkenkin kauemmin.
Vanhemmista toisen väsymys johtuu eilisillan myöhäiselokuvasta, toisen
siitä, että on herännyt arviolta kymmenen kertaa rauhoittamaan
levottoman kuopuksen takaisin uneen. Tarvitseeko joku vielä vihjeen,
mikä on kenenkin väsymyksen syy?

Ainahan sitä voi pyytää toista nousemaan - leikinkö siis vain
marttyyriäitiä ja kiillottelen sädekehääni uhrautumisella? Ehkä
niinkin, mutta paljolti motiivina on myös puhdas rakkaus. Minä satun
rakastamaan miestäni siinä määrin, että haluan paitsi olla
mahdollisuuksien rajoissa nalkuttamatta, valittamatta ja määräilemättä,
myös helpottaa hänen elämäänsä niillä tavoilla, jotka osaan. Levon ja
oman ajan järjestäminen on minulle rakkaudenosoitus miestäni kohtaan.
Yritän myös kömpelösti pitää yllä edes siedettävää siisteystasoa
kotona, jotta miehen on mukavampi tulla töistä kotiin. Läheskään aina
se ei onnistu, mutta yritys on kai tärkeintä. En ole luonteeni puolesta
kumppanina helpoimmasta päästä, joten arkiasioiden soisi ainakin olevan
kohtuullisen kitkatonta.

Vaan kyllä sitä silti itsekin kaipaisi välillä tarjottimella tarjottua
hoivaa, lepoa ja omaa aikaa. Pyydettäessä kaikkea järjestyy, mutta
jostain syystä koen useimmiten pyytämisen jollain tapaa vaikeaksi.
Vielä vaikeampaa on vain ottaa oma aikansa ilmoitusluontoisena. Tässäpä
siis yksi itsensäkehittämiskohde.

Kassimaakari iski jälleen

Koska kangaskassipulamme on jatkuva, päätin helpottaa tilannetta hieman hiirikäden lopullista toipumista odotellessa. Kangaskasseissa kuskataan paitsi kauppaostokset, myös uintivehkeitä, luistimia, kierrätykseen meneviä tavaroita (paperi, kartonki, metalli, lasi) ja vaihtelevasti muutakin roinaa. Lisäksi kasseja tuntuu hupenevan varastointitarkoituksiin. Koska ostokset ja painomuste likaavat helposti pussit, päätin ommella uusimmat kassit puhtaita ja kevyitä kantamuksia varten ja jättää entiset suosiolla likaisempiin hommiin.

Esikoinen sai uintikassinsa kankaasta, joka jäi yli, kun ompelin ystävälleni patjansuojuksen hänen vanhasta pussilakanastaan. Aika sopiva kuosi tarkoitukseen. Kantohihnat tein tosin eri kankaasta, jotta sain taas yhdet "joutavat kangassoirot" hyötykäyttöön.

Oikeanpuoleinen kassi on tehty kankaasta, joka alunperin hankittiin opiskelijaboksini verhoiksi vuonna 1995. Verho ehti ilahduttaa tehtävässään ensin pitkänä kahdessa opiskelijakämpässä, kunnes muutimme "vapaille markkinoille" ja ompelin verhosta kapan (mahtaakohan se vielä olla kaapissa vai jo lahjoitettu Konttiin?). Ylijäämäkankaasta on ollut moneksi: kuvioita on applikoitu niin lasten vaatteisiin kuin vaippoihin, tämän kassin kangas palveli aikansa syntikan pölysuojana. Sitä perua kankaassa oli mukavasti jo valmis päärme kassinsuuta varten. Kahvat ovat perua leikkaussaliliinasta tehdystä kassista, joka haperuuttaan repesi jätepapereita kuskatessa. Verhokangaskassia kaavailin mukana kuljetettaville käsitöilleni, mutta siihen tarkoitukseen se on vähän turhan suuri. Ehkäpä tämä päätyy pehmolelujen säilytyspaikaksi ja otan vapautuvan kassin omaan käyttööni. Johan se on ollutkin synti ja häpeä kuljetella kutimia ja virkkuita mukana kaikenkarvaisissa muovipusseissa...

Monia käsityöblogeja lueskellessa tulee mieleen, etteivät omat käsityötekeleet vaikuta kovin mediaseksikkäiltä. Käsitöitäni leimaa enemmän laiskuus, nuukuus ja käytännöllisyys kuin hohdokkuus ja kunnianhimo. Saan tyydytykseni siitä, että tarpeettomasta syntyy tarpeellista kohtuullisella vaivalla. Useimmiten uusiotuotteeseen oman hohtonsa tuo materiaalien historia (kuten verhokankaasta tehdyn kassin kohdalla).

Koiranp**kaa siellä ja täällä

Olin pyhästi päättänyt, etten julkisesti valita tienpientareiden koiranjätöksistä; riittää kun maakunnan päälehden yleisönosasto pullistelee kakkakammoisia kitisijöitä joka kevät. Ennen lapsia olinkin sitä mieltä, että jokainen, jolle on kauhalla annettu, osaa kyllä kikkareet kiertää, mutta lasten reviiri ei rajoitukaan yleisille kulkuväylille. Muutaman kerran karvaisen kaverin tuotoksia lasten kengänpohjista kuuranneena joudun liittymään yleiseen valituskuoroon.

Tässä päivänä eräänä menimme pulkkamäeksi omimamme polunpätkän yläpäähän aikeenamme harrastaa talvisia iloja nyt, kun lunta viimein on enemmän kuin silmänlumeeksi. Esikoinen hyppäsi rattikelkkansa selkään, mutta matka tyssäsi lyhyeen, kun keskellä polkua jökötti kasa sitä itseänsä. Eikä se ollut ainoa kasa.

On se kumma juttu, että siellä fleksin ylemmässä päässä roikkujaa ei haittaa, vaikka paras kaveri paskoo keskelle kulkuväylää - luultavasti sitä samaa, jota hinaudutaan vähintään pari kertaa päivässä itsekin. Metri jompaan kumpaan suuntaan sivulle olisi ollut tarjolla koskematonta hankea ja metsäksi luokiteltavaa aluetta puhumattakaan siitä, että etenkin kaupunkialueella tuntuisi kohtuulliselta joko mennä kunnolla puskan puolelle tai kerätä jätökset siivosti roskiin. Lapsellisena toivoisin toki jälkimmäistä, meillä kun nuorimmainen on edelleen oraalivaiheessaan. Tänään sentään olin kaukaa viisas ja varustauduin (lasten hiekka)lapiolla, jolla kippasin muutamat kasat pois kriittiseltä sektorilta. Vielä kun muistaisi pestä lapion ennen kuin kuopus ehtii sitä taas nuoleskelemaan.

Voisihan sitä kysyä, onko pakko ängetä pulkkailemaan koiranlenkityspolulle. Minun on puolestani pakko todeta, että juuri muita vaihtoehtoja ei taajama-alueella olekaan. Kaikki muut etäisestikin turvalliseksi luokiteltavat kulkuväylät hiekoitetaan penkasta penkkaan kaatuilevien kansalaisten korvausvaatimusten pelossa. Eihän sitä toki voi jättää yksilön oman päätöksen varaan, kulkeako hiekoitettua vai hiekoittamatonta kaistaa. Nykyisellään on turha kuvitellakaan käyttävänsä potkukelkkaa saati vetää lapsia pulkassa tai rattikelkassa, ainakaan muualla kuin umpihangessa. Hiekoittamattomat alueet ovat joko pyhitetty hiihtäjille tai laskettelijoille tai vaihtoehtoisesti rakennettu tai annettu metsittyä umpeen. Harrasta siinä sitten muuta kuin välineurheilua.

Kaiken huippu oli viime talvena, kun vastasatanutta lunta kolatessani jyräytin omalla pihallani suoraan koiranp**kaan. Minun puolestani koiria saa pitää myös vapaana, mutta sen verran toivoisin omistajien olevan perillä lemmikkiensä liikkeistä tiheään asutulla alueella, etteivät päästä piskejään sentään toisten pihoille asioimaan.