Viestejä hiljaisuudesta

Blogi on vaipunut horrokseen, eikä säännöllisestä elämästä täällä ole enää takuita. Tuntuu, että neulon nykyään pääsääntöisesti omia virityksiä, joista saatan kirjoitella ohjeita, joten neuleiden valmistuttua niitä ei henno vielä esitellä. Toisaalta en haluaisi, että tästä blogista tulisi pelkkä omien ohjeiden mainosalusta.

Olen neulonut edelleen, paljon.

Totaalinollauksen jälkeen ostin proosallisesti lankaa Prismasta. Näistä yksi kerä oli harmahtavan sinistä Regian Pairfectia, jonka päätin soveltuvan vanhapoikaveljeni villasukkiin. Malli on omasta päästä, mutta kantapää mukailee ainakin kuvien perusteella Vanilla is the New Black -sukkien kantapäärakennetta. Jatkoin kantapään käännöksen linjaa jalkapöydän päälle niin, että sain joustinneuleen vaihdettua pikkuhiljaa sileäksi neuleeksi.

Tylsä, mutta onnistunut projekti, vaikka lanka uhkasikin loppua kesken. Sukissa on melko pitkä varsi (silmukkamäärää en enää muista, ehkä 76 varressa ja 72 terässä?), mutta jalkaterä on vain kokoluokkaa 42-43. Sukat painoivat melko tarkkaan 90 g, ja sinistä lankaa jäi jäljelle muutama metri. Keltaista merkkilankaa sen sijaan oli peräti 5 g. Huijausta, sanon minä: odotan, että 100 g:n kerässä on vain lyhyet pätkät väritoistoja erottavia merkkilankoja ja loput varsinaista väriä. No, veli oli tyytyväinen uusiin sukkiinsa, mikä on tietysti pääasia.

Käytin minä sen merkkilangankin, tietysti.

Samalla Prisma-reissulla olin ostanut tummanharmaata Novita Venlaa tarkoituksenani neuloa siitä kuopukselle uudet villasukat parissa viikossa pilalle huopuneiden Tommy Hilfiger -sukkien tilalle. Neuloinkin sukat (niistä tuota tuonnempana), ja jämästä yhdessä Regia Pairfectin keltaisen merkkilangan kanssa taas yhden Norwegian Sweet Baby Capin. Tämän piposen neuloskelin muuten KalPan ja Kässäkerho Pom Pomin järjestämässä tempauksessa, jossa KalPa-KooKoo -jääkiekkopelissä neulottiin kutsuttuna porukalla vauvapipoja ja -sukkia KYS:aan.

Totaalinollauksen jälkeen tilasin ilolla myös käsinvärjättyjä lankoja iKKeltä.

Turkoosista Merino Sock 365:sta (värinimeltään Hometown) pyöräytin huvikseni vielä yhdet Your Highness -sukat, tällä kertaa Arctic Dawn -mallin kantapäämallilla.

Turkoosin lisäksi tilasin Merino Sock 365:a myös pinkkinä värisävyssä Petal, sekä Woolly Sockia harmaana värisävyssä Dorian Gray (juu, ja vihreänä värisävyssä Ruth, ettei totuus unohtuisi). Pääosa pinkistä meni sukkiin, joista oma tarinansa myöhemmin, mutta niiden sukkien jälkeen teki mieli neuloa pinkit ja turkoosit pois kuljeksimasta. Niinpä neuloin järjestyksessään ehkä seitsemännet Arctic Dawnit.

Tämän parin neuloin varpaista aloittaen ja kärjen värikkään osan pidemmäksi kuin alkuperäisessä mallissa - oikeastaan vähän turhankin pitkäksi. Pinkkiä ja turkoosia oli vähän eri määrät, joten vaihtamalla värien järjestyksen toiseen sukkaan varmistuin siitä, että saisin jokseenkin tasapainoiset väripalkit aikaiseksi. Aika hauskat, ja mikä parasta, rakas ystävä ihastui näihin niin, että adoptoi ne omakseen.

Niin, eihän pinkki ja turkoosi lanka tietenkään loppunut, kuinkas muuten. Vaan eipä hätää, aina voi neuloa norjalaisvauvamyssyjä lopuista pikkujämistä.

Valkoisen Regian kaverina raidoittuu lanka kuin lanka, näissä siis nuo jo edellä mainitut iKKen Merino Sock 365:t ja viimeinen jämä harmaata Venlaa. Tällaista tämä minun neulojanelämäni on, yksi projekti vie toiseen lankojen myötä.

Joskus harvoin päätän etukäteen, mitä aion neuloa, ja etsin siihen langat. Yksi näistä neuleprojekteista oli huivi fibromyalgiakivuista kärsivälle työtoverilleni. Jyväskylän Talvifestareilta löysin Lanitium ex Machinan värjäämää suomenlampaan karitsanvillaa, jota ostin kahdessa harmahtavan sinisessä sävyssä. Niistä syntyi Stripe Study Shawl.

Yksi bloggaamisen este on kuvaaminen ja sen tuskaisuus. Tätäkin huivia yritin kuvata helmikuisena päivänä, kun joka paikka oli täynnä lunta, eikä mitään kivaa kuvauspaikkaa tahtonut löytyä. Kampesin lumen keskelle viereiseen leikkipuistoon vain todetakseni, että auringossa oli liian kirkasta ja varjossa liian hämärää.

Pässikeinun selkään oli ihan pakko laskostella huivi kuvattavaksi, olipa valaistusolosuhde hyvä tahi huono. Karitsanvilla oli jopa täällaiselle merinon pilaamalle kermapyllyneulojalle aivan ihastuttavaa neulottavaa, ja värit olivat mitä parhaimmat ystävääni ajatellen. Huivista olisi saanut tulla isompikin, 240 g paksuhkoa lankaa oli sittenkin vähän turhan nafti määrä hartiahuivia ajatellen. Vaan ystäväni oli silti iloinen ja kiitollinen tästäkin lämmikkeestä.

Jahas, jokohan tässä olisi päivitystä tältä erää riittävästi. Kuka näitä nyt jaksaa loputtomiin lukea, joten runsaahko sukkaraportti joskus myöhemmin. Jos olen oikein reipas, kirjoitan sen nyt samoilla lämmöillä ja ajastan muutaman päivän päähän. Ja jos olen superreipas, naputtelen menemään vielä pari muutakin postausta tuota tuonnemmaksi, sillä neulomuksia totisesti riittää esiteltäväksi ja tarinoita kerrottavaksi.