Eija kyseli Lontoon-matkakertomuksen perään. En osaa kirjoittaa valloittavaa tarinaa tehokkaasta turistipyrähdyksestämme, joten tässäpä lähinnä äärimmäisen tylsä listaus siitä, missä tuli käytyä, enimmäkseen oman muistin tueksi myöhempää fiilistelyä varten. Lopuksi ehkä vähän matkan herättämiä ajatuksia, ne saattavat kiinnostaa varsinaista käyntikohdelistausta enemmän (nämä löytyvät ainoan lihavoidun väliotsikon jälkeen).
British Airways lennätti meidät aikataulunmukaisesti Heathrow'n lentokentälle, jonne saavuimme paikallista aikaa 9.30. Olimme tilanneet etukäteen kotiin sekä Lontoon "turistipassin" (London pass) että kolmen päivän matkakortin, joten pääsimme pelkin käsimatkatavaroin matkanneina suoraan koneesta metroon. Olipa helpotus, kun näki metrolippuluukuille kertyneet jonot! Metrolla köröttelimme Piccadillylle, sillä meillä ei ollut lainkaan Lontoon karttaa eikä Englannin puntia ja tiesimme Piccadillyltä löytyvän sekä rahanvaihtopaikkoja että matkailuinfon. Hetken aikaa Piccadillyn vilinä oli aika pökerryttävää, mutta pian päätimme hyödyntää hyvän sään ja lähdimme harhailemaan kohti Thamesia ajatuksena hypätä jokiristeilylle. Siinä samalla tuli nähtyä Big Ben ja parlamenttitalokin, tosin blogimies oli siinä vaiheessa sen verran hypoglykeeminen, ettei maisemien ihailu juurikaan kiinnostanut. Ensimmäinen reissugourmet olikin sataman nakkikioskin hodari ja hampurilainen...
Jokiristeily olisi voinut olla tylsä, ellei selostus ohikuljetuista nähtävyyksistä olisi ollut niin hävyttömän hauska. Laiva pysähtyi Tower of Londonin laiturilla ja suunnistimme suoraan Toweriin, jota kolusimme reppuinemme pari-kolme tuntia. Siellä nautimme myös matkan ensimmäiset erinomaiset erikoiskahvit. Paljon oli Tower muuttunut sitten viime näkemän (kävin paikassa ensimmäisen kerran lähes 19 vuotta sitten!), turistit kiersivät tehokkaasti haluttuun suuntaan, paluuta tulosuuntaan ei ollut.
Towerin jälkeen oli aika kirjautua hieman syrjemmässä sijaitsevaan hotelliin, joka ei muuten mahtunut turistikartalle laisinkaan. Tiesimme sentään, mille metropysäkille tähdätä ja mitä katua etsiä, joten hotelli löytyi melko pienellä vaivalla. Huone oli odotetusti vaatimaton, mutta onneksi siisti, lattiamaton sijaan oli laminaatti ja vessanpönttö veti. Suihkusta tosin tuli pelkästään tulikuumaa vettä ja sänkykin romahti kerran, mutta patja ja petivaatteet olivat oikein oivalliset, sisäpihalle antavan ikkunan sai auki yöksi ja aamupala oli mannermaisen asiallinen paahtoleipineen ja tuoremehuineen, joten perustarpeet hotelli tyydytti loistavasti. Vaan ei siellä aikaa tehnyt mieli viettää, joten lähdimme etsimään ruokapaikkaa.
King's Crossin metroaseman läheltä löytyikin oivallinen intialainen ravintola, jossa saimme matkan parasta ruokaa rennon kotoisassa ympäristössä. Sillä jaksoimme suunnata kävelemään Oxford Streetin edestakaisin ihan vain yleissivistyksen vuoksi, kauppoihin ei tehnyt mieli poiketa lainkaan. Matkalla metropysäkille bongasimme hotellin nurkille kulkevan bussin, johon hetken mielijohteessa hyppäsimme. Hidastahan sillä oli kulkea metroon verrattuna, mutta toisesta kerroksesta oli hienot maisemat läpi keskustan ajellessa.
Toisena päivänä suunnistimme Regent's Parkin eteläpuolelle ja kävelimme puiston läpi eläintarhaan. Puisto oli melkolailla tyhjä, joitakin yksittäisiä lenkkeilijöitä ja muita kuntoilijoita, muutoin oli hiljaista. Eläintarhassa isot kissat piilottelivat helteessä, mutta gorillat hauskuttivat siitäkin edestä. Eniten viehätti se, miten joidenkin eläinlajien kohdalla pääsi ikään kuin sisälle elinympäristöön, sinne rajattuun elintilaan. Noin muutoin... eläintarha mikä eläintarha, kaikkine kiertelevine koululaisryhmineen. Merkille pantavaa oli, että kaikilla kouluikäisillä lapsilla tuntui olevan oma digikamera mukana.
Eläintarhasta kävelimme Camden towniin, joka on kyllä elämys vertaansa vailla. Väriä, liikettä, ääntä. Kierreltyämme aikamme löysimme mukavan ruokapaikan, jossa tarjottiin seisovasta pöydästä kaukoidän herkkuja ja makeita jälkiruokia hävyttömän edulliseen hintaan siistissä ympäristössä. Samalla pidimme matkan pahinta sadetta.
Lounaan jälkeen ajelimme St. Paulin katedraalille. Pääovella oli järkyttävät jonot, onneksi turistipassimme opaskirjassa kehotettiin käyttämään kryptan sisäänkäyntiä, joten pääsimme sisään alle 10 min jonotuksella. Katedraalista teki erityisen kiipeäminen Stone Galleryyn, niin ylös torniin kuin kapeat ja jyrkät portaat suinkin veivät. Voi sitä jonotusta ja hikeä, ahtaan paikan kammosta kärsivät olisivat kyllä saaneet pahimmanlaatuisen paniikkikohtauksen. Itse näköala ei sykähdyttänyt, pelkkiä kattoja pikavilkaisulla, mutta kiipeäminen ylös ja alas oli kokemisen arvoinen ponnistus. Se tuli palkittua Pret A Mangerilla, ketjukahvilassa, josta tuli matkamme suosikki loistavien erikoiskahvien ja mielettömän laadukkaiden pähkinäpatukoittensa ansiosta. Tämän kahvilaketjun minäkin haluaisin Suomeen!
Kahvin jälkeen kävelimme Millennium Bridgeä pitkin Tate Moderniin ihmettelemään modernia taidetta. Ei se edelleenkään auennut meille, joten kävelimme Anchor-pubiin yksille ja suuntasimme metrolla Namco-pelikeskukseen, jossa sai turistipassilla pelailla muutaman kierroksen tiettyjä pelejä ilmaiseksi. Illan tiihetessä kävelimme Thamesin etelärantaa pitkin takaisin itään, ihailimme hienosti laitettua joenranta-aluetta ja nautimme matkan varrella esiintyneen katutaiteilijan esityksestä. Nälkä ajoi meidät metrolla "kotikulmille", jossa oli myöhään auki oleva leipomo, sieltä ostimme sen iltaisen iltapalamme.
Kolmas päivä oli viimeinen turistipassimme voimassaolopäivä, joten tarkoituksena oli hyödyntää loputkin mahdollisuudet. Niinpä kiipesimme Lontoon suuren tulipalon muistoksi rakennetun The Monumentin huipulle (311 askelmaa), kävimme London Bridge Experiencessä kokemassa keskiaikaisen Lontoon tunnelmia sekä "pelottelukierroksen", poikkesimme vanhalle sotalaivalle HMS Belfastille (joka muuten oli kiinnostavampi kuin ennalta kuvittelinkaan, kiitos oivaltavasti rakennetun vahanukkelavastuksen) sekä nousimme Tower Bridgen ylätasolle katsastamaan sinne kootun siltanäyttelyn. Tower Bridgeltä ajelimme kohti Petticoat Lane Marketia, joka oli sekin aivan oma elämyksensä. Vähän niin kuin Camden Marketin köyhempi velipuoli, enemmän etninen, vähemmän täynnä turisteja. Siellä söimme erinomaista intialaista ruokaa suoraan katukeittiöstä ennen lyhyttä siirtymää Old Spitalfield's Marketille. Matka kahden "torin" välillä ei ollut fyysisesti pitkä, mutta ympäristöltään välimatka oli valovuoden. Old Spitalfields oli alueenakin Lontooksi poikkeuksellisen moderni, katettu tori muistutti jonkin verran Camdenin katettuja "Stalleja", mutta oli fiilikseltään erilainen. Pret A Manger löytyi toki täältäkin lepopaikaksi.
Ajattelimme käydä turistipassillamme elokuvissa, joten siirryimme metrolla Sohon nurkille. Päästyämme paikalle mitään mielenkiintoista ei ollutkaan tarjolla, joten kuljeskelimme Chinatownin läpi, kunnes niinkin brutaali syy kuin vessahätä ajoi meidät National Galleryyn. Siellä innostuimme katselemaan perinteisempää taidetta ja lopulta etenkin erikoisnäyttely väärennöksistä ja tauluvariaatioista kiinnosti meitä pitkään. Loppuillan kuljeskelimme Sohossa, kunnes jalat sanoivat sopimuksensa irti. Valitsemamme metrolinjalle tuli jokin viivytys, joten vaihdoimme matkan varrella bussiin; matka oli aivan yhtä hauska kokemus kuin ensimmäisenäkin iltana, sillä tämä bussi kulki eri reittiä kuin ensimmäinen.
Viimeisenä päivänä kirjauduimme ulos hotellista heti aamulla ja suuntasimme reppuinemme Portobello Roadille. Olin kokonaan unohtanut, miten järkyttävän pitkä markkinakatu se onkaan ja miten paljon erilaista tavaraa siellä on tarjolla! Onneksi olimme liikkeellä hyvissä ajoin, sillä palatessamme katua takaisinpäin turistimäärä oli aivan mieletön. Kuumakin alkoi olla, joten kahvin jälkeen suunnistimme British Museumiin. Sekin oli positiivinen yllätys, mutta kuumuuden ja repun vuoksi jaloissa painoi jo niin paljon, etten oikein jaksanut keskittyä mihinkään muutamia tärppejä lukuunottamatta. Niinpä ajelimme jo hieman Heathrow'n suuntaan, poikkesimme Harrod'silla ihan vain periaatteesta (äh, sehän on vain tavaratalo!) ja yritimme sitten etsiä sopivaa ruokapaikkaa - turhaan. Päädyimme etenemään vielä muutaman pysäkinvälin Earl's Courtille asti, josta löysimmekin vaivattomasti, kas kummaa intialaisen ravintolan. Ruoka tosin oli lievä pettymys edellisten intialaisten jälkeen, mutta ravintolan omistaja oli ihan mukava tapaus ja ruoka kohtuuhintaista.
Vähäiset tuliaisostokset teimme lentokentältä, sillä kumpaakaan ei shoppailu matkan aikana kiinnostanut lainkaan. OK, minä olisin voinut ratsata tarkemmin sekä Camdenin katetut kojut että Old Spitalfieldsin ja olisin voinut löytää jotakin kivaa käsintehtyä, mutta oli niin paljon muutakin katseltavaa! Kotimaan kamaralle saavuimme puoliltaöin, blogimiehen lanko haki meidät kentältä ja kuulimme lasten viihtyneen hienosti koko reissumme ajan serkkujensa luona. Mitäpä muuta sitä reissulta enää olisi voinutkaan toivoa!
Ja mitä jäikään päällimmäiseksi mieleen?
Nyt tietäisin, missä viettäisin aikaani Lontoossa, kun pakolliset turistinähtävyydet on suunnilleen koluttu. Pyhittäisin enemmän aikaa National Gallerylle (kyllä, minä joka en taiteesta ymmärrä tuon taivaallista!) ja ehkäpä myös British Museumille. On hienoa, että nämä ovat maksuttomia paikkoja ihan kaikille. Koluaisin tarkemmin Camden Townia, Old Spitalfield's Marketia ja etsiskelisin kenties muitakin katettuja ja kattamattomia markkinoita/toreja. Thamesin ylittävät sillat ovat kaikkein parhaita näköalapaikkoja, Thamesin rannoilla kuljeskelu ja silloilla kävely on jo sinällään mukavaa.
Yllätyimme siitä, miten kohtuullisella hinnalla Lontoossa saattoi syödä erinomaista ruokaa. Ensimmäisen illan intialaista söimme peräti 40 punnalla, mutta siihen kuuluikin syöminen siistissä ravintolassa, pari olutta, riisit, ruuat ja naan-leipä sekä palvelumaksu. Katukeittiöstä söimme puolestaan juomineen yhteensä kuudella punnalla mahamme todella täyteen! Ja se Pret A Manger... että Englannista voi saada kahdella punnalla kertakaikkiaan loistavaa erikoiskahvia! Jään kaipaamaan jättimäistä ja elämäni toistaiseksi parasta lattea sekä Pretin mielettömiä patukoita, niin pähkinä-, hedelmä- kuin suklaaversioitakin. Kyseinen ketju mainostaa pyrkivänsä mahdollisimman puhtaaseen ja lisäaineettomaan (ja luomuun) ravintoon ja ainakin minuun hyväuskoiseen se uppoaa oivallisesti.
Positiivisten yllätysten lista kasvaa edelleen huomiolla yleisestä siisteydestä. Se lienee yhteydessä toiseen ihmetyksen aiheeseen, hurjan suureen työntekijöiden määrään (sekä kenties tuleviin Lontoon olympialaisiin vuonna 2012). Metroasemilla oli jatkuvasti siivoojia ja lippuporteilla vartijoita, eläintarhan porteilla oli pelkästään vastaanottamassa ja kyselemässä kuulumisia monta miestä. Intialaisia oli paljon, samoin iPhone oli joka toisella metrolla kulkevalla (tai ainakin iPhonen omistajat käyttivät laitettaan varsin avoimesti). Pommi-iskut metroasemille olivat jättäneet jälkeensä jatkuvia kuulutuksia siitä, miten kaikki epäilyttävä käytös ja vartiotta jätetyt matkatavarat pyydettiin raportoimaan henkilökunnalle. Silti olo oli hämmästyttävän turvallinen, kertaakaan en kokenut minkäänlaista uhkaa itseäni tai olkalaukkuani kohtaan.
Matka oli hieno, mutta ehkä sittenkin olen kasvanut 19 vuoden takaisesta maalaistytöstä ihan hiukkasen. Kaikesta huolimatta Lontoo oli vain länsimainen suurkaupunki, toki hyvin moni-ilmeinen ja kiinnostava, mutta kaukana siitä eksoottisestakin ahaa-elämyksestä, jonka koin taannoin teininä. Silloin pikkupaikkakunnan tyttöä kiehtoi ihmisten kirjo ja oma anonyymius, jotka nykyään ovat molemmat tulleet kovin paljon arkisemmiksi asioiksi. Lähtisinkö Lontooseen uudelleen? Kyllä. Lähtisinkö sinne lasten kanssa? Tuskin.
En käynyt yhdessäkään lankakaupassa, en edes tavaratalon lankaosastolla. Minulla ei ollut mukanani yhtään ainoaa neuletta. En kaivannut hetkeäkään lankaa tai käsityötä. Oli paljon parempaa pitää kädessään oman miehen kättä, monta tuntia päivässä. Sillä muistolla jaksaa aika pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti