Elämäntapanuukailua ja keskeneräisyyksiä

Olen kehittänyt nuukailusta elämäntavan. Joskus ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää sen mielekkyyttä, kuten nyt esimerkiksi työn alla olevien villahousupaikkailujen suhteen:

Kuopuksemme päätti jo aikaa sitten ryhtyä päiväkuivaksi (pikkuhousuihin kakkimista lukuunottamatta), joten pitkälahkeiset Ruskovillat lojuivat aikansa loppuhuoltoa odottamassa. Sain ne viimein pestyä ja lanoliinitettua vain todetakseni, että kaikissa oli vähintään toisen polven paikat puhki. Päätin ratkoa kaikki paikat irti ja ommella vanhoista huopavillakuorista leikatut palaset tilalle. Projektin mielekkyydestä voi olla montaa mieltä, sillä (mihinkään uskontokuntaan kuulumattomana) kaikkien uskontojen jumalat minua varjelkoot koskaan haluamasta lisää omia lapsia, joilla näitä villahousuja voisi pitää. Kovan käytön jäljet näkyvät housuissa siinä määrin, etteivät ne luultavasti paikattuinakaan kelpaa kenellekään muulle. Silti saan jonkinlaista kieroutunutta mielihyvää pöksyjen kunnostamisesta. Ruskovillat nyt vain ovat niin ihania, etenkin juuri pesun ja lanoliinituksen jäljiltä. Ja ehkäpä joku vaipattaja ne sittenkin huolii käyttöön, vaikkapa kokonaan veloituksetta.

Lasten myötä olen oppinut sietämään keskeneräisyyttä. Harvoinpa nykyään on aikaa saattaa aloitettu projekti kerralla loppuun. Toiset hommat roikkuvat pidempään kuin toiset, jotkut uhkaavat ufoutua lopullisesti. Yksi potentiaalinen ikuisuusprojekti on tässä:

Se on ruosteenoranssi palmikkoneule koossa noin 130 cm. Etu- ja takakappaleet ovat valmiina, mutta en tahdo saada itsestäni irti aloittaa hihoja. Langan riittävyyskin on vielä kysymysmerkki, joten suunnittelen aloittavani hihat ylhäältä, jotta langan mahdollisesti loppuessa eri värillä neulottu osa sattuu hihansuihin (ja vielä neulomattomaan kaulukseen) ja on siis mielestäni jotenkin visuaalisesti siedettävämpi kuin väärän väriset hihan yläosat.

Sen sijaan patenttineulekaulaliina edistyy tasaisen varmasti:

Mitä pidemmälle työ edistyy, sitä vähemmän epäilen lopputulosta. Naapurilta saatu TeeTee Poppari (100% maissi) on inhottavaa neuloa, mutta lopputulos on suloisen silkkinen. Puoliväli häämöttää jo, tavoitteena on pari metriä - tai niin pitkälle kuin vajaa neljä kerää riittää.

Kodinhoitohuoneessa on nykyään pysyvä kaaos keskeneräisten ja selvittämättömien töiden suhteen:

Pinossa on korjausta odottavia vaatekappaleita - joskin pino on pikkuhiljaa pienentynyt. Ompelupöydälle kertyvät myös ne lehdet, joista olen etsinyt ja löytänytkin toteutettavia neule- ja ompelumalleja. Oman tilansa vievät myös lajittelemattomat leikkuujätetilkut, joille en ole keksinyt loogista paikkaa. Pöydällä on myös ne kangas- ja lankapussit, jotka odottavat perkaamista tai sopivaa loppusijoituspaikkaa. Yksi kasseista sisältää lisää keskeneräisyyksiä:

Ihanaakin ihanampia villapellavalankoja, naapurin lahjoituksia tietysti. Osa kerittynä, osa vielä sotkuisilla vyyhdeillä odottamassa hiljaisia iltoja, jolloin mikään muu käsityö ei innosta. Näistä minä teen vielä joskus jotakin ihan itselleni.