maanantai 19. helmikuuta 2007

Hiekkalaatikolla sisäpiiri pieni pyörii

Naisvaltaisissa yhteisöjen muodostumiseen tuntuu pätevän useimmiten sama universaali kaava. Tutustumisvaiheessa kaikki yhteisön jäsenet tuntuvat pääosin ihan mukavilta ja yhteisen nimittäjän ympärille muodostuu mukava me-henki. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin muodostua pienempiä kuppikuntia hengenheimolaisten löytäessä toisensa. Tässä vaiheessa uusien tulokkaiden alkaa olla yhä vaikeampi päästä piirileikkeihin mukaan ja samalla myös ärsytyskynnys kuppikuntien kesken laskee. Etenkin virtuaalisilla hiekkalaatikoilla alkavat ovet paukkua, "siskoja" peesaillaan ja asetutaan yhä tukevammin rintamiksi. Ääritilanteissa joku kuppikunta ottaa alkuperäisestä yhteisöstä sotaisan irtioton ja jatkaa omaa tanhuamistaan toisaalla, hyvin todennäköisesti alkuperäistä leikkipaikkaa pilkaten ja panetellen. Huvittavinta tässä on se, että yleensä ne, jotka ovat lähteneet Minä en tule tänne enää koskaan -mentaliteetilla, tuntevat ylemmyydentunnossaan tarvetta käydä kokeilemassa, josko jätetyllä hiekkalaatikolla vielä riittäisi hämmennettävää.

Kuullostaako tutulle? Minä olen ollut osallisena parillakin virtuaalihiekkalaatikolla, joissa molemmissa toteutui jossain määrin samansuuntainen kehityskulku. Ensimmäisellä kerralla kuuluin kuppikuntaan ja lähtijöihin, enkä ole siitä näin jälkikäteen erityisen ylpeä. Tuolloin keskustelupalstasta oli tullut kovin henkilökohtainen kanava ja se aiheutti suuria tunnekuohuja. Toisella kertaa pysyttelin järkevästi ulkopuolisena sivustaseuraajana, sillä enää ei ollut tarvetta kuulua joukkoon. Kuitenkin yhteisön tullessa murrosvaiheeseensa tuo ennustettava, lähes vääjäämätön kehityskulku ärsytti, olihan siellä ollut pitkään oikein mukavaa turista. Kärhämöintivaiheen jälkeen mikään ei voi palata ennalleen, uuden yhteisön neitseellinen seesteisyys on iäksi mennyttä.

Onkohan se juuri naisille tyypillinen tarve liittoutua, tuntea yhteenkuuluvuutta ja pönkittää sitä ottamalla omalle kuppikunnalleen sopiva yhteinen parjauskohde? Sisäpiirit kuppikuntaisuuksineen ovat parhaimmillaan hyvää naisten välistä ystävyyttä ja uskallan tunnustaa, että sopiva määrä selän takana puhumistakin on varsin terapeuttista. Valehtelua en siedä enkä toisen tahallista vahingoittamista pahan puhumisella, mutta omasta puolestani puran mieluummin patoutumia hyvien ystävieni kanssa kuin menen laukomaan tunnekuohuissani kenties mielipahaa tuottavia "totuuksia" kenellekään suoraan. Itse asiassa suoraan puhumista arvostetaan jossain määrin liikaakin; itse toivon, että minuun kohdistuva arvostelu ja "pahan puhuminen" hoidettaisiin mieluummin pääosin selkäni takana. Mitä en kuule, siitä en voi pahoittaa mieltäni.
Hiekkalaatikot vaihtuvat, toimintatavat pysyvät. Itse sentään voi oppia, kuten toivottavasti itse olen jo oppinut. Vain omia toimintamallejaan muuttamalla kukin voi vaikuttaa leikkipaikan henkeen ja tulevaisuuteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti