Paluu mukavuusalueelle

Olen antanut itselleni luvan neuloa juuri sitä, mitä huvittaa, vaikka se tarkoittaisi pelkkien sukkien neulomista. Olenkin joskus kutsunut lipastonlaatikkoon kasaantuvaa sukkamerta ongelmajätteeksi, jolle on aika ajoin löydettävä loppusijoituspaikka. Toistaiseksi halukkaita vastaanottajia on löytynyt, joten perustellusti olen voinut jatkaa maanista sukkien neulomista.

Ja koska jämälangat ovat ihan parasta, piti taas ihan huvikseen neuloa yhdet jämälankasukat.

Keskellä kesää viehätyin tästä kovasti jouluisesta värikombinaatiosta: tummanharmaasta Kraft Hand-Dyedin BFL Sockista värissä Scorzonera, joulunpunaisesta Louhittaren Luolan Väinämöisestä värissä Christmas ja luonnonvalkoisesta iKKen Glitter Sockista värissä Ivory. En yleensä ole mikään kapeiden raitojen neulomisen ystävä, mutta nyt sain vision yhdistää raitasukkiin ristipistokirjasta bongaamani kukka-/hiutalekuvion. Tuli oikein mainiot tonttusukat, ja pitkästä aikaa raitojenkin neulominen oli ihan mukavaa. Vaan niinhän ne nämäkin sukat päätyivät lipastonlaatikkoon odottamaan loppusijoitusta, monien kaltaistensa joukkoon.

Projekti Nolla

Novita-nollauksen jälkeen oli hyvä asettaa seuraava välitavoite matkalla kohti lankavaraston absoluuttista nollapistettä: neuloa loppuun kaikki sellaiset langat, jotka eivät ole varsinaisia sukkalankoja. Ensimmäiseksi tämän osatavoitteen projektiksi valikoitui Leftie, koska tarvitsin jotakin tuttua ja suoraviivaista neulottavaa taannoisille Jyväskylän neulefestareille.

Tämä oli järjestyksessään kuudes (6. !!!) neulomani Leftie; edellisistä viidestä neljä on päätynyt käyttöön muille ja vain yhden olen pitänyt itse. Olen siitä hupsu, että huivivarastossani on monestakin mallista vähintään kaksi erilaista väriyhdistelmää, joten valikoin uusimpaan Leftieeni langat omaa käyttöä silmällä pitäen: vaaleanharmaa ihanuus on iKKen MCN:a värissä Minas Tirith ja mustanharmaa Eluded Fibresin Super Merinoa värissä Black on Black. Huivista tuli juuri niin ihana kuin ajattelinkin, joten se todellakin jää omaan käyttöön. Sitä ajatellen siivosin huivilaatikkoni, josta heitin yhden rikkinäisen huivin roskiin, yhden käyttämättä jääneen lahjoitin kanssaneulojalle ja yhden laitoin menemään Konttiin. Yksi huivi sisään, kolme ulos, näinhän sen pitääkin mennä.

Leftien jälkeen tein väli-inventaarion ei-sukkalangoista:

Siinä on kaksi vyyhtiä (yhteensä 115 g) Riihivillan Aarnia, kaksi 50 g:n vyyhtiä uusiseelantilaista merino-opossumisekoitetta, 100 g ystäväni (liian haalean alkuperäisvärin päälle) värjäämää 100 % BFL:a ja 100 g kullankeltaista iKKen alpakka/merino/nylon -sekoitetta. Näistä ensimmäisenä sain ideoita merino-opossumilankojen neulomiseksi.

Helteistä huolimatta harmaasta Amurista ja kullankeltaisesta Alpaca Sockista (värisävy Midas) syntyi Eifel Cowl. Amuri on yksisäikeistä, melko höttöistä lankaa, joten neuloin kaulurin rennosti, jopa varovaisesti 2,25 mm puikoilla. Lankoja kului ihan käsittämättömän vähän: Amuria 28 g ja Alpaca Sockia 5 g.

Kaulurista tuli mukavan niukkalinjainen, joten se mahtunee hyvin sellaisenkin ulkoilutakin kaveriksi, jossa on korkeampi kaulus.

On makukysymys, miten päin kaulurin asettelee: keltaiset vuorenhuiput eteen ja taakse vai sivuille. Aavistuksen laajempi kauluri voisi alaosastaan olla, että se leviäisi asettelematta hartioille, mutta vika on marginaalinen, jos käyttötarkoitus on nimenomaan korkeampikauluksisien takkien kanssa. Joka tapauksessa väriyhdistelmä on herkku ja itse tykkään talvella käyttää kalulureita, joten taidan kokeilla, josko tämä olisi käyttökelpoinen ihan minulle itselleni.

Ehdin jo tulostaa kirjoneulelapasohjeen vihreää Amuria ja Alpaca Sockia silmällä pitäen, mutta helteiden edelleen jatkuessa teki mieli palata takaisin sileiden sukkalankojen pariin. Sukkia on taas syntynyt melkein liukuhihnalta; milloinkahan sitä seuraavan kerran malttaa palata ei-sukkalankojen pariin...

P.S. Ostin neulefestareilta vain kolme vyyhtiä lankaa, kaikki sukkalankoja. Niinpä myös sukkalankojen määrä on laskemaan päin. Jossain vaiheessa myös niiden osalta voisi tehdä tarkemman väli-inventaarion, mutta näin heinäkuun lopulla karkea arvio jäljellä olevien sukkalankojen määrästä on jo alle 2,5 kg. Eihän se ole enää kuin reilut 30 paria sukkia... eli maanisellakin neulontatahdilla taitaa olla tekemätön paikka neuloa koko lankavarastoa nolliin tämän vuoden puitteissa. Ei ole kiire lankaostoksille, ei.

Nolla Novitaa!

Niinhän siinä kävi, että päättäväisyyksissäni puskin veljelle tarkoitetun tilkkupeiton valmiiksi nopeammin kuin oli alunperin tarkoituskaan.

Veljen lahjoittamia Novita 7 Veljestä Nostalgia -lankoja oli alunperin 1,5 kg, joista 600 g sinisävyistä, 600 g harmaasävyistä ja 300 g violetinpurppuraista. Sinisistä ja harmaista neuloin 20 cm x 20 cm kokoisia tilkkuja kulmasta kulmaan, yhteensä 36 kpl. Niistä tilkuista 35 päätyi kuvan peittoon, jossa tilkut on yhdistetty napakasti ommellen.

Peiton koko on siis noin 100 cm x 140 cm eli sellainen istuessa jalkojen päällä pidettävä vain. Purppuraisista neuloin ensin yhdet tossut, sukat ja nuken nutun, ja loput (kuten sinisten ja harmaiden pikkujämät) pusersin sekalaisiksi peittotilkuiksi hyväntekeväisyyteen. Kun vihdoin sain kaikki, ihan kaikki Seiskaveikat ja muutkin pesunkestävät paksulangat neulottua pois varastoistani, tuli uskomattoman kevyt olo: ihan kevyin perustein en enää paksuja markettilankoja neulo.

Moni pitää tällaista asennetta markettilankoihin kermapyllyilynä. Sitä se ehkä onkin, mutta sellaista mikä tahansa harrastuselämä on. Satunnaisesti pari kertaa talvessa hiihtävälle riittää Prismasta ostettu suksipaketti, enemmän harrastava käy välineensä urheilukaupan ketjuliikkeestä. Tosissaan harrastava puolestaan etsii erikoisliikkeen, ja ammattimaisesti hiihtävä hankkii yksilöllisesti kustomoidut kapulat. Minun neulomisharrastukseni on nykyisin siellä jossain erikoisliikkeen ja kustomoinnin välimaastossa. Se ei tarkoita sitä, etteikö paikkaansa olisi muillekin tavoille harrastaa, tai että hifistely olisi sen hienompaa kuin muukaan harrastaminen, mutta niin se taitaa olla, että paluuta entiseen ei ole.

Tästä on hyvä jatkaa kohti lankavaraston totaalinollaamista.

Se on täällä taas!

Nimittäin Tour-de-Sock -sukkakisa. Tänä vuonna ilmoittauduin mukaan rentoon Box of Yarn Lazy Päntsdrunk -joukkueeseen, joka ei asettanut minkäänlaisia tavoitteita. Vaan minäpä olinkin yhden suomen edustusjoukkueen (Speediest Speedy) jäsenen henkilökohtainen sparraaja, ja kun ensimmäinen etappi käynnistyi lauantai-iltapäivällä, loin minäkin silmukat Toivolan Vanhan Pihan pirtinpöydän ääressä, keskellä Jyväskylän Neulefestarien humua.

Olin varannut mukaan tasan yhden langan sillä ajatuksella, että harmaa semisolidi toimii aina. Ja niinhän se toimikin; mitäpä muuta voi odottaakaan Lanitium ex Machinan Basic Sockilta värissä Sterling, siltä maailmankaikkeuden luotettavimmalta keskiharmaalta.

Luottopuikoillani eli 1,75-millisillä Hiya Hiyan teräspyöröillä pistelin menemään Plan A -sukkamallia M-koon spekseillä, ja vaikken mitenkään erityisesti nopeusneulontaan pyrkinyt, vaan häröilin välissä milloin mitäkin, valmistuivat sukat vähän reilussa vuorokaudessa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että etapin kaksi nopeinta (molemmat suomalaisia) neuloivat sukkaparinsa alle 10 tuntiin. Se minun sparrattavani lähti parin tunnin takamatkalta osallistuttuaan pahimoilleen etapin alkamisajankohdan kanssa päällekkäin olevalle värjäyskurssille, mutta siitä huolimatta hänkin oli valmis reilusti alle puolessa vuorokaudessa, etapin neljänneksi nopeimpana. Ilman antamaansa tasoitusta hän olisi todennäköisesti vienyt etappivoiton kirkkaasti nimiinsä. Hyvin siis sparrasin eli lähinnä pidin seuraa ja pidin huolta siitä, että tosissaan kisaaja piti välillä pieniä taukoja.

Ei siitä mihinkään pääse, että TdS on sukkakesän kohokohta. Ihanhan tässä innolla odottaa seuraavia etappeja, vaikka sukkia on tullut neulottua maanisesti koko vuoden alkupuoliskon. Se on nimittäin niin, että meikäläiseltä ilmestyy suomenkielinen sukkakirja vuoden kulutta. Vanhaa sanontaa soveltaakseni: mikään muu ei ole tärkeää kuin sukkien neulominen. M.O.T.