Mekkopari eli pari mekkoa

Vaikka perhekunnassamme bloginpitäjä edustaa ainoana hameväkeä, olen koukussa (liivi-) mekkojen ompeluun. Tällä kertaa sikasäkistä löytyneet kankaanpalat suorastaan vaativat saada tulla ommelluiksi. Alunperin kyseiset neljä identtistä kankaanpalaa (jälleen leikkuujätettä?) aiheuttivat lähinnä puistatuksia, mutta vähitellen kuosi alkoi vaikuttaa vähintäänkin siedettävältä. Kun kankaanpalojen muotokin oli optimoitu liivimekkoja varten ja arkistoimattomien kaavojen pinosta löytyi tarkoitukseen sopivat kaavat, oli kohtalo sinetöity.

Malli on alunperin sivuista avonaisen, nauhoilla sidottavan essumekon malli kokoa 80 cm (Suuri Käsityölehti 4/2002), mutta ihan pätevät perusliivimekot näistä tuli, helmaa tosin pidensin sen, mitä kangaspalat antoivat myöten. Kangas on jotakin ohuen collegekankaan paksuista neulosta, jossa kuitenkin nurja puolikin on sileä. Kaulukset ja kädentiet (sekä toisessa mekossa myös helma) on huoliteltu valkoisella sekundaresorikaitaleella; huolittelu ei ole aivan noin heikkolaatuista kuin kuvasta luulisi (vetoan pakatun kuvan pikselöitymiseen). Valkoista resoria - aivan kuten vaaleansinistä ja harmaatakin - oli sikasäkissä, jälleen kerran kummallisen kapeiksi soiroiksi leikattuna. Toisessa mekossa on vasemmalla olalla nepparit, päällimmäinen on puhtaasti pujotettavaa mallia.

Pitkästä aikaa en keksi, kenelle nämä lahjoittaisin, joten toistaiseksi ne siirtyvät valmiiden töiden hyllylle tilaa viemään. Jos lähipiiristä ei halukkaita ottajia löydy, lahjoittanen nämä hyväntekeväisyyteen.

Pussihousut ja tasaraitaa

Eihän niitä harmaita housuja löytynyt, joten päätin ommella harmaameleeratusta trikoosta kesäpöksyt kuopukselle. Kun vielä oikeankokoiset (86 cm) kaavatkin olivat valmiina (samaisesta Ompele tenavien tamineet -kirjasta kun aikaisemmin esitelty yöpuku), työ edistyi joutuisasti.

Muistelinkin, että housut ovat leveää mallia ja sitä ne todella ovatkin, aidot pussihousut. On ainakin tilaa kesätuulen vilvoittaa - ja isommankin vaipan luulisi mahtuvan pöksyihin. Eivät siis todellakaan kuuminta pintamuotia, mutta ajanevat asiansa ja toiminevat moitteetta vilpoisana aurinkosuojana kesällä.

Kuopuksen paitavarastokin on ollut niukanlainen, hän kun on isoveikkaansa verrattuna astetta tai paria himpulampi ja rimpulampi, joten monet perintöpaidat lepattavat puolijoukkuetelttana päällä. Kun löysin epämääräisestä kaavapinosta myös 86-senttisen pitkähihaisen t-paidan kaavat (edelleen samasta kirjasta peräisin), sain hyvän syyn ommella vielä vähän lisää kuopukselle.

Kangas on aitoa Marimekon tasaraitaa, jonka kälyni lähetti jokunen vuosi sitten yhdessä oranssi-punaraitaisen Marimekko-trikoon kanssa. Jälkimmäisen kankaan ompelin hetimiten punaisen takin vuoriksi, tämä raikkaan keväinen vihreä-sininen odotteli inspiraatiota pidempään. Kokeilun vuoksi huolittelin kaikki reunat - myös helman - resorikaitaleella, sattuihan sikasäkki sisältämään myös epämääräistä vaaleansinistä puuvillaresoria epäkäytännöllisen kapeiksi kaistaleiksi leikattuina. En ole erityisen taitava kaitaleilla huolittelija, joten paita ei kestä tarkastelua kovinkaan läheltä, mutta muuten lopputulos miellyttää omaa silmääni. Mallikin on yllättäen (viitaten kaavojen alkuperään) kyllin kapea pikkukäppänälle.

Yöpuku ja pientä rooliasustetta

Kuopus on kasvanut ulos yhtä lukuunottamatta kaikista yöpuvuistaan, mutta
inhoan siinä määrin vaateostoksia, etten ole saanut hankittua
vaihtovaraa. Uskomattominta onkin, etten aikaisemmin tullut edes
ajatelleeksi, että voisin ommella yöppärin itse. Onneksi ajatus lopulta
juolahti mieleeni ja innostuin penkomaan trikoovarastojani. Kaikki
tarvikkeet vetoketjua myöten löytyivät kuin tilauksesta omasta
kangaskaapista.

Kaavan löysin helpoiten Ompele tenavien tamineet 0-4 -vuotiaille
-kirjasta, jonka ystäväni oli aikanaan saanut itse lahjaksi ja jonka
hän lahjoitti minulle, koska ei itse harrasta lainkaan ompelemista.
Kirja on edellisen vuosikymmenen alkupuolelta, mallit ovat
kasarihenkeen leveitä ja pussittavia, kaavat on annettu kokonaisina
saumavaroineen (mikä hankaloittaa kaavojen jäljentämistä) ja
ompeluohjeet ovat lievästi ilmaisten ylimalkaisia, mutta arvelin, ettei
yöhaalarin kanssa olisi niin tarkkaa. Kokojakin löytyi paremmin kuin
pikavilkaisun perusteella käsityölehtien haalarimalleista, tämä versio
on kokoa 92 cm.

Harmaameleerattu trikoo on sikasäkki-osastoa.
Trikoota oli tusinan identtisen hulpiosoiron pinkka, aivan kuin
teollisuuskoneen leikkaamana, ja sen verran kapeaa, ettei leveys riitä
esimerkiksi t-paitoihin. Sen sijaan yöhaalarin kappaleisiin kangaspalat
olivat aivan optimaalisia. Hihojen laivastonsininen ribbitrikookin
lienee sikasäkistä samoin kuin hihansuiden ja kauluksen resorit.
Vetoketju on purkukamaa ties mistä, jalkapallokangasmerkki on esikoisen
puhkikuluttamista pikkuhousuista. Vain jalansuuresorin olen aikanaan
ostanut itse kaupasta.

Vetoketju jäi lopulta vähän niukanlaiseksi, mutta muuten olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Likaisenharmaa trikoo maastoutuu yllättävän mukiinmeneväksi
tummansinisen parina. Jälleen kerran keksin siis käyttöä kankaille,
joista en alunperin uskonut saavani aikaiseksi mitään käyttökelpoista.

Harmaan trikoo haastoi tekemään kuopukselle myös pientä rooliasustetta.
Kerhoissa on vapun alla naamiaisteema eikä kuopukselle ole toistaiseksi
ollut tarjolla mitään sopivaa rekvisiittaa. Niinpä ompelin
hiirikypärämyssyn:

Malli on Ottobre Designin ilmaisia nettikaavoja parin vuoden takaa, koko 52 cm. Reunat
huolittelin resorilla ja korvat lisäsin päälakisaumoihin, niiden malli
on omasta päästä. Kuopus tuntui tykkäävän siinä määrin, että uskon
päähineen jopa pysyvän päässä tarvittaessa. Toivon löytäväni kaapin
kätköistä harmaameleeratun paidan ja mahdollisesti housutkin, joiden
peppuun voisi virkata hiirenhännän. Mikäli sopivaa paitaa ei löydy,
täytynee harkita senkin valmistamista itse.

Puh-peitto II

Pidin siinä määrin ensimmäisestä vauvanpeitetekeleestäni, että tunsin pakottavaa tarvetta tuhlata loputkin levyvanut ja Asevarikon flanellit toiseen peittoon. Sitä paitsi sikasäkki-hankintani sisälsi ruutukuosista kangassoiroa myös sinisenä. Kun vielä vauvalakanoita inventoidessani huomasin, että kertaalleen kierrätetyssä sinisessä lakanassa oli reunassa reikä eikä sitä siten voinut laittaa enää Konttiin, materiaalit olivat kasassa.

Koko on tällä kertaa noin 60 x 70 cm, muilta osin peitto noudattaa ensimmäisen version anatomiaa. Ei kahta ilman kolmatta, pelkään, sillä ruutusoiroa on myös vihreänä - ja vauvanlakanapinkasta löytyi myös paikoin tahrainen mintunvihreä lakana. Vain flanelli ja levyvanu puuttuvat. Taustakankaaksi olisi tarjolla myös valkoista lakanakangasta, mutta mikäli aion kolmannenkin peiton todella tehdä, joudun vanuostoksille. Mutta sehän ei oikeastaan ole kangasta, eihän?

Äidin liinavaatekaapilla

Siivosin taannoin äitini lankavaraston, tänään oli liinavaatekaapin vuoro. Säntillisyydestä äitiä ei voi ainakaan moittia, siinä määrin sikin sokin pyyhkeet, lakanat, liinat ja sekalaiset kankaanpalaset oli pinottu hyllyille. Puhkihiutuneet tyynyliinat oli viikattu siististi sinne tänne, sopuisasti upein kirjopitsein somistetuin kapiolakanoiden sekaan. Löysinpä myös lukion vanhojentanssien jälkeen mystisesti kadonneet pitkät iltapukuhansikkaanikin.

Jätin jälkeeni sievät pinot loogisesti järjesteltyjä liinavaatteita: froteiset käsipyyhkeet, pellavaiset käsipyyhkeet, kylpypyyhkeet; pussilakanat, valkoiset aluslakanat, hyvät värikkäät aluslakanat, hiutuneet (mutta ehjät) värikkäät aluslakanat, joustofroteelakanat; tyynyliinat, liinat, verhot, nenäliinat, kangasnäytteet, perintöpellavat (mitä ikinä ne mahtoivat ollakaan).

Suurinpiirtein kaiken muun joko heitin roskiin tai haalin itselleni isäni kannustamana.

Kuvassa otos saaliista: Sinivalkoiset verhot, äitini arvion mukaan noin 50 vuoden takaa, minulle tutut kesämökin aitasta, jo elämää nähneet, mutta paksua, hyvälaatuista kangasta ja raikas kuosi. Punaiset jouluverhot, joista isäni ehdotti tehtäväksi tonttulakkeja. Musta-sinapinkeltaruutuista kangasta, jonka muistan lapsuudenkotini takkahuoneen verhoista. Mustaa sifonkia ties mistä. Kesämökin takkatuvan auringonhaalistamat palloverhot. Ja paljon muita tilkkuja ja kankaanpalasia.

Olen periaatteessa kankaanhankintalakossa. En osta mitään - paitsi vaaleaa flanellia, jos sitä sattuu kirpputorilta (tai Asevarikolta) löytymään. En mielellään ota edes vastaan ilmaisia kankaita. Mutta monissa äidin kankaissa on muistoja ja tarinoita, ei niitä noin vain voi ohittaa. Sitä paitsi kaappien järjestely ja siivous oli erityisesti isäni mieleen, hän kun ei voi käsittää äitini leväperäistä arkistointitapaa, joka pätee paitsi vaatekaappiin, myös asiapapereihin (nekin saan kuulemma joskus arkistointivimmassani järjestellä).

Helmenä kankaitten joukossa pilkisti tyynyliina, jonka olin itse ommellut ja käsin nimikoinut peruskoulun käsityötunnilla:

Keittopesunkin jälkeen kangas jäi paikoin kellertäväksi, liekö valkaisuun jotakin hyvää kikkaa, joka ei kuitenkaan haalistaisi pahast kirjailua? Jos suojaisi kirjailun ja roikottaisi tyynyliinaa auringossa? Proteesien valkaisuainetta en suostu ainakaan kokeilemaan.

Nimikirjailun värit paljastavat tyynyliinan olevan luultavimmin 1990-luvun taitteesta, jolloin olin juuri saanut oman huoneen ja valinnut sen väreiksi harmaan, valkoisen ja persikan. Todennäköisesti koulun muliinilangoista ei ole löytynyt persikan sävyä, joten olen joutunut tyytymään vaaleanpunaiseen. Ei hassumpi valinta sekään. Noinkohan enää jaksaisin kirjailla yhtä siististi...?

NYT olen virallisesti kankaanhankitalakossa. Poikkeuksena edelleen ne flanellit. Ehdottomasti ei muuta kangasta tähän taloon ainakaan puoleen vuoteen (mieluummin vuoteen). Vaikka takkahuoneeseen kyllä pitäisi hankkia uudet verhot.

Hm.

Viimeinen lämmin

Isäni on innostunut ompelemaan ryijyjä. Helmikuussa valmistui järjestyksessään toinen ryijy meille. Koska viimeistelyt eli päärmäys ja ripustuskujan (käsin) ompelu jäivät minulle, ryijy oli ripustusvalmis vasta viime sunnuntaina.

Tässä se on, Karin Keitelin suunnittelema, AnnaQ:n kautta hankittavissa oleva ja isäni ompelema Viimeinen lämmin:

Se on upea. Kuva ei tee minkäänlaista oikeutta lämpiminä hehkuville väreille. Leveyttä ryijyllä on 150 cm ja korkeutta noin 40 cm. Se on täydellinen olohuoneeseemme.

Syy, miksi uskaltaudun esittelemään ryijyn omassa käsityöpainotteisessa blogissani on se, että minäkin uhrasin jokusen työtunnin ryijyn hyväksi. Oma työpanokseni ei toivottavasti näy lopputuloksessa muutoin kuin ryijyn pysymisenä ryhdikkäänä seinällä.

Kuva paljastaa osan nurjasta puolesta, jonne minun työni keskittyi. Koska nukkarivit ovat poikkeuksellisesti pystyssä, päärmeet tulivat ryijyn sivuihin eikä niistä siten saanut luonnollista tankokujaa, ja kuja oli ommeltava käsin ryijypaketin mukana tulleesta pellavaliinasuikaleesta. Päätin olla huolellinen, joten huolittelin kaitaleen saumurilla ja päärmäsin sen ennen käsin ompelua. Kuja on kolmessa osassa, jotta ripustustukia sai puolen metrin välein eikä ole vaaraa ryijyn notkahtamisesta. Ommeltuani hieman yli puolet urakasta totesin, että minulta puuttuu edelleen jotakin pientä mutta oleellista: sormustin. Kolmen metrin käsinompelun jälkeen keskisormi oli jokseenkin hellänä.

Yleiskuva puolestaan paljastaa jotakin erityisen merkittävää, nimittäin remontoidun kodinhoitohuoneen helmen: entinen ompelupöydän sivupöytä on nyt 1,5 m leveä, joten siinä on lääniä isompiakin projekteja varten. Syvempi pöytäosa jää kuvassa piiloon vasemmalle L:n lyhyemmäksi sakaraksi. Kyllä kelpaa pöydän ääressä rullailla etenkin, kun tänään tilasin uuden työtuolin, joka on noudettavissa torstaina. Sen jälkeen puuttuukin enää muutama koukku seinältä ja se isolaatikkoinen tarvikelokerikko, jota ei tunnu löytyvän mistään. Ilman niitäkin ompelupaikkani lähentelee jo käsitystäni paratiisista.

Uusi aluevaltaus

En ole tilkkuihmisiä. Ihailen muiden tekemiä tilkkutöitä, mutta yleisesti ottaen en halua kotiini tilkkutäkkejä - eikä minun kärsivällisyydelläni ja boheemilla käsityöasenteellani sellaisia tehtäisikään. Siitä huolimatta löysin itseni suunnittelemasta ja lopulta toteuttamasta melkein-tilkkutyötä.Valmista tuli kolmessa tunnissa siitäkin huolimatta, etten tyylilleni uskollisena kirjannut suunnitelmiani paperille ja mittaamistenkin kanssa oli vähän niin ja näin. Tilkkutöiden teoriaankaan en jaksanut perehtyä muutamaa laiskanlaista tilkkublogin bongausta lukuunottamatta. Innoituksensa tämä peitto sai Nuppupeitosta ja inspiraation ulkoasuun ruutukuosisesta kangassoirosta, jota taannoinen "sikasäkki"-hankintani sisälsi metritolkulla.

Peitto on kooltaan noin 50 x 70 cm ja sen nurja puoli on Asevarikon luonnonvalkoista flanellia. Päällinen on ex-työkaverin lahjoittamaa lakanaa, Puh on leikattu vanhasta pussilakanasta ja applikoitu koneella siksakkaamalla. Välissä on kaapista löytynyttä levyvanua.

Olen ylpeä ja lapsellisen onnellinen lopputuloksesta. Ehkä en sittenkään raaski antaa tätä keskolaan, vaan pidän sen itselläni, viimeisen (kenties syntymättä jäävän) lapsemme peittona. Siihen on ommeltu väsyneen äidin utopistiset haaveet kolmannesta lapsesta.

Tositilkkuilijat löytänevät peitosta paljonkin huomautettavaa. Juuri nyt en kuitenkaan kaipaa rakentavaa kritiikkiä siitä, miten tiheässä tikkausten tulisi olla, että vanu pysyy kuosissaan myös pesuissa, tai miten kangaspalat olisi tullut asetella oikeaoppisesti. Tahdon vain tuntea pienen ihmisen ylpeyttä siitä, että tein taas käsityön saralla uuden aluevaltauksen vieläpä niin, että lopputulos miellyttää omaa silmääni. Ja ainahan tikkauksia voi lisätä, vaikkapa hunajapuun muodossa.

Keskeneräisistä valmista

En erityisesti pidä keskeneräisyydestä. Halusin eroon hyllynreunalle väliaikaisesti sijoittamistani liivinsuojien osista, joten täsmäleikkasin puuttuvat kappaleet niin, ettei yhtään paritonta jäänyt odottelemaan vastinkappaletta. Samalla vaivalla viimeistelin vielä yhden keskeneräisen phs:n.

Tuloksena viisi paria ja viisi paritonta liivinsuojaa sekä yksi pikkuhousunsuoja. Kaikissa liivinsuojissa on ihoa vasten valkoinen trikoo tai kuivaliinakangas, jotta ne kelpaisivat lahjoitettavaksi hyväntekeväisyyteen. Jostain syystä en tällä kertaa päässyt samalle taajuudelle saumurini kanssa, joten jälki oli korkeintaan välttävää, pari surkeinta heitin suosiolla roskiin. Toivottavasti liivinsuojille löytyy kuitenkin jostain käyttäjä, sillä eivätköhän ne ihan toimivia ole.

Aivan kaikkea en saanut yrityksestä huolimatta valmiiksi. Kaappiin jäi nököttämään yksi phs:n imuosa parin vaillinnaisen vaippaimun seuraksi. Sen verran keskeneräisyyttä on pakko sietää etenkin, kun kesken ja suunnitteilla on paljon suurempiakin projekteja. Puikoilla ei sentään ole ollut aikoihin mitään. Huomenna luultavasti taas on.

Vauvalahja

Sain tänään saatetuksi loppuun vauvalahjaprojektin, joka on edistynyt pikkuhiljaa parin kuukauden aikana. [Se siitä käsityölakosta sitten.] Lastemme järjestyksessään kymmenettä serkkua odotetaan syntyväksi elokuussa perheensä viidenneksi (ja huhujen mukaan viimeiseksi) lapseksi. Perhe edustaa meidän näkökulmastamme katsoen ainakin nykyisin kertakäyttökulttuurin tyyssijaa, joten en voinut vastustaa kiusausta koota jonkinlaista kestosettiä, vaikka anoppi (tuleva yhdeksänkertainen mummi) ja mieheni olivat täysin vakuuttuneita, ettei perheen äiti tule vaippoja vauvalla käyttämään. Tulevan pienokaisen vanhin sisar ehtii kuitenkin täyttää 14 ja perheeseen tulee myös au pair, joten pitäähän tällaisen ekohöperön sukulaistädin pitää huolta nuorison asennekasvatuksesta näinä ilmastonmuutoksen päivinä...

Pakettiin kuuluu jo esiteltyjen bambusukkien sekä reilun tusinan liivinsuojaparin ja kestositeen lisäksi seuraavat vaippatarvikkeet:

Kahdet pitkälahkeiset hahtuvahousut. Tummanruskeat ovat ihanaista Pelson vankilan hahtuvaa yksisäikeisenä ja nelosen puikoilla neulottuna, menekki 40 g. Malli on muokattu Ruskovillan malli nro 3. Joskus kauan sitten luin nimittäin ohjeen huolimattomasti ja kavensin takapuolella jokaisen kerroksen alussa yhden silmukan sen sijaan, että olisin kaventanut ohjeen mukaan silmukat joka kerroksen alusta ja lopusta. Virhe osoittautui erinomaiseksi, sillä pyllypuoleen tuli juuri sopiva pussitus pikkukippuran vaipalle. Nyöri on keltaisesta Woolista neulottu kahden silmukan "i-cord". Luonnonvalkeat raitahahtuvat ovat yksisäikeistä Ruskovillan hahtuvaa (raidat Myllymuksuilta ostettua, liukuvärjättyä hahtuvaa) kolmosen puikoilla, malli on sama ja langanmenekkikin samaa suuruusluokkaa kuin tummissa. Takakavennuksissa hyödynsin sukkien tiimalasikantapään periaatetta eli en oikeasti kaventanut, vaan jätin jokaisen kerroksen ensimmäisen silmukan kiristettynä "lepäämään". Siinä minulla oli valmiit silmukat lahkeita varten. Kätevää, eikö?

Pelson hahtuvaa olisi jäljellä vielä hyvinkin yksiin housuihin. Oikeastaan nelosen puikko oli hiukan suuri yksisäikeiselle, mutta en vieläkään omista lyhyttä 3,5 mm pyöröä. 3 mm puikko taas mahtaa olla liian pieni, sillä Pelson hahtuva on paksumpaa kuin  Ruskovillan yksi säie. Pitäisikö viimein hankkia se kolmepuolonen... vai jättää hahtuva odottamaan jotakin muuta käyttötarkoitusta.

Sisätäyttövaippoja on kuusi, kaikki Kestovaippainfon Mummut NB -kaavalla tehtyjä. Keltaiset on ommeltu kirpputoriflanelleista (päällikangas oli muuten alunperin Liberon lakana), kiinteänä imuna on pari kerrosta flanellia ja jalansuissa ja takana on röyhelöt. Mintunvihreät ovat Ylivieskan Marit ja Muksut -liikkeen euron joustofroteesta, kolmessa on ihoa vasten vaaleansinistä kirppisfleeceä ja yhdessä tipunkeltaista joustofroteeta. Viimeksimainitussa on myös kiinteää imua parin joustofroteekerroksen verran.

Imuiksi on tarjolla neljä tiimalasia, jotka on tehty kirpputorin "ota tästä ilmaiseksi" -froteepyyhkeestä. Sisälle on tikattu pienempi suorakaide samaa froteeta. Näitä tein itsellekin (tosin hieman pidempänä versiona ja kahdella sisäimukerroksella) kuopuksen vaippojen imuiksi. Tiimalasit sopivat passelisti joustofroteetäyttöihin; pikkuruisiin flanellivaippoihin ne ovat turhan tuhteja. Niinpä ompelin niihin Asevarikon jalkarättiflanellista kaksi taittoimua, koko 30 x 30 cm.

Minusta tämä on ihan mukava vauvalahja, mutta oikeastaan kyseiseen perheeseen kannattaisi tarjota mieluummin PUL-taskuja, ne kun eivät vaadi erikoishuoltoa kuten villahousut. Aion toki laittaa mukaan kirjalliset vaippojen huolto-ohjeet sekä villanpesuaineen ja -hoitoaineen, mutta vaatinee edes hieman motivaatiota hinkata mahdollisia maitokakkoja pöksyistä. Jaa mutta vaipathan ovat tietysti niin erinomaisia, etteivät koskaan ikinä falskaa, heh heh. Villahousuja toisaalta voi pitää lämmikkeenä kertiksenkin päällä, joten niiden käyttö ei ole kiinni valitusta sisävaipasta.

Toisekseen ajattelin pyytää, että vaipat lahjoitettaisiin pieniksi jäätyään hyväntekeväisyyteen, käyttipä perhe niitä tahi ei. Mutta minne vaippoja oikeastaan voi helposti lahjoittaa? Vaaka ei taida (enää) huolia? Vita Karla ry voisi olla potentiaalinen lahjoituskohde. Ehkäpä yhteydenotto Kestovaippayhdistykseen auttaisi? Lisää vinkkejä? Tjaah, ainahan tulevan vauvan täti voi myydä vaipat huutonetissä. Mieluummin kuitenkin ohjaisin ne lahjoitettavaksi. Roskiin nämä eivät ainakaan saa joutua!

Värjäyskokeilu

Päätin pitää jonkin aikaa tietoisesti taukoa käsitöistä ja panostaa lasten kanssa olemiseen. Siivosin viimeistelyä vaille valmiin kodinhoitohuoneen (imuroin jopa saumurin), järjestelin kankaat hankittuihin laatikoihin ja vaipoilta vapautettuun Elfaan, jopa askartelutarvikkeita selvittelin parempaan järjestykseen. Kukapa siistiä ompelupaikkaa tahtoisikaan sotkea.

Homma tuntui toimivan: lapset olivat tyytyväisempiä ja minä sitä myöten virkeämpi. Ehdin selata ja jopa lukea joitakin aikakauslehtiä ja löysin lukemattomia lehtiä inventoidessani lehtikoria. En enää kukkunut yömyöhään ompelukoneella, vaan menin järkevään aikaan nukkumaan ja aamulla olo oli aika paljon tuoreempi.

Eilisaamuna tuumasin, että voisimme sentään kokeilla yhdessä tekemistä. Askartelutarvikkeita selvitellessäni olin löytänyt vanhan Dylonin kangasvärin, joka oli niin ruma "Jungle green", että se joutaisi aivan hyvin epätoivoisiin kokeiluihin. Kankaiden järjestely oli jo paljastanut minun omistavan pari harmaantunutta, risaa ja jopa hieman tahraista lakanaa, joista ei sellaisenaan olisi ollut oikein muuhun kuin öljyrätiksi autotalliin (ja niitä rättejä on jo valmiiksi ylenmäärin). Siispä tositoimiin.

Niinpä istuimme kaikki kolme (tai no, kuopus kiipeili sekä ullakon rappusissa että päälläni, ellei piiloutunut lakanoiden alle) kodinhoitohuoneen lattialla kieputtamassa kumirenksuja lakanoihin. Sen jälkeen kankaat, väri ja suola pesukoneeseen ja odottamaan.

Väri ei ole edelleenkään kaunis, mieleeni tulee lähinnä sairaalanvihreä, mutta kuvioista tuli ihan hauskoja. Sama väri näyttää erilaiselta erityyppisissä kankaissa: vaikka molemmat lakanat olivat valkoisia, oikeanpuoleinen on tiivistä ja sileää, vasemmanpuoleinen "harvempaa". Esikoinen olisi heti halunnut verhot raitakankaasta, minusta näissä olisi potentiaalia lähinnä essuiksi tai kasseiksi. Osa lakanasta jäi yksiväriseksi, siihen osaan suunnittelin esikoisen maalaavan omia juttujaan Kloritella. Mukava ajatella, että kahdesta melko vastenmielisestä asiasta (surkeat lakanat ja ruma kangasväri) tuli jotakin ihan siedettävää ja mahdollisesti hyödynnettävää.