perjantai 29. helmikuuta 2008

Latautumista liivihameen avulla

Uupumus saavutti rajapyykin, jonka ohituksen jälkeen jaksoi enää itkeä. Fiksu mies tajusi tilanteen ja vei lapset uimaan. Minä päätin ladata akkuja ompelukoneen ääressä.

Ensin oli kirpputorilta löytynyt Suuri Käsityölehti 9/2003, jonka liivihameen halusin toteuttaa varastokankaistani:




Ohjeita tavaillessani koin hetkellistä epätoivoa, sillä malliin olisi kuulunut ommella hihansuu- ja pääntiealavarat, mikä on melko kaukana terapiaompelukäsityksestäni. Päätin, että tarkoitukseen suunnittelemani kangas on niin paksua, että pelkkä saumurointi ja päärmäys riittäisivät yhdessä pykäpistojen kanssa. Lopulta luovuin myös pykäpistoista, sillä hihansuista ja pääntiestä tuli liian sievät ilmankin. Laiskuudellakin saattoi olla jotain tekemistä päätöksen kanssa.



Vanhan roosan väristä villasekoitekangasta riitti kokoon 104 cm, joten tässä lienee yksi ensi joulun lahjoista. Silittää en mekkoa viitsinyt, meneehän se vielä aikamoiseksi toviksi kaapin nurkkaan odottelemaan aikaa parempaa (selityshän se on tämäkin sille tosiasialle, että inhoan pingottamisen lisäksi myös silittämistä).

Somistukseksi ompelin kanervanvärisellä Seiskaveikalla käsivaraisesti kukkasia:



Omaan makuuni oikein sievä perusmekko. Joku onkin joskus sanonut, että meillä pitäisi olla tytär, jotta äiti voisi täysimittaisesti toteuttaa (todella) piileviä prinsessaunelmiaan käsitöiden kautta. Koska tytärtä saattaa joutua odottamaan hamaan maailman tappiin saakka (ainakin mikäli on uskominen miehen käsitykseen perheemme lopullisesta koosta), en jää omaa odottelmaan vaan lahjon lähipiirin pikkuprinsessoja mielin määrin.


torstai 28. helmikuuta 2008

Prinsessasetti II ja Odessa V

Saanko esitellä sarjassamme "Eikö tuo neulo ikinä mitään muuta": Odessat nro 4 ja 5. Ensinmainittu on osa toista Prinsessasettiä, jonka Feather and fan -kaulaliinakin valmistui vihdoin. Koska setti on identtinen ensimmäisen, blogissa jo esitellyn kanssa, säästän sivutilaa jättämällä toisinnon kuvaamatta.

Viides Odessa, joka on samalla tämän vuoden yhdestoista (!!!) myssy, on tikattu omenanvihreästä Ministä sukulaistyttöä silmälläpitäen.



Tällä kertaa noudatin oheita orjallisesti ja langanmenekiksi 3,5 mm puikoilla muodostui vaatimattomat 37 g. Kuten ylläolevasta näkyy, puuvillasekoitelanka on armoton kavennuskerrosten alettua - onneksi luonnossa harakanvarvassilmukat eivät pistä aivan yhtä pahasti silmään kuin kuvassa. Mallina toimineelle kuopukselle myssy on juuri sopivasti vähän iso, mikä lupaa ihan hyvää ajatellen yli kolme vuotta vanhempaa saajaa. Miniä jäi vieläkin reilusti myssylankojen verran, mutta langan ja värien osalta inspiraatio on kadonnut taivaan tuuliin.

Muutenkin pahin neulomisvimma alkaa osoittaa laantumisen merkkejä. Koskemattomia keriä on enää kolme: kaksi kerää ruskeaa Novita Bambua, joista olisi tarkoitus neuloa jonkin sortin pitsisukat, jahka jaksan perehtyä kärjestä aloitettavien mallien anatomiaan, sekä kiekko Pelson vankilan mustanruskeaa hahtuvaa. Jälkimmäisestä taidan joskus pyöräyttää pitkälahkeiset vaippahousut osaksi tulevaa vauvalahjaa; lankaa jäänee vielä toisiinkin pöksyihin, ainakin yhdistettynä lankavarastosta löytyvään vajaaseen kiekkoon luonnonvalkoista Ruskovillan hahtuvaa. Muiden (jämä)lankojen kohtalo on toistaiseksi avoin.


Sen sijaan ompeluinnostus alkaa nostaa päätään. Hemmottelin itseäni ostamalla viikonloppuna kirpputorilta pinon käsityölehtiä. Mies kysyi, kannanko mukanani listaa puuttuvista käsityölehdistä samaan tapaan kuin esikoiselta puuttuvista Aku Ankoista, mikä huvitti minua suunnattomasti. Voiko mieskään enää luulla, etten tuntisi omistamiani käsityölehtiä jo pelkän kansikuvan perusteella? Joka tapauksessa löytämissäni lehdissä oli parikin mallia, jotka on päästävä jossain vaiheessa korkkaamaan. Ompelujen suhteen minua tosin vaivaa vastenmielisyys kaavojen piirtämistä kohtaan, joten uuden aloittaminen vaatii ylimääräistä ponnistusta.

Käsitöitä ja bloginpäivitystä hidastaa myös pari viikkoa jatkunut totaalinen uupumus. Olo on kuin halolla päähän lyödyllä sen lisäksi, että selkä huutaa hoosiannaa. Pitäisi varmaan keskittyä vaihteeksi fyysisestä hyvinvoinnista huolehtimiseenkin.

maanantai 25. helmikuuta 2008

Kangaskaapin Salatut elämät

Viime aikoina olen herännyt pohtimaan, mahtaako kangaskaappini suljetun oven takana tapahtua jotakin lapsilta kiellettyä. Miten muuten olisi mahdollista, että vaikka ompeluksia valmistuu säännöllisen epäsäännöllisesti ja roskiskin täyttyy kangasleikkuujätteestä, kaappi on ja pysyy yhtä täynnä kankaita? Vai mitä sanotte tästä:



Noin 0,3 kuutiota (60 x 60 x 90 cm) tiukasti muovipusseihin sullottuja, summittaisesti lajiteltuja kankaita - ja lisää lainehtii ompelupöydällä. Kodinhoitohuoneen remontin yhteydessä sain koneilleni vakituisen sijoituspaikan, mutta tila on käynyt vääjäämättä ahtaaksi. Oman osansa varastaa roskis, joka on sijoitettu strategisesti pöydälle, sillä Pikku Apulainen v2.0 harrastaa päätyönsä (vessanpönttöjen tutkiminen) ohella sivutoimisesti roskisdyykkausta.

Pientä remonttia on ilmassa ja Suuri Kysymys onkin, haluanko 60 cm lisää pöytätilaa vai samanlevyisen kaapin. Kangasvarastoni huutaa jälkimmäistä, mutta pelkään lisätilan villiinnyttävän kankaitteni salaisen elämän lopullisesti. Siispä lisää pöytäpinta-alaa - jahka blogimies saa ensin hifiprojektinsa valmiiksi, jotta ehtii paneutua kaapiston siirtoon ja pöydän rakenteluun. Prioriteettinsa kullakin, tässä tapauksessa hifit voittavat ompelukset 10-0
. Odotellessahan voi aina neuloa ja virkata...

sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä

Kyse ei ole kuitenkaan edes etäisesti häähumusta, vaan jämälankavarastoni vajuttamisesta. Äitini lahjoittamien puuvilla(sekoite)lankojen värien innoittamana päätin viimein suunnitella ihan oman pipomallin kuopuksen kevät- ja kesätohinoihin. Suunnitelmissa oli tarttua Tennessee-keriin, mutta koin kirvelevän erätappion havaitessani, että omenanvihreä olikin Miniä. Siltä osin suunnitelmiin tuli siis muutos.

Ensin oli luonnoksia paperilla:




Sitten syntyi myssy 3,5 mm (edelleen liian pitkällä) pyöröpuikolla ja 108 silmukalla:



Mallikuvio on jaollinen kuudella silmukalla, joten pykäreunakin on toteutettu kuuden silmukan jaolla [4o, 2o yht, lk]. Lankaa sain kulumaan säälittävät 40 g, joten Miniä jäi vielä ainakin pariin pipoon (joista toinen on jo puikoilla, kuinkas muuten). Päälakikavennukset kehitin omasta päästäni: tasaisin välein kuudessa kohtaa toistuu joka toinen kerros [1o etukautta neulomatta, 1o, nosta neulomaton silmukka neulotun yli, 1o, 2o yht], välikerrokset kavennuksitta. Mukavasti tuntui asettuvan pieneen päähän:



Asianomaisen kuvaaminen tosin muistutti lähinnä B-luokan elokuvan takaa-ajokohtausta.


lauantai 23. helmikuuta 2008

Ompeluterapiaa

Kestositeiden ja -liivinsuojien ompelusta on muodostunut bloginpitäjälle oiva terapiamuoto. Se tyydyttää monta tarvetta: käyttökelpoista tuotosta syntyy nopeasti ja rutiininomaisesti samalla kun pääsee eroon tilkuista, joista ei juuri muuta enää saisikaan tehtyä. Lisäbonuksena seuraa hyvä mieli siitä, että lahjoitettavat siteet ja liivinsuojat edistävät kestoiluideologian leviämistä ilman sen suurempaa saarnaa ja uhoa.



Viimeisen viikon terapiasaldona on kahdeksan kestosidettä (kuvasta puuttuvat jo ystävälle annetut kolme) ja yhdeksän paria liivinsuojia. Keskeneräisiäkin lojuu vielä pitkin ompelupöytää odottamassa sopivia vastinkappaleita. Tällä kertaa siteille ja liivinsuojille on jo saaja mietittynä, nämä kun tulevat osaksi suvun seuraavaksi syntyvän jäsenen vauvalahjaa. Oletettu saapumisaika on tietojemme mukaan elokuussa, joten tässä on vielä tovi jos toinenkin ommella muutamia vaippoja ja neuloa hahtuvahousuja itse vauvalle.

Ystäväni, jolle eilen kolme sidettä lahjoitin kokeiluun, riemastui valtavasti värikkäistä kuoseista. Totesinkin hänelle, että on sentään mukava, kun jokin asia perän vuotamisessa saa hyvälle tuulelle!

keskiviikko 20. helmikuuta 2008

Painajainen käsityömaalla

Mikä on laiskan amatöörikäsityöläisen painajainen? Tässä esimakua siitä, mikä on vasta alkutekijöissään:



Sain siis aloitettua äitini kanssa yhteistyöprojektina toteutettavan kietaisujakun virkkaustalkoot. En päässyt paljon alkua pidemmälle tajutessani, että kauppaan kuuluu vääjäämättä yli sadan langanpään päättely - lamaannuttava ajatus, ellei peräti painajaismainen. Tosivirkkaajasta luku ei kuullosta yhtään miltään eikä pitäisi minustakaan, löytyyhän käsityöhistoriastani mm. jakku, joka muodostui noin 90 erillisestä virkatusta palasta. Silloin olin kuitenkin nuori ja kunnianhimoinen, enää olen vain mukavuudenhaluinen.

En edes viitsi ajatella sitä, että reunavirkkaukset pitäisi pingottaakin. Kaikkeen sitä ihminen käsitöiden nimissä sotkeentuu.


tiistai 19. helmikuuta 2008

Cousteau ja vähän muutakin

Cousteau-pipo valmistui oletettua nopeammin, kiitos sunnuntai-iltaisen Kansallisaarre-elokuvan [bloginpitäjälle erittäin mieluinen katseluelämys] ja keskenään tämän aamun leikkineiden lasten [ehkä leffaakin miellyttävämpi ja taatusti harvinaisempi kokemus]. Blogimies piti lopputuloksesta siinä määrin, että hiihteli pipo päässä sisällä parisen tuntia ja riisui sen vasta saunaan mennessä.



Lankana anopin lahjoittama musta Novita Wool, jota kului 140 silmukan pipoon 3,5 mm puikoilla 70 g. Isopäiselle (päänympärys 63 cm) blogimiehelle pipoa riitti käännettäväksi runsain mitoin aina päälakikavennuksiin saakka, mutta se oli oikeastaan vain hyvä asia. Erityisesti ihastuin kavennustyyliin, itselleni ei olisi tullut mieleen tehdä oikealle kaatuvia kavennuksia ylivetoina, vaan olisin luultavasti rutiinisti tikannut 2o yht. Ylivetokavennuksin reunasta tuli selkeästi omanlaisensa, suorastaan cousteaumainen, sanoisin.

Jämälankavarastonikin hupeni taas noin 60 grammalla, kun innostuin puikottamaan itselleni kevätmyssyn Novita Cottonellasta [terveisiä viime vuosituhannelta]:



Silmukoita 112 ja 4 mm puikot, mallina taas Pipoapu-ribbipipo. Värejä oli grammamääräisesti yhtä paljon, joten raidoituksen oli tarkoitus noudattaa tiettyä logiikkaa. Loppua kohti kävi kuitenkin yhä selvemmäksi, että musta lanka tulisi loppumaan ennenaikaisesti: musta oli ilmeisesti eri vuosikertaa kuin valkoinen ja ruskea, sillä se oli selvästi paksumpaa. Vaihdoin lennosta vapaalle raidoitusmoodille, mikä johti paikoitellen ruskean ylivaltaan. Koska langat kuitenkin tällä raidoituksella riittivät juuri sopivasti, en harkinnutkaan purkamista ja uudelleenraidoittamista. Tavoite tuli joka tapauksessa saavutettua: musta ja valkoinen loppuivat kokonaan ja ruskeaakin jäi vain pieni pätkä. Sivutuotteena sain ihan mukiinmenevän välikausipäähineen, jota olen ehtinyt kaipaillakin jo muutaman vuoden.
Mitkä neuleet muuten tulisi tehdä saattaakseen päätökseen neulomisen perusopinnot (ent. approbatur)? Minulla on kasassa Odessa, Feather and fan sekä Cousteau. Ainakin Kerttu-sukat kuulunevat vielä lisäksi neulomisen lyhyeen oppimäärään? Revontuli-huivi on varmasti jo osa aineopintoja...

maanantai 18. helmikuuta 2008

Käsityöblogien viidakossa

Oman bloginpidon ohella olen innostunut selailemaan tuttujen ja tuntemattomien käsityöblogeja. Tunnelmani vaihtelevat laidasta laitaan. Ihailen aidosti taitavia ja luovia ihmisiä, jotka hallitsevat sekä verbaalisen että visuaalisen ilmaisun itse käsityötaidon ohella. Näiden blogien äärellä tunnen paitsi kunnioitusta, myös haikeutta - ja ehkä vähän alemmuudentunteitakin. Omat kyhäelmäni tuntuvat silloin kovin vaatimattomilta ja etenkin tietotaito mitättömältä. En hallitse minkään käsityön alalajin materiaaleja, työvälineitä tai menetelmiä kunnolla, sillä olen liian kiinnostunut vähän kaikesta perehtyäkseni mihinkään perinpohjin. Lopputuloksena ei voi olla muuta kuin keskinkertaisuutta - keskinkertaisuus taas ei ole järin kiinnostavaa.

Olen tullut siihen lopputulokseen, etteivät etenkään neulojat voi olla huonoja ihmisiä. Pässinpäät eivät kertakaikkiaan harrasta neulomista. Blogikommenteista välittyvä empatia ja kannustus on käsinkosketeltavaa. Oma kaipuu yhteisöllisyyteen tahtoo joskus riistäytyä hallinnasta, kun halu kuulua joukkoon vyöryy yli. Niinä hetkinä tekisi mieleni erikoistua ja päästä sisään ytimeen - sekä asian että joukon.

Käsityövaihdot ja teemaprojektit ovat oma kiehtova lukunsa. Välillä huokailen, miten upeita vaihtoja on toteutettu ja ohikiitävän hetken haikailen itsekin mukaan johonkin vaihtoon tai projektiin. Yleensä palaan kuitenkin nopeasti maan pinnalle, sillä todellisuudessa en sittenkään haluaisi itse mitään. Nautin enemmän siitä, että pääsen tavarasta eroon kuin siitä, että lisää kertyy nurkkiin. Voisihan sitä kai lähteä johonkin vaihtoon vain antavana osapuolena - mutta moniko lopulta haluaisi saada puolivillaisia viritelmiäni, joissa kantavana teemana on ollut luksuksen sijaan jokin nuukailun alalaji. Lakkoilukaan ei ole oikein minun juttuni, sillä ostan joka tapauksessa harkiten ja järjellä tarpeeseen enemmän kuin silkasta mielihyvästä. Lankavarastonikin pysyttelee tiukasti alle kilon lukemissa (kangasvarastoni paljastan jokin toinen kerta).

Näinollen pysyttelen omalla linjattomalla linjallani ja seurailen ihaillen yhteisöllisyyttä taustalta. On kuitenkin mukava kuulua joukkoon - tavallaan.

Prinsessasetti

Puikoilla on kyllä jo Cousteau-pipo, mutta sitä ennen valmistui ensimmäinen Prinsessa-lahjasetti. Lahjansaaja tosin täyttää vuosia vasta reilun puolen vuoden kuluttua, mutta sittenhän painaa jo joululahjojen teko päälle, vai mitä... Sitä paitsi tällä kertaa en ollut edes poikkeuksellisen ajoissa, ostinhan männäjoulun alennusmyynneistäkin lahjan 11 kk ennen saajan syntymäpäivää. Aikainen mato linnun nappaa (liian aikainen tulee syödyksi, auts).



Näyttääkö tutulle? Odessa-pipo on mansikkajäätelönpunaista Woolia, silmukoita 100 ja puikot 3,5 mm. Tekemällä taas päälakikavennukset joka kerroksella sain piposta sopivan erittäin siropäiselle (päänympärys alle 50 cm) lahjansaajalle. Kaulaliinassa on kaksi mallikertaa kavennettua Feather and fania 4 mm puikoilla tikattuna: 2 x 2o yht, 4 x (1o, 1lk), 2 x 2o yht ja molemmin puolin kolme reunasilmukkaa ainaoikeaa. Kaulaliinaan käytin loput piposta yli jääneestä langasta, joten mittaa tuli noin 11 x 95 cm ja langanmenekki siis tasan 100 g koko setille. Toinen täsmälleen samanlainen setti olisi tarkoitus väkertää prinsessan sisarelle, jonka syntymäpäivä on sekin vasta kesän päätteeksi. Sain kuitenkin ainakin hetkeksi aikaa tarpeekseni Feather and fanista ja siitä, että 3,5 mm pyöröpuikkoni on ihan liian pitkä pienten pipojen väkertelyyn.

Jotta elämä ei olisi pelkkää neulomista, olen myös ommellut. Koska se projekti on osittain kesken, jääköön raportointi hamaan tulevaisuuteen samoin kuin äitini kanssa toteutettava kietaisujakku, jonka neulottavat osat äitini sai jo valmiiksi, mutta jonka reunavirkkaukset eli oma osuuteni ovat vasta alkutekijöissään. Jossain vaiheessa olisi ehkä syytä olla LÄSNÄ perheellekin, myös henkisesti...

perjantai 15. helmikuuta 2008

Pakkopullavaippoja

Kuopuksen sisävaippatilanne alkoi olla hälyyttävä, joten todellisten hätätilanteiden välttämiseksi oli pakko viimeistellä puolivalmiit tekeleet. Eilisiltana lasten mentyä nukkumaan tartuin toimeen, sillä ompeleminen jälkikasvun hereillä ollessa kuuluu sarjaan Mission Impossible ja päiväuniaikakin on poissuljettu vaihtoehto, sillä kuopus nukkuu ompelupaikkani vieressä eikä välttämättä siedä jatkuvaa surinaa ja ärinää (lähde vaihtelee).



Tuloksena oli neljä sisävaippaa Kestovaippainfon Mummut -kaavalla, tällä kertaa L-kokoa keskeltä pari senttiä sisään ottaen. Materiaalina on Marlonin joustofrotee, jota saa eurolla metrin palan Ylivieskan Marit ja Muksut -liikkeestä (värit ja laadut vaihtelevat). Kyseinen kauppa voisi olla turmioni, ellemme asuisi siitä niin kovin kaukana. Onnekseni ystäväni kulkee välillä Ylivieskan kautta ja toimii kuriirinani, joten pysyn edullisissa vaippakankaissa. Sinapinkeltainen ulkopuoli on hiukan paksumpaa joustofroteeta, sisäpuolen tipunkeltainen ohuempaa. Täyttöaukko on luonnollisesti sisällä edessä, jotta voin tarpeen mukaan sen kautta ommella uuden tarran entisen halpistarran menetettyä tartuntaominaisuutensa.

Vaipat näyttävät ennen tositoimia lähinnä kroonikkokokoisilta. Lisäksi uudet sisävaipat loivat uuden ongelman: imuja pitäisi ommella lisää. Ei yhtään huvittaisi, joten jospa tunkisin sisään harsoja, niitä kun löytyy tästä talosta enemmän kuin laki sallii ja lääkäri määrää.

Ompeluprojektien vastenmielisyys johtunee pahenneesta pakkoneuloosista. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, se on kuitenkin kohdallani ohimenevä tautitila ja maanista neuloosivaihetta seuraa esimerkiksi pakko-ompeloosi. Mutta ainahan voin lohduttautua sillä, että isäntää vaivaa pakkosirkkelöösi hänen ryhdyttyään tee-se-itse -hifistiksi. Kosmos (tai ainakin perherauha) on tasapainossa, kun autotalli ja takkahuone muistuttavat lähinnä verstasta siinä missä kodinhoitohuoneeseen on pesinyt amatööriompelimo ja sohvalle -neulomo.

Feather and fan goes Forest

Jatkan ansiokkaasti alkanutta uraani suosittujen neulemallien alentamisessa arkiselle tasolle (häpäisystä ei sentään liene kyse). Odessan jälkeen seuraavaksi uhriksi joutui Feather and fan, jonka bongasin ensimmäisen kerran Tikrun mamilta ja jonka suomenkielinen ohje löytyy mm. Ionan blogista



Kuvausmallikseni houkuttelin Nestori-jättinallen, joka ei taatusti juokse kameraa karkuun tai kiroa muutoin kohtaloaan kuin korkeintaan jälkikäteen lajitovereilleen ihmisten lähdettyä huoneesta.



Metsän siimeksessä nimekseen saanut kaulahuivi on neulottu äitini lahjoittamasta sammaleenvihreästä Novita Cottonellasta (54% puuvilla, 46% polyakryyli) 5 mm puikoilla. Huivissa on yksi 18 silmukan mallikerta ja molemmin puolin kolme reunasilmukkaa ainaoikeaa. Käyttämällä koko lahjoituserän eli 100 g lankaa kaulaliinalle kertyi kokoa noin 13 x 130 cm, mikä testikäytössä tuntui ihan mukavalle mitalle. Feather and fan -mallineule osui ja upposi siinä määrin, että suunnitelmissa on jatkaa suhdetta edelleen: vaikka en ole lainkaan kaulaliinatyyppiä, tämän taidan pitää ihan itse.

Seuraavakin uhri on jo valittu: Jacques Cousteau -pipo. Onko olemassakaan blogimiestä, jolla ei jo olisi tätä klassikkoa? On siis vain oikeus ja kohtuus, että epäkohta korjataan meidänkin perheessämme mahdollisimman pian. Tosin sitä ennen pitänee saattaa loppuun nyt puikoilla oleva työ... Odessa - taas.

keskiviikko 13. helmikuuta 2008

Muistoja menneestä

Purkulankahuivi valmistui maanantai-iltana ja sai nimekseen Muistoja menneestä. Tiistaina pingotin huivin hyvin epäammattimaisesti kaksinkerroin taitettuna silityslaudalle toivoen, ettei neulafriikki kuopus yltäisi keräilemään neuloja maisteltavaksi. Arvioin pätkän ulottuvuudet väärin, mutta kaikkien onneksi hän hoksasi houkutuksen vasta siinä vaiheessa, kun jo irrottelin huivia. Vihaan pingottamista, mikä taitaa näkyä valitettavasti myös lopputuloksessa; toivottavasti reuna asettuu käytön myötä kauniimmaksi. Jatkoa ajatellen jokin lapsiturvallinen ja tarpeeksi suuri pingotusalusta ei olisi lainkaan pahitteeksi.



Mittaa huiville kertyi noin 13 x 125 cm pingotuksen jälkeen. Päädyin käyttämään kaiken langan huiviin ja jättää huolittelut sikseen, sen verran siistiksi reunat mielestäni jäivät pingotusmutkia lukuunottamatta. En muistanut punnita kulutettua lankamäärää kun jo kiikutin sen vanhempieni luokse siskolleni toimitettavaksi. Ei ehdi ihan ystävänpäiväksi, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Nimensä huivi sai siitä, että tämä täysin omasta päästä kehitetty malli alkoi jo työvaiheessa näyttää siltä kuin olisi kuulunut jollekulle viime vuosisadan alkupuoliskon hienostorouvalle. Se on siis puhtaasti asustehuivi ja asettuu vastoin odotuksiani kohtuullisesti eri tavoin kaulalle. Mielenkiinnolla jään odottamaan, josko sisareni keksii tekeleelle jotakin käyttöä. Itse olen joka tapauksessa aikalailla tyytyväinen lopputulokseen.

Teoria vesijuoksusta

Vesijuoksu muokka jalkoja. Havainto on tehty kahteen otteeseen säännöllisen vesijuoksuharrastuksen kestettyä useampia viikkoja. Koska rasvaa ei voi nykykäsityksen mukaan polttaa paikallisesti, vesijuoksu kehittää siis jalan lihaksia. Lihasten kasvaessa ihonalainen rasva (s.o. läski) pingottuu kauniimmin lihaksen päälle ja jalka alkaa pikkuhiljaa kestää katsetta, ainakin jos jalasta höyläisi karvat ja värinä olisi muu kuin kalanvatsanvalkoinen. Kilpaileva teoria on, että vesijuoksu pumppaa jalkojen läskit vyötärölle. Tätä epätieteellistä hypoteesia tukee empiirinen havainto siitä, että jalkojen kiinteytyessä bloginpitäjän vyötärönseutu jatkaa kasvuaan.

Pidin ennen vesijuoksua tehokkaana, mutta yksin melkolailla tylsänä lajina. Sittemmin olen oppinut pikkuhiljaa nauttimaan hölkkähetkistä oman itseni seurassa. Jotta treeni ei maistuisi puulta, olen kehittänyt intervalliharjoituksen: altaanmitallinen (25 m) tehostettua (pelkillä jaloilla / tehostetusti käsillä / voimakävely eli vesijuoksu suorin jaloin ja käsin) ja toinen palauttavaa. Yhden alkulämmittely- ja parin loppuverryttelykierroksen kanssa kokonaismatkaa kertyy kolmessa vartissa keskimäärin 600 m.

Hitaasti kiiruhtaessa ehtii miettiä kaikenlaista, joskus jopa muutakin kuin käsitöitä. Tänään pohdiskelin puolet ajasta puikoilla olevaa kaulahuivia, toinen puolisko kului vesijuoksun anatomiaa mietiskellessä. Muutamia asioita jaksan kerta toisensa jälkeen ihmetellä. Miksi ihmeessä 25 m:n altaassa pitää kääntyä muutama metri ennen päätyä takaisinpäin? Ymmärrän kyllä, että matalassa päässä pitemmän vesihölkkääjän jalat ottavat pohjaan, mutta sitä ongelmaa ei lie kenelläkään vedensyvyyden ollessa ainakin kaksi metriä. Kolmirataiseen vesijuoksulammikkoon mahtuisi nykyistäkin paremmin kulkemaan, kun jokainen nuohoaisi altaan tarkasti päästä päähän. Silloin ei tarvitsisi tarkastella aivan niin tappituntumassa eräiden luodinkestäviä kampauksia ja viiden metrin päähän pöllähtäviä parfyymipilviä. Joillakin edustusrouvilla lienee sisälukutaidossa hiomisen varaa, kun joka kulkuväylälle pystytetty "Hiusten tulee olla pestyt ennen altaaseen menoa tai on käytettävä uimalakkia" -kyltti ei tunnu koskevan heitä. Onneksi en ole astmaatikko - mutta taatusti joku muu on. Sääli heitä.

Vaan tänään ehdin jo olla huolissani, kun K-70 pappakaarti ei ollutkaan altaan toisessa nurkassa aloittelemassa vesijumppaansa yhtä matkaa oman hölkkähetkeni kanssa. On aina yhtä riemastuttavaa seurata, miten harva- ja harmaahapsiset papat turisevat leppoisasti ja välillä äityvät jopa jumppaamaan vertaisvetäjän komennuksessa. No, tulivat he lopulta, vartin myöhässä. Ilmeisesti saunassa oli ollut tavallista paremmat löylyt. Tai tavallista paremmat jutut.

tiistai 12. helmikuuta 2008

Elämää ilman puhelinta

Puhuin viimeksi puhelimeeni viikko sitten keskiviikkona puoli viideltä alkuillasta lasten mummolassa. Seuraavan kerran kaipailin puhelintani torstaiaamuna, mutta kun puhelimen ääntä ei kuulunut mieheni soittaessa siihen, ajattelin palata asiaan paremmalla aikaa. Perjantaina soitin mummolaan, josko puhelin olisi pudonnut vaikkapa pakastimen taakse. Tässä vaiheessa akku oli jo lopahtanut, joten äänen perusteella kapulaa oli mahdoton paikallistaa. Vielä lauantaiaamuna olin sitä mieltä, että mummolasta tai auton takakontista se riivatun luuri löytyisi, mutta viimein maanantaina luovutin ja päätin soittaa (mieheni puhelimesta, luonnollisesti) operaattorin asiakaspalveluun tilatakseni uuden SIM-kortin.

Kuunneltuani tusinan kertaa Banglesin Eternal flamen löin luurin kiinni. Tein saman toistamiseen ja aloin todenteolla harkita pyyhkeen heittämistä kehään. Kolmannella kerralla pyysin handsfreen ja otin virkkuun kouraan. Parinkymmenen minuutin jonotuksen jälkeen virkkuuni oli edistynyt mukavasti ja sain asiani viimein toimitettua. Uusi SIM-kortti kolahtanee postiluukusta huomenna. Talosta löytyy luonnollisesti lähes antiikkiarvoa omaava nokialainen, joten uutta palikkaa ei tarvitse lähteä kiireessä hakemaan.

Viikon aikana olen huomannut, etten kaipaa puhelinta lainkaan. Pitkiä puheluja soitan vain yhdelle kaukana asuvalle ystävälleni, muuten puhelimenkäyttöni rajoittuu satunnaisiin tekstiviesteihin ja miehen "mitä kaupasta tarvitsee tuoda" -puhelujen vastaanottamiseen. Oloni oli merkittävästi hankalampi, kun vaihdoimme laajakaistaliittymää ja olimme viikonlopun yli ilman nettiyhteyttä. Johan oli orpo olo. Nyt sentään olen sähköpostin ja Skypen tavoitettavissa entiseen tapaan.

Nykyinen kännykkäkulttuuri on luonut tavoitettavissa olemisen pakon illuusion. Kun anoppini ei saanut minuun tai mieheeni yhteyttä puoleen vuorokauteen (mieheni oli unohtanut puhelimensa takkinsa taskuun tuulikaappiin), hän oli huolesta suunniltaan. Vielä vuosikymmen sitten kukaan ei olisi ihmetellyt, jos (lanka)puhelimeen ei vastata moneen päivään. Ainahan sitä saattoi olla poissa kotoa tai vaikkapa suihkussa. Seinäpuhelimissa harvemmin oli tulleiden puheluiden numeronäyttöä, joten kukaan ei odottanut, että vastaamatta jättänyt soittelisi perään. Nykyään kapula pitäisi ilmeisesti pitää mukana (ja auki sekä kuuluvilla) kaikkialla, mieluummin myös vessassa. Vastaamatta jääneet puhelut tallentuvat, joten vastuu yhteydenotosta siirtyy alkuperäisen puhelun vastaanottajalle.

Minä en ole aina tavoitettavissa. Itseasiassa olen sitä varsin harvoin. En erityisemmin pidä puhelimista. Se on lähinnä turvallisuusväline siltä varalta, että on soitettava hätänumeroon. No jaa, onhan se ihan kätevä myös asioilla, kun erkanee marketissa muusta perheestä ja soittaa perään "missä te olette" -puhelun.

Ja sille kaukana olevalle ystävälle pitää päästä avautumaan säännöllisesti. On se sentään paljon kallonkutistajakäyntiä halvempi terapiamuoto. Terveisiä vaan sinne rannikolle!

maanantai 11. helmikuuta 2008

Odessa-pipoapua

Sain neljä sisävaippaa puolivalmiiksi, joten saatoin melkein hyvällä omallatunnolla ottaa uusintakierroksen Odessan kanssa:



Lankana on Jättiraidan jämät, joten päätin vähentää silmukoita ohjeen 110:sta 100:aan. Suoraa osuutta on lähes ohjeen mukaiset 14 cm, mutta päälaen kavennukset on tehty jokaisella kerroksella langan paksuuden ja vähyyden vuoksi. Pipo sopi juuri ja juuri kuvausmallina toimineen kuopuksen päähän, jonka ympärysmitta lienee jossakin 50-52 cm:n haarukassa. Lopputuloksesta tuli yllättävän veikeä vinon neulepinnan rikkoessa tasaraidat.

Jokohan nyt pahin polte olisi käryytelty loppuun ja voisi keskittyä hetkeksi vaikkapa kolme viikkoa sitten lainattuun Remeksen dekkariin, jota en ole vielä edes avannut... Jotenkin tohdin epäillä...

sunnuntai 10. helmikuuta 2008

Odessa

Päätökseni pysyä erossa puikoista kesti lähes puoli vuorokautta. Sain silvottua puikkopussin kahtia ja koottua osista kaksi alkuperäistä toimivampaa versiota. Siskoni farkkujen vyötärönkin sain korjattua ja vaippakankaat sekä kaavan otettua esiin. Sen jälkeen kiusaus kasvoi kuitenkin liian suureksi, kun parivaljakko Wool & Odessa huokailivat kutsuvasti.



Myssy on kuin luotu äitini (kuvassa) päähän. Mustasta langasta toteutettuna ja ilman helmiä siinä on eittämätöntä charlestonilaista lumoa. Sormia syyhyttää päästä tekemään näitä lisää eri väreissä tuttavapiirin pienille tytöille - onneksi langat niihin hattuihin ovat vielä kaupassa. Pikkutyttöjä varten taidan modifioida mallia hiukan matalammaksi ja ehkäpä kavennan päälaenkin nopeammin, saatan jopa harkita helmien hankkimista.

lauantai 9. helmikuuta 2008

Vielä kerran jämälankasukat

Sukka päivässä, kaksi parhaassa... Koska edellisten Petroskoi-sukkien paino ylitti lähetysmateriaalien kanssa 50 gramman postitaksarajan, päätin neuloa mukaan toiset sukat "samaan hintaan". Näiden tuli painaa sen verran vähän, että lähetyksen kokonaispaino jäisi alle 100 gramman. Minäkö tarkka postimaksujen kanssa? Huhupuhetta, kiistän kaiken.



Koska taloudessamme ei ole kyllin pientä sukankuluttajaa, malliksi pääsi esikoisen Valtteri-pupu. Kaikki käytetyt langat ovat jo esiintyneet blogissa: punainen ja harmaanmusta ovat Nalle Coloria purkusukkien varresta ja keltainen edellisten sukkien ylijäämä-Woolia. Keltaista jäi vieläkin vaikkapa pipon raidaksi, muita lankoja vain parsinlankojen verran. Yllättävän mukava väriyhdistelmä, vaikka kyse onkin puhtaasti jämälangoista. Sukkalähetyksen painoksi muodostui sopivasti 94 g pakkauksineen, joten siltäkin osin tavoite tuli saavutettua.

Nyt pakkaan puikot hetkeksi puikkopussiin, joka kylläkin itsessään kaipaa uudelleenmuotoilua. Oikea käsikin on päässyt jälleen ylikuntoon ja toisaalta pakollisia ompeluprojektejakin on (taas!) jonoksi asti. Eri asia on, miten pitkään pystyn vastustamaan kiusausta tarttua ensimmäiseen englanninkieliseen neulehaasteeseen, ihanaiseen Odessa-pipoon. Se tosin taitaisi ansaita paremman langan kuin mikään tämänhetkisistä varastolangoistani.

perjantai 8. helmikuuta 2008

Kasarihirveyksiä ja pipoapua

Pastellivärit olivat muotia suunnilleen 20 vuotta sitten ja kasarityylin uusi tuleminenkin taisi mennä jo. Sain oman elinikäisen kiintiöni täyteen kaiken maailman mintunvihreitä, persikoita ja neonvärejä varhaisteini-ikäni kultaisina (?) vuosina, joten näiden Petroskoi-keräykseen menevien sukkien neulominen tuotti esteettistä tuskaa.



Jonnekinhan se lankavaraston pohjalla pyörinyt mintunvihreä Bambino piti saada upotettua. Lanka lienee äitini peruja, joten mitä luultavimmin taloudessamme on jokunen vauvaneule kyseistä värisävyä. En rehellisesti sanottuna voi käsittää näitä "sukupuolineutraaleja vauvavärejä"; muoti on tosin tainnut jo siltä osin muuttua neutraalibeigeksi. Joka tapauksessa jaoin langan vaa'an avulla (ah autuutta!) kahteen osaan ja käytin sen katkeraan loppuun saakka. Näin kantalapustakin tuli raidallinen. Keltainen lanka on äitini lahjoittamaa Woolia, sitä jäi näistä arviolta 2-vuotiaalle sopivista sukista yli kymmenisen grammaa eli saman verran, mitä mintunvihreää meni. Vielä siitä siis raitaa lykkää jonkin neuleen rumistukseksi. Jälkikään ei ole priimaa, sillä intoni päästä eroon epämieluisasta langasta ylitti täydellisyydentavoittelun. Mielellään kuopus silti sukkaa sovitteli kuvausmallin ominaisuudessa.

Pipoapuunkin tuli taas värkättyä ribbipipo:




Lanka on jälleen äitini lahjoituserästä, Seiskaveikan Jättiraitaa. Se oli arviolta kymmenellä erillisellä pienellä kerällä (sopii kysyä, miksi ihmeessä - äitini neuloi kyseisestä langasta vuosi sitten minulle boleron), joten pipon raidat eivät ole symmetrisiä tai edes "oikeassa" järjestyksessä. Värinvaihtokerrokseen on jälleen sovellettu ainaoikean kerroksen menetelmää.

Pohdin taas kerran, onko moraalisesti arveluttavaa käyttää hyväntekeväisyyskäsitöihin juuri niitä materiaaleja, joita ei itselleen kelpuuta. Eivätkö puutteessa elävät nimenomaan ansaitsisi sitä kaikkein parasta kurjuuden keskelle? Lopulta päädyn aina samaan johtopäätökseen: parempi rumakin pipo kun ei pipoa lainkaan. Myös ekologiselta kannalta viereksittyjen materiaalien hyödyntäminen on järkevä vaihtoehto. Ja mistäs sitä lopulta tietää, jos keltainen-mintunvihreä ja sininen-lime-vihreä-vaaleansininen sattuukin olemaan jonkun lempiväriyhdistelmä...

tiistai 5. helmikuuta 2008

Huonon onnen slipoveri

Päätin aloittaa sunnuntaina pikkupojan slipoverin Novita Ministä (60% puuvilla, 40% akryyli) rasitusvammaista kättäni verrytelläkseni. Suuntaa-antavia mittoja katselin jostakin lehdestä talteen ottamastani slipoveriohjeesta ja neuloin jopa mallitilkun, jotta pääsin alkuun "omasta päästä" -mallin kanssa. Yritin olla kovinkin nokkela arvioidessani mallitilkun ja vaa'an avulla langan riittävyyttä kuhunkin kokoon. Päädyin neulomaan liivin noin 80-senttiseksi ajatellen, että saisin lähes kaikki langat (140 g) käytettyä, mutta ne kuitenkin varmasti riittäisivät.

Tänään se valmistui, kun hihansuuresorit oli kertaalleen purettu ja uudelleen neulottu. Koko oli yllättäen passeli kuopukselle, joka asiaankuuluvasti elvisteli liivissä tyytyväisenä. Kuvaamisesta hän sen sijaan oli kanssani hieman eri mieltä, joten jouduin tyytymään tavallistakin heikompaan otokseen.




Slipoveri oli vastoin odotuksiani kantajansa päällä varsin tyylikäs - kuva ei valitettavasti tee lainkaan oikeutta, todellisuudessa alla oleva paita ei kuulla lainkaan noin pahasti läpi. Liiviin kului laskelmistani huolimatta reilusti alle 100 g lankaa, joten lopusta 50 grammasta joudun keksimään vielä jotakin - ehkä kesäpipon?

Miten huono onni sitten tähän kaikkeen liittyy? Kun sain kuvan otettua, lähdin itsetyytyväisenä tarkastamaan otoksia tietokoneelle. Tällä välin kuopus oli löytänyt ikkunalaudalle unohtamani sakset (hullun tuurilla sentään lasten tylppäpäiset askartelusakset teräväkärkisten ompelusaksieni sijaan), joilla hän tyytyväisenä nirhaili uutta pukinettaan minun palatessani koneelta uutta kuvaa ottamaan. Onni onnettomuudessa vain yksi lanka oli katkennut, joten paikallisen purku- ja paikkausoperaation jälkeen liivi oli pelastettu. Opettavainen kokemus, jota ei kuitenkaan viitsisi toistaa.

Session aikana kuopus onnistui myös paskomaan vaippaansa niin ison satsin, että sitä riitti villahousuun asti ja vaipan avatessa se levisi lopullisesti vessan joka sopukkaan. Ennen villahousujen kuurausta ja liivin korjausta kuopus oli kuitenkin pistettävä nukkumaan. En päässyt unohtamaan villahousujen pesua kuopuksen nukahdettua ja istahdettuani korjaustyömaalle, sillä sonta lemahti edelleen - ilmeisesti sitä oli siis pyjamassani asti.

Paska homma, mutta tulipahan tehtyä...

sunnuntai 3. helmikuuta 2008

Terveisiä korttitehtaasta

Kun sisareni aamulla soitti ja kysyi, sattuisiko minulla olemaan valmiiksi
syntymäpäiväkorttia, sain hyvän syyn avata korttitehtaani (ja samalla
Ottaa Omaa Aikaa).





Lopputulos ei ole taiteen tai edes askartelutaidon riemuvoitto, mutta
materiaaleilla on jälleen tarinansa. Keskiosa on jostakin
naistenlehdestä napattu lahjakortin kansi, jossa oli valmiiksi
syntymäpäiväonnittelut etu- ja takapuolella. Sille tarvittin siis enää
kehykset, jotka syntyivät erään minulle aikanaan apurahan myöntäneen
säätiön toimintakertomuksen kansipahvista (muu osa pumaskasta olikin jo
aikaisemmin joutanut paperinkeräykseen). Harmikseni (halpa)
paperileikkurini on ajan saatossa tylsynyt siinä määrin, että
leikkuujäljestä tuli melko epäsiisti, joten jouduin turvautumaan
kehyksen ulkoreunoissa saksiin - tarkkasilmäinen erottaa kyllä
käsivaraisen leikkuujäljen, joka ei tosin ole yhtä huono kuin kuva
antaa ymmärtää. Sisäosan pelastin peittämällä reunan turkoosilla
kimalleliimalla. Omaan makuuni kortista tuli varsin mukiinmenevä
yksinkertaisuudestaan huolimatta

On väsymystä ja väsymystä

Mitä eroa on väsymyksellä ja väsymyksellä? Ainakin syy ja seuraukset. Kun
perheen isä on aamulla kuopuksen könytessä päälle liian väsynyt
nousemaan ylös, hän kapaloituu tiukemmin peittoonsa ja leikkii koomaan
vajonnutta. Samaan aikaan väsynyt ja flunssainen äiti kiskoo itsensä
väkipakolla puuronkeittoon, sillä kuopus saa takuuvarman raivarin, jos
joutuu odottamaan puuronsa jäähtymistä vielä hetkenkin kauemmin.
Vanhemmista toisen väsymys johtuu eilisillan myöhäiselokuvasta, toisen
siitä, että on herännyt arviolta kymmenen kertaa rauhoittamaan
levottoman kuopuksen takaisin uneen. Tarvitseeko joku vielä vihjeen,
mikä on kenenkin väsymyksen syy?

Ainahan sitä voi pyytää toista nousemaan - leikinkö siis vain
marttyyriäitiä ja kiillottelen sädekehääni uhrautumisella? Ehkä
niinkin, mutta paljolti motiivina on myös puhdas rakkaus. Minä satun
rakastamaan miestäni siinä määrin, että haluan paitsi olla
mahdollisuuksien rajoissa nalkuttamatta, valittamatta ja määräilemättä,
myös helpottaa hänen elämäänsä niillä tavoilla, jotka osaan. Levon ja
oman ajan järjestäminen on minulle rakkaudenosoitus miestäni kohtaan.
Yritän myös kömpelösti pitää yllä edes siedettävää siisteystasoa
kotona, jotta miehen on mukavampi tulla töistä kotiin. Läheskään aina
se ei onnistu, mutta yritys on kai tärkeintä. En ole luonteeni puolesta
kumppanina helpoimmasta päästä, joten arkiasioiden soisi ainakin olevan
kohtuullisen kitkatonta.

Vaan kyllä sitä silti itsekin kaipaisi välillä tarjottimella tarjottua
hoivaa, lepoa ja omaa aikaa. Pyydettäessä kaikkea järjestyy, mutta
jostain syystä koen useimmiten pyytämisen jollain tapaa vaikeaksi.
Vielä vaikeampaa on vain ottaa oma aikansa ilmoitusluontoisena. Tässäpä
siis yksi itsensäkehittämiskohde.

lauantai 2. helmikuuta 2008

Kassimaakari iski jälleen

Koska kangaskassipulamme on jatkuva, päätin helpottaa tilannetta hieman hiirikäden lopullista toipumista odotellessa. Kangaskasseissa kuskataan paitsi kauppaostokset, myös uintivehkeitä, luistimia, kierrätykseen meneviä tavaroita (paperi, kartonki, metalli, lasi) ja vaihtelevasti muutakin roinaa. Lisäksi kasseja tuntuu hupenevan varastointitarkoituksiin. Koska ostokset ja painomuste likaavat helposti pussit, päätin ommella uusimmat kassit puhtaita ja kevyitä kantamuksia varten ja jättää entiset suosiolla likaisempiin hommiin.



Esikoinen sai uintikassinsa kankaasta, joka jäi yli, kun ompelin ystävälleni patjansuojuksen hänen vanhasta pussilakanastaan. Aika sopiva kuosi tarkoitukseen. Kantohihnat tein tosin eri kankaasta, jotta sain taas yhdet "joutavat kangassoirot" hyötykäyttöön.

Oikeanpuoleinen kassi on tehty kankaasta, joka alunperin hankittiin opiskelijaboksini verhoiksi vuonna 1995. Verho ehti ilahduttaa tehtävässään ensin pitkänä kahdessa opiskelijakämpässä, kunnes muutimme "vapaille markkinoille" ja ompelin verhosta kapan (mahtaakohan se vielä olla kaapissa vai jo lahjoitettu Konttiin?). Ylijäämäkankaasta on ollut moneksi: kuvioita on applikoitu niin lasten vaatteisiin kuin vaippoihin, tämän kassin kangas palveli aikansa syntikan pölysuojana. Sitä perua kankaassa oli mukavasti jo valmis päärme kassinsuuta varten. Kahvat ovat perua leikkaussaliliinasta tehdystä kassista, joka haperuuttaan repesi jätepapereita kuskatessa. Verhokangaskassia kaavailin mukana kuljetettaville käsitöilleni, mutta siihen tarkoitukseen se on vähän turhan suuri. Ehkäpä tämä päätyy pehmolelujen säilytyspaikaksi ja otan vapautuvan kassin omaan käyttööni. Johan se on ollutkin synti ja häpeä kuljetella kutimia ja virkkuita mukana kaikenkarvaisissa muovipusseissa...

Monia käsityöblogeja lueskellessa tulee mieleen, etteivät omat käsityötekeleet vaikuta kovin mediaseksikkäiltä. Käsitöitäni leimaa enemmän laiskuus, nuukuus ja käytännöllisyys kuin hohdokkuus ja kunnianhimo. Saan tyydytykseni siitä, että tarpeettomasta syntyy tarpeellista kohtuullisella vaivalla. Useimmiten uusiotuotteeseen oman hohtonsa tuo materiaalien historia (kuten verhokankaasta tehdyn kassin kohdalla).

perjantai 1. helmikuuta 2008

Koiranp**kaa siellä ja täällä

Olin pyhästi päättänyt, etten julkisesti valita tienpientareiden koiranjätöksistä; riittää kun maakunnan päälehden yleisönosasto pullistelee kakkakammoisia kitisijöitä joka kevät. Ennen lapsia olinkin sitä mieltä, että jokainen, jolle on kauhalla annettu, osaa kyllä kikkareet kiertää, mutta lasten reviiri ei rajoitukaan yleisille kulkuväylille. Muutaman kerran karvaisen kaverin tuotoksia lasten kengänpohjista kuuranneena joudun liittymään yleiseen valituskuoroon.

Tässä päivänä eräänä menimme pulkkamäeksi omimamme polunpätkän yläpäähän aikeenamme harrastaa talvisia iloja nyt, kun lunta viimein on enemmän kuin silmänlumeeksi. Esikoinen hyppäsi rattikelkkansa selkään, mutta matka tyssäsi lyhyeen, kun keskellä polkua jökötti kasa sitä itseänsä. Eikä se ollut ainoa kasa.

On se kumma juttu, että siellä fleksin ylemmässä päässä roikkujaa ei haittaa, vaikka paras kaveri paskoo keskelle kulkuväylää - luultavasti sitä samaa, jota hinaudutaan vähintään pari kertaa päivässä itsekin. Metri jompaan kumpaan suuntaan sivulle olisi ollut tarjolla koskematonta hankea ja metsäksi luokiteltavaa aluetta puhumattakaan siitä, että etenkin kaupunkialueella tuntuisi kohtuulliselta joko mennä kunnolla puskan puolelle tai kerätä jätökset siivosti roskiin. Lapsellisena toivoisin toki jälkimmäistä, meillä kun nuorimmainen on edelleen oraalivaiheessaan. Tänään sentään olin kaukaa viisas ja varustauduin (lasten hiekka)lapiolla, jolla kippasin muutamat kasat pois kriittiseltä sektorilta. Vielä kun muistaisi pestä lapion ennen kuin kuopus ehtii sitä taas nuoleskelemaan.

Voisihan sitä kysyä, onko pakko ängetä pulkkailemaan koiranlenkityspolulle. Minun on puolestani pakko todeta, että juuri muita vaihtoehtoja ei taajama-alueella olekaan. Kaikki muut etäisestikin turvalliseksi luokiteltavat kulkuväylät hiekoitetaan penkasta penkkaan kaatuilevien kansalaisten korvausvaatimusten pelossa. Eihän sitä toki voi jättää yksilön oman päätöksen varaan, kulkeako hiekoitettua vai hiekoittamatonta kaistaa. Nykyisellään on turha kuvitellakaan käyttävänsä potkukelkkaa saati vetää lapsia pulkassa tai rattikelkassa, ainakaan muualla kuin umpihangessa. Hiekoittamattomat alueet ovat joko pyhitetty hiihtäjille tai laskettelijoille tai vaihtoehtoisesti rakennettu tai annettu metsittyä umpeen. Harrasta siinä sitten muuta kuin välineurheilua.

Kaiken huippu oli viime talvena, kun vastasatanutta lunta kolatessani jyräytin omalla pihallani suoraan koiranp**kaan. Minun puolestani koiria saa pitää myös vapaana, mutta sen verran toivoisin omistajien olevan perillä lemmikkiensä liikkeistä tiheään asutulla alueella, etteivät päästä piskejään sentään toisten pihoille asioimaan.